Päivä 6 - Ozurgeti-Svaneti - n. 270 km

Aamulla satoi. Ei ollut kenellekkään epäselvää, vedetäänkö sadekamat päälle vai ei. Sateenvarjon kanssa hilpasu parkkialueelle hakemaan gore-kalvot tai sadetakit ja muut vermeet. Onhan se paljon mukavampaa vetää koko kalusto päälle lämpimässä majoitustilassa kun kovassa tuulessa ja rankkasateessa maantienposkessa kun rekat rallattavat ohi.

Vähemmän miellyttävästä kelistä huolimatta huumori pysyi korkealla ja hyvillä mielin lähdettiin matkaan. Olihan kaikilla kunnon varusteet. Olen kyllästymiseen asti hokenut jo pitkään, että ei ole huonoja kelejä, on vaan huonoja varusteita.

Prätkävarusteissa ei mun mielestä ole Rukan voittanutta. Nyt käytössä irtokalvolla oleva setti Rukan Madagasca ja siinä erilliset gore-kalvot, joitka voi vetää ajoasun päälle. Laminoidut setit toimii myös, mutta ne on Intian 40 asteen ajossa todella tukalat, kun taas Madagascan lukuisat tuuletusaukot pitävät silloin viileänä ja sateella kalvot päällä kuivana. Porukan kalusto oli hyvin moninaista nahoista ja avokypäristä viimesen päälle teknisiin gore setteihin ja “poliisikypäriin” poppikoneineen ja kypäräpuhelimineen. Kaikilla näytti olevan varsin pätevät, omaan makuun sopivat vehkeet.

Kovalla sateella heikko lenkki lienee ajokengät ja hanskat. Mun Rukan hanskat toimii tihkussa, mutta kovalla sateella saderukkaset on tarpeen. Myöskään hengittäviä ja kuivanapysyviä jalkumia ei liene vielä keksitty, joten suosiolla bootit niitä suojaamaan. Monet virittelivät muovipusseja kenkien suojaksi. Sukan ja kengän välissä ne toimivat parhaiten, mutta kyllä jalka silloin muhii hiessä koko päivän. Kengän päälle laitettuna ennen seuraavaa parkkia valta osa muovipusseista oli riekaleina.

Aamu ajettiin sateessa ensin suoraan läneteen, kunnes Musta meri tuli vastaan. Sitten rantatietä pohjoista kohden Mustan meren vilahdellessa vasemmalla. Aiemmin oli joillain aikeita käydä uudessa meressä pulahtamassa, mutta jostain syystä tänään ei ollut intoa sateessa riisua kaikkia kerroksia ja kirmaista kylmään veteen. Tyydyttiin vaan katsomaan uutta merta.

Ylhäällä vuorilla ja pikkuisilla kyläteillä olimme tottuneet hyvin niukkaan liikenteeseen, mutta suuren satamakaupungin Batumin vaikutusalueella oli liikennettä ihan riittämin. Yksikaistaiset tiet ja hitaat rekat tarkoittavat motoristille jatkuvaa ohittelua. Sääntöhän oli, että sulkuviivaa ei poliisin nähden saa ylittää, mutta muuten kaikki vähänkään nopeammin etenevät kulkupelit täysin surutta sukkuloivat sulkuviivan yli.

Koitettiin porukalle terottaa tarkkaavaisuutta ja omaa harkintaa, mutta kyllä niitä sulkuviivan ylityksiä välillä tuli vaikka poliisiautoja oli kaksikin näköpiirissä. Eilen yksi sankari pääsi pälkähästä, kun kytät nähtävästi eivät vaan viitsineet lähteä perään. Tänään tuuri oli heikompi. Minun perässä ajanut poliisiauto lähti painelemaan ohi ja puolessa välin letkaa heitti koristevalot vilkkumaan. Koko letka tienposkeen ja viimeinenkin matkakalainen sai ei-niin-kaivatun viiden euron tuliaisen. Alla pisimpää sakotta säilyt, nyt rikolliseksi todettu motoristi rangaistusnumero rintaan printattuna.

Paikallisoppaiden ja vähän matkalaistenkin ilo oli aitoa, kuten vahingonilon pitääkin, siinä vaiheessa kun kaikki luulivat, että minä olin saamassa sakot. Ohitin edessä menevän auton kun poliisiauto ajoi heti minun perässäni. Muut luulivat, että ohitus oli sulkuviivan kohdalla, mutta siinä kohden oli sadan metrin pätkä katkoviivaa, eikä nopeuskaan noussut yli sallitun. Mutta heti ohituksen jälkeen poliisi lähti letkaa pysäyttämään. Pettymys oli katkera, kun selvisi, että ei poliisilla ollut mitään siistiä ohitustan vastaan, mutta olivat havainneet edempänä rikkomuksen. Nähtävästi minun pitää jossain vaiheessa ottaa vaikka tahallaan sakko, että meillä kaikilla on sitten samalaiset tuliaiset ja ollaan tasapuolisesti “rikollisia”.

Positiivista oli, että sakotuksen ajaksi sade laantui.

Ajettiin tankit aika tyhjäksi, että saatiin loppupäivä ajaa huoletta perille saakka. Vuorille noustessa myös bensa-asemat käyvät kovin vähiin. Kymmenen pyörän tankkaus käy jo viidentenä ajopäivänä todella rivakasti.

