Päivä 7 - Svaneti vapaapäivä - 0-150 km

Tänään onkin vapaapäivä eli kaikki saa tehdä mitä lystäävät. Pari optiota heitettiin peliin.

Kymmeneltä Giorgi lähtee vetämään vallluksen näköalapaikalle. Vajaa kolme kilsaa matkaa, mutta nousua on 300 metriä. Puolet porukasta ilmoittautui ja yli puolet lähti.

Toinen optio on Euroopan korkeimmalla sijaitsevan pysyvän asutuksen reissu. Tunti sivuunsa mahdollisesti varsin huonokuntoista vuoristopolkuka pitkin, prätkillä. Kaikki ilmoittautuivat. Lähes kaikki lähtivät.

Pieniä kävelyretkiä Mestian kaduilla ja kujilla näiden pikku retkien välissä tai sijasta. Katsotaan mitä tuleman pitää ja täydennetään kuvilla mitä kertyy.

Täällä vuorilla ajellessa kylissä näkyy usein näitä “vartiotorneja” joko yksin ja joissain kylissä niitä on vedetty viisikin keskustan liepeille. Joka suku rakentaa oman suojellakseen aarteitaan hyökkääjiltä, olivat ne sitten ulkpuolisia tai tuttu verikostoa harkitseva kyläläinen. Tämä alue on ollut aiemmin hyvinkin väkivaltainen ja levoton, mutta nyt siitä ei taida olla kun katkerat muistot jäljellä.

Neuvostoromantiikkaakaan ei täällä pääse välttämään, entisessä neuvostotasavallassa. Uatseja ja Gazeja näkyy jokunen vielä lliikenteessä ja betonibrutalismin arkkitehtooniset kukkaset rumentavat maisemaa betonisten krouvien monumenttien kera. Mutta näyttää olevan katovavaa kansanperinnettä, onneksi.

Alla viellä tarkempaa tietoa alueen dramaattisista vuorista.

Tämä patsas on Mestian keskustassa ja siitä tulee helposti mieleen, että tuollaiselta (siis kuten tuo hevonen) voimme näyttää, jos kaiken syömme mitä eteemme kannetaan.

Vuorilla kävely oli ollut vallan mukava reissu. Piti olla tosi helppo reitti, mutta joidenkin mielestä jo tämä oli riittävän haastava. Mutta kaikki tulivat hyvissä sielun ja ruumin voimissa takaisin eikä kenenkään naama palanut. Minä bloggailin hotellilla, kun risa jalka ei vaelluksia salli.

Aika pian vaeltajien palattua olikin jo aika lähteä pikku moporetkelle. Kaikki kuskit paitsi yksi lähtivät mukaan, siihenkin oli syynsä. Vatsatauti ei ihan vielä ollut hellittänyt. Komea rivi prätkiä hotellimme edessä.

Reitin piti alkuun olla betonitietä ja lopussa vajaa kymppi kurauraa. Yllättäen koko tie olikin päällystetty rouhealla betonilaatalla. Vain pari helppoa vesiestettä toi seikkailun makua retkeen.

Matkalla pysähdyimme kylässä, jonne venäläiset olivat hyökänneet sadan sotilaan voimin 90-luvulla ja niistä sadasta ei taida ketään olla jäljellä. Siitä sisuuntuneena tulivat tuhannen sotilaan voimin ja tuhosivat kylän. Vieläkin on raunioita tapahtumasta muistuttumassa.

Jatkoimme ajoa Ushgulin kylän liepellä olevaan kylään, jossa oli näkemistämme kylistä ennätyksellisen paljon näitä alueelle tyypillisiä vartiotorneja.

Kylä oli ollut kymmenisen vuotta tyhjänä venäläisten touhujen jälkeen, joten talven lumet ovat monia rakennuksia runnoneet ja osan luhistaneet. 1000-luvulla rakennetut vartiotornit kuitenkin seisovat ylpeänä. Niihin ei ajan hanmas eikä venäläilen sotavoima pystynyt.

Koiria kylässä oli runsaasti, varsinkin näitä kaukasuksen paimenkoiria. Hotelli-ravintola Agran pihalla oli talon lemmikki, jolla oli vielä korvat tallella. Toisella koiralla alla olevissa kuvissa on korvat typistetty. Syynsä silläkin. Paimenkoirien korvat typistetään, että paimennushommissa ollessaan kotieläimiä suojelemassa susilta, ei susi pysty ottamaan koiraa korvasta kiinni. Sen lisäksi työasuun koirilla kuuluu pitkäpiikkinen panta, joka estää suden puremasta koiran kaulaan.

Mukavan rauhallinen kylä. Yksi länsimainen tyttö oli Agran kahvilassa iltapäiväkahvilla ja kymmenkunnan suomalaisen motoristin saapumenin selvästi häiritsi hänen rauhaansa. Taisi olla kylän ainoa turisti.

Vielä viiden minuutin heitto tien päähänb ja upeat maisemat odottivat. Eivät kaukasuksen vuoret jää kyllä toiseksi komeudessaan muille maailman vuoristoista. Taisipa tästä päivästä tulla visuaaliselta anniltaan reissun komein.

Ja kun tämmönen tausta saadaan vielä näin upeassa kelissä, on ryhmäkuva aivan pakollinen. Mopojen kera tietty.

Parkkipaikkamme olikin alla olevan 1100 luvulla rakennetun ortodoksiluostarin parkki. Upealle paikalle olivat pytingin värkänneet ja ottaen huomioon alueen kovat talvet, on rakennustaito ollut kohdallaan kun lähes tuhannen vuoden jälkeen luostari on edelleen pystyssä.

Alla vähän kuvia luostarin pihasta ja kappelin sisältä.

Tunnin verran ajettiin luostarille ja toinen takaisin. Betonitie kiemurteli jokivartta takaisin Mestiaan. Pääosin hyvässä kunnossa, mutta sen verran rouhea pinta, että ihan polvi maassa ei viitsitty vetää.

Illalliselle lähdettiin illan jo hämärtyessä, mutta vuorenhuipulla vielä valoa riitti.

Terassin oluiden ja viinien jälkeen pöytä oli taas katettu alueen herkuilla. Aina tulee uutta, eikä pelkkää hatsapuria. Tämä porukka on jo tullut toisilleen niin tutuksi, että lämnmnihenkistä jutustelua höystää kevyt kettävituilu. Jos se loppuu, on ystävyys mennyttä.

Vielä hotellille lähtiessämme saimme upean sinisen hetken.