Päivä 8 - Svaneti-Kutaisi - n. 230 km

Eilen oli niin visuaalisesti mielenkiintoinen päivä, että tänään mennään vähän krouvimmalla materiaalilla.

Lähdettiin päivään ajoissa kasin aamiaisella ja ysin startilla. Aiemmin yksi vaihtoehto oli mennä takaisin Ushguliin ja jatkaa siitä Ughvirin Passin kautta takaisin alavimmille maille, mutta edellisenä iltana tapaamamme saksalaiset daamit olivat sitä jo yrittäneen. Sanoivat, että hienoa oli.

Mutta ehkä hieman haastavaa vielä tähän aikaan vuodesta. Reitti oli tukossa.

Siispä ainoa vaihtoehto oli palata takaisin 105 kilometrin pituiselle unelmien mutkatielle, mitä tultiin ylös. Ja onhan se ihan eri tie, kun sen ajaa toiseen suuntaan. Tullessa se oli kuiva, mutta ensimmäinen puolisko oli tällä kertaa märkä, kun pilvi oli pudonnut maahan. Saatiin ihan kiva pätkä tiukassa pilvessäkin ajamista. Muutamille ensikokemus taivaan pilvessä moottoripyörällä.

Kosteus tuo omia haasteitaan, kuten Pertti nyt hyvin tietää. Kun yhdistetään tiukka mutka, kostea betonitie ja kiva muutaman sentin kynnys, johon rengas napsahtaa, niin jopa Pertille, joka on joukon taitavimpia kuskeja, tulee kuperkeikka. Voisi sanoa, että huonoa tuuria, mutta kuten Pertti itse sanoi, ajolinjavirhe. Vaaksa siitä sivuun, eikä mitään ihmeellistä olisi sattunut.

Vauhti ei ollut kova, kun kostealla kurveihin tullaan normnaalia kuivaa keliä rauhallisemmin, mutta asfaltti on täälläkin kovaa ja kun päälle laittaa pari sataa kiloa konepyörää, olisi ihme, jos jotain ei sattuisi. Ensi alkuun tuntui, että kaikki on hyvin. Adrenaliini on ihmeellinen huume. Väännettiin vaihdepoljin suoraksi ja vähän Pertti kylkeä koetteli. Mutta matka jatkui.

Seuraavalla parkilla tarkistettiin miehen kunto ja kylki ei ollut paha. Eikä oikeen muutakaan tuntunut, paitsi käsivarressa kyynerpään kohdalla kolotti. Paidan kun otti pois, sieltä löytyi jo kananmunan kokoiseksi paisunut patti. Jokin siellä vettä keräsi.

Ravintolan vanhaemäntä ja huoltoauton kuski Giorgi toimivat kuin paraskin ambulanssimiehistö ja pian oli käsivarressa pussi jäiitä ja keittiön pyyhkeet sulavaa vettä keräämässä.

Ajotakki ei enää sen paketin päälle mahtunut ja muutenkin oli hyvä varoilta laittaa mopo huoltoautoon ja siipeensä saanut Giorgin juttukaveriksi. Taas matka jatkui.

Muita kuvia ei siltä sataselta tullut otettua, vaikka taivas aukeni ja tie oli kuiva, mutta kun toissapäivänä oli se tullut jo kuvattua mitä porukat halusivat.

Melko pian Pertin paikkaamisen jälkeen letkan viimeisenä ajava paikallisopas Evert otti kontaktia paikalliseen karvaturiin, lamppuharjan näköiseen varsin ärhäkkään koiraan. Satoja, ellei tuhansia haukkuvia koiria olemme näiden päivien aikana väistelleet. Jopa kyllästymiseen asti. Ja kun sanotaan, että ei haukkuva koira pure, niin yhä vähemmän olemme niistä olleet huolissaan. No, vaikka nei ei pure, niin tämä ainakin pukkasi. Ja sen verran lahjakkaasti, että Evertin isovarvas sai kunnon tällin hyvistä ajosaappaista huolimatta.

Herkkupätkän lopuksi pysähduttin vielä padolla, joka on korkeampi kuin Huuver pato Las Vegasin vieressä. Vaikka Hooverissa saattaakin olla enemmän betonia. Jos allaolevaan kuvaan oikein zoomaa, niin alhaalla vasemmalla on pieni punainen auto. Se antaan vähän perspektiiviä ja tajuaa betonimassan massiivisuuden.

Padolla vähän pähkäiltiin myös Evertin isovarvasta, mutta ei kuulostanut kovin vakavalta, joten taas matka jatkui.

Padon jälkeen vuoriston herkulliset mutkat ja korkeuserot jäivät taakse ja me niitä kaipaamaan. Edessä oli viljavampi ja asutumpi seutu ja sen myötä lehmiä ja sikoja teillä ja hevoslaumoja laitumella, mutta harvemmin teillä. Pikku possut olivat harvinaisen vikkeliä ja vaikeita väistettäviä, mutta yhtään kinkkua emme tänään lahdanneet.