Tänään taas syötiin istuva lounas, mutta pojat olivat tehneet tilauksen etukäteen, eikä siinä kauaa nokka tuhissut, ennen kuin olimme taas tien päällä. Maittavat olivat maissijuustosörsselit ja hatsapurit. Niitä tuntuu riittävän joka päivälle, mutta aina erilaisia, alueesta riippuen. Vähän niinkuin Vietnamissa joka aterialla söimme kevätrullia, mutta ei koko matkan aikana kahta samanlaista.

Ennen sadanviiden kilometrin vuoristorataa pysähdyimme massiivisella padolla. Itseasiassa pyörähdettiin parkkipaikalla ja katsottiin pato pyörän satulasta. Kommenttina tuli, että onhan sitä jo Hoover Dam katsottu, mennään ajamaa mutkaa. Huoltoautossa sateella matkanntut Kristiina kävi siihen puolestamme tutustumassa.

Nopeaan liikkellelähtöön oli myös toinen syy. Sade oli tauonnut juuri kun pääsimme sadan kilsan vuoristoradan alkuun ja mutkaaha oli päästävä vääntämään kun asfaltti oli kuumaa ja kuivaa. Siis ihan mieletön zägä, että paras pätkä päivästä saatiin nauttia kuivana kuin James Bondin marttiini. Ravistettuna ei sekoitettuna.

Sadan kilsan pätkä oli soittu vapaa-ajoksi eli jokainen omaan tahtiinsa. Guram veti kärkeä ja Evert piti minun kanssani peräpäästä huolta. Silti porukka pysyi aika lailla kasassa ja kun keula pysähtyi vesiputousta kuvaamaan, olivat viimeisetkin muutamassa minuttissa samalla taukopaikalla.

Sadevarusteita ei pahemmin riisuttu. Viilenevässä nousujohteisessa reitissä tuulitakkina toimivat sadevehkeet olivat ihan paikallaan.

Everetin kanssa pidettiin myös joillekkin pientä mutka-ajon koulutusta ja se oli hienoa katsoa kuinka nopeasti vastaohjauksen yhdistäminen eduromaiseen pyörän heittelyyn puolelta toiselle äijän pysyessä ryhdikkäästi pystyasennossa meni perille. Taitojen kasvaessa myös nautinto syvenee.

Taas kavuttiin lähelle lumirajaa vaikka noin parissa tonnissa liikuttiin. Maisemat olivat taas henkeäsalpaavat, vaikkakin 4400 metriä korkea Leila vuorenhuippu oli lumihuippuisille tyypillisesti ujosti pilvessä.

Paulia nauratti kun koitin pyytää sivukuvaa, mutta eihän se käy kun on vatsaa kohta viikko kasvatettu rasvaisilla hatsapureilla ja tiuhaan tarjoutuvilla murkinamahdollisuuksilla. No kompromissina 45 asteen kulmassa kuvattiin.

Tie oli itseasiassa minun makuuni. Pitkät pätkät hyvää mutkikasta asfalttia, johon oli ripoteltu riittävästi mielen virkeänä pitäviä haasteita. Lauhkeita katturoita ja jokunen villi mullikka, jalkapallon mentäviä monttuja ja aika tasaisin välein pätkiä, missä asfalti oli poistettu ja uutta ei vielä oltu saatu valettua sepelin ja saven päälle. Mukavasti vaihteli kurvien vääntäminen istualtaa asfaltilla ja jotta siihen ei kyllästyisi, aina välillä pystyssä monttuista, pölyistä ja soraista tienpohjaa endurotyylillä. Eipä käynyt aika pitkäksi.

Muutaman näköalapysäkin taktiikalla satanen sujahti liiankin nopeasti. Olisi vielä voinut jatkaa hetken jos toisenkin.

Mestian kaupunkiin tullessa käytiin tankilla ja hieman sitä ennen sade palasi. Luontoäiti oli meille armollinen, kun antoi koko rallattelupätkän kuivana. Kiitos siitä. Eikä pieni sade haittaa, kun kohta pääsi kuumaan suihkuun.

Mestian kylä on vähän kun Kuusamo. Talvella aktiivinen hiihtokeskus. Löytyy hiihtohissit ja gondolit ja rinteitä moneen makuun. Tosi sankareille on vapaalaskuun korkeutta enemmän kun tohtori määrää.

Näin kesäkaudella kylä toimii vaeltelujen base-camppinä.

Saapuessamme olimme pilvien ympäröimänä ja vasta seuraavana aamuna näimme, että korkeat lumihuiputhan meitä ympäröi.

Osa porukasta pörähti suoraan satulasta kypäräkaljoille toisten suosiessa suihkuja, mutta puoli kahdeksaan mennessä olimme kaikki taas yhden pöydän ympärilä nauttimassa tämän alueen erikoisuuksista. Illan voittajat olivat sienikeitto ja sienipiirakka. Kyllä se pakollinen hatsapurikin löysi tiensä pöytää kermakanojen ja muiden herkkujen sekaan.

Seiniällä oli laskettelijoiden ja valeltajien puumerkkejä sen verran tuuheasti, että vaikea oli yksittäisiä nimiä tai juttuja lukea.

Matkalla takaisin kämpille tuli vastaan yksi hyvin helposti luettava vahvasti poliittinen viesti. Abkhaziahan on toinen alue, Etelä-Oseatian ohella, jotka Venäjä on vallannut noin vuosikymmen sitten. Tämä lienee syynä siihen, että paikalliset hyvin kärkkäästi korjaavat venäjän kieliset nimet tai sanonnat georgialaisiksi.