Emme kuitenkaan harpanneet suoraan isoille valtateille vaan vetelimme pikku väyliä, jotka antoivat meille mahdollisuuden kurkistella maaseudun kylien ja kaupunkien arkeen, sekä vilkuttaa lukemattomille pikkutytöille ja -pojille.

Vajaan tunnin ajon pysähdyimme kevyelle lounaalle. Niin runsaasti tällä reissulla on syöty, että lounas otetaan mieluusti kevyenä, että jaksaa taas illalla mässäillä.

Ruokaa odotellessa motoristipuoskarit tutkivat Evertin varpaan ja totesimme sen suht toimivaksi. Pertti kävi paikallisella ensiapuasemalla ja sai jotan droppeja, jääpussit sekä lastan. Kättä oli pidettävä paikallaan, ettei kerää enempää nestettä. Tässä kylässä ei ollut röntgen vehkeitä, joten suosittelivat illan päätepisteessä Kutaisissa tohtorissa käyntiä.

Kaksi haavoittunutta alla jakaa tuntemuksiaan.

Sen verran Evert ontuili ja viihtyi istualtaan, että hänellekkin suositeltiin röntgenissä käyntiä.

Huoltoauto vei Pertin valtaväyliä pitkin Kutaisin lasarettiin, missä Pertin mukaan oli hämmästyttävän nopea, ystävllinen ja asiantunteva palvelu. Ei se Suomen terveydenhuolto välttämättä ainoa hyvä tässä maailmassa ole. Elämys tämänkin oli tutustua Georgian terveydenhuoltoon ihan näin niinkun omakohtaisesti. Hyvän palvelun lisäksi Pertti sai hyviä uutisia. Luut ehjät ja kysessä lishasvamma. Vähän tulehduskipulääkettä ja geeliä pintaan sekä jäähdytysrumba muutamaksi päiväksi. Vähällä selvittiin, vaikka varmaan käsivarsi on aamulla hellä.

Evert pöräytti samaan lasarettiin prätkällän ja jo ovella kysyttiin, että onko hän suomalainen. No, vaikka hollantilainen onkin, oli porukastamme kaksi sankaria samaan aikaan röntgenissä ja tohtorin konsultaatiossa. Ja olihan se varvas murtunut. Vain hiusmurtuma, kun sanoivat isovarpaan teippaamisen seuraavaan varpaaseen riittävän. Siis ei paha.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Pahemminkin olisi voinut käydä. Kummallekkin. Pertillä pientä käsivärren jäädytysrumbaa, mutta onneksi hotellimme huoneissa on jääkaappi ja pakastinlokero, että saa kylmäkallet pidettyä kylmänä. Ja Evert ontuu jonkun päivän ja kuukauden päästä tuskin enää muistaa koiran kolausta.

Porukat pääsivät pitkille kypäräkaljoilla ja minä sain kiinni blogin kirjoittamisen ja kuvien lataamisen.

Illalliselle mentiin keskuaukion nurkalla olevaan “Sisters” ravintolaan. Museoviraston suojelemaan vanhaan juutalaisten pankkirakennukseen kolme sisarusta olivat värkänneet vallan viehettävän kokonaisuuden. Yksi siskoista oli sisustussunnittelija ja hänen kättensä jälki näkyi kaikkialla. Toinen oli hovimestarina ja kolmas pääkokkina. Hovi kertoi, että tämä ei ole vain bisnetä, vaan tämän on heidän kotinsa, jossa he sydämmestään haluavat tarjota vierailleen parasta. Eikä valittamisen sijaa ollut. Upeat vihannes-, sieni-, kana- ja kalakeitot alkuun. Useita erilaisia salaatteja, kanan maksaa, paikallisia makkaroita ja juustoja ja jos vaikka mitä. Huuhdottuna georgialaisilla viineillä ja oluilla, niin taas oli nälkää siirretty erittäin miellyttävällä tavalla ainakin seuraavaan aamuun saakka.

Nyt mielummin postaan kuvan ravintolasalista kun päivittäisen kuvan meistä kauhomassa murkinaa kitaan.

Illallisen jälkeen kävely tihkusateisessa kaupungissa sulatti päällimmäiset illasen rasvat ja yli puolet porukasta lähti vielä liuottelemaan rasvoja pubin tarjoamilla liuotusaineilla.

Päivä oli tapahtumarikas ja ajamisenkin kannalta vallan mainio. Alkuun satanen herkkumutkia ja perään toinen puoli päivää jokilaakson vehreydessä kiemurtelevia pikkuteitä. Lisäherkkuna lyhyt, mutta sitäkin mukavampi enduropätkä hiekkaa, soraa ja kuraa. Edes sen verran, että pyörissä on ajamisen jäljet katu-uskottavuuden varmistamiseksi.