Päivä 4 - Gori-Oni - n. 220 km

Tänään ei tuu blogia. Liikaa kivaa! (ko. päivän iltana…)

Sainpahan kuvat ladattua. Ehkäpä jossain välissä saan tekstitkin suollettua. (heti aamusta ennen brekkaria)

Aamu alkoi puol ysiltä Gori Innin (= paikallinen Sokoshotelli+) runsaalla brekkarilla. No, jugustit uupuivat, mutta pyydettäessä köytyi.j Sen verran oli tiukka ajointo, että porukat olivat satulassa ja koneet kävivät klo. 9.01 kun yhdeksäksi oli sovittu. Mutta kun taivas on sees ja siistin sininen ja takana vaihtelevaa keliä, se on enemm’än kuin ymmnärrettävää. Ja vielä kun on “Georgian parast pätkä” luvassa iltapäivällä…

Ajeltiin kaupungin läpi ja joen yli kohti pääväylää pienempää reittiä, missä päästään lähietäisyydeltä tutustumaan Georgian kyliin ja arkeen. Pääosin reitti on hyvää asfalttia, mutta ennen baanalle pääsyä oli pari kuraura “oikaisua”.

Yhdellä näistä eräs sankari tutustui paikalliseen maanvieljelyikseen ehkä liiankin omakohtaisesti. Kuraurassa eturengas pysyi rännien välisellä kohoumalla ja takafillari otti kierroksia saven seassa. Siitä seurasi loikka viljantuotantoalueen ja tiepahasen välissä olevaan ojaan. Mies alla ja mopo päällä. Onneksi kummallekkaan ei käynyt mnitenkään, mutta maanäytteitä jäi lahkeeseen ja isompia näyte-eriä koneen koloihin.

Ensimmäinen tunti rallatettiin jokilaaksoa kohti Mustaa merta soljuvia pikkuteitä kylästä toiseen ja kylissä rullattiin rauhallisesti heräävää väestöä tiiraillen. Välillä oli vaikea muistaa pitää katse tiessä monttuja ja elukoita skannaten, kun oikealla pohjoista kohden katsottaessa maisemaa reunusti upeat lumihuippuiset Kaukasus vuoret jossan vajaan sadan kilsan päässä. Näyttivät kyllä olevan lähempänä, mutta perässä ajavan “sherpan” vuoristo appi kerton huyippujen olevan alla olevalla taukopaikalla tasan 61 kilsan päässä.

Tauon jälkeen käytiin tankilla ja käännettiin nokka kohti pohjoista ja siellä odotavia mutkateitä kukkoloiden ja mäkien välissä. Kaukasian vuoriston rinnalla ne olivat “kukkuloita” - Suomen mittapuun mukaan ne voitaisiin kai vuoriksi laskea.

Tunnin välein mukavuustauko välillä vessan tai vähintään neuvostoaikaisen bussipysäkin nurkilla. Tämä oli saanut kylkeensä kiitosan kuvituksen.

Ameriikassa sanovat, että “shit happens”. Kokemuksemme mukaan se pätee myös Georgiassa.

Lehmänkanttura oli jättänyt tielle tuoreen liukumiinan juuri siihen mihin parkkeerasimme. Ohi ajanut auto ajoi kirjaimellisesti miinaan ja räjäytti latauksen vieressä seisovien nahkarotsin ja housujen selkään sekä vähän myös Africa Twinin kaatumarautoihin. Onneksi ei sentään Rukan hienoja vehkeitä menty sotkemaan. Pakettiautosta onneksi löytyi kertakäyttö-puhdistusrättejä. Kukaan ei tarjjonnut omia nenä- tai mikrokuituliinojaan paskasateen uhreille. Miksiköhän?

Seuraavaksi oli ohjelmassa käyti kirkossa ja luostarissa. Onhan tänään sunnuntai - vai mikä päivä nyt taas olikaan. Parkkipaikalla oli, mitäs muukakaan kun lehmiä ja liukumiinoja. Onneksi ei tällä kertaa räjähtäviä.

Tätä luostaria ja ortodoksikirkkoa ei oltu ihan eilen rakennettu vaan 500 ja 600 lukujen taitteessa, parisataa vuotta kristinuskon saavuttua Georgiaan. Eivätkä ne sitten yhtään helpompaa paikkaa keksineet kun korkean kalkkikivipaaden päälle ja juurelle. Paaden päälle värkätyssä kivitalossa munkit sitten saivat rauhassa pohtia syntyjä syviä alkukirkon alkuaikoina.

Kaunista katsoa, kun “nuorenparin” aviomies polvistuu ylvään vaimonsa edessä saadakseen edustavan kuvakulman muistoksi hienosta paikasta.

Vanhemmat herrat poseerasivat ryhdikkäänä, kun polvet tuskin enää taipuisivat eikä sen puoleen ole rouvatkaan matkassa mukana.

Evertin mukaan tämä vuoristoylitys on ehdottomasti Georgian paras mutkapätkä ja on kyllä vaikea prameampaa baanaa kuvitella. Ajettiin noin 50 kilsaa vapaassa muodostelmassa eli jokainen itselleen sopivaa tahtia joko rallatellen tai kuvamaan pysähdellen. Roope näytti muille mallia miten mutkat vedetään turvallisesti suoraksi repsikasta riippumatta. Pitää kyllä nostaa hattua tai kypärää sekä kuskille että kyytiläiselle kimpassa-ajotaidoista. Kaunista ajokäsialaa on kyllä helppo katsoa ihaillen. Pertti ja Esko puolestaan näyttivät miten ssenioriosasto osaa ottaa konepyörästä vauhdit irti kun siistiä baanaa on tarjolla. Koko kööri on todella luotettavasti ajavia motoristejä. Kenestäkään ei tarvitse olla huolissaan.

Sitten tuli napattua päivän paras visio filmille - tai siis itseasiassa muistikortille. Siinä on motoristin unelma yhdessä kuvassa. Keli kohdallaan, kuivaa ja ei liian kuumaa. Messevät maisemat. Ja edessä runsaasti hyvälaatuista ja riittävän tiukille mutkille vedettyä asfalttia. Ei voi parempaa pyytää.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja sovittu siltaparkki odotti. Seillä oli vaihtoehtoin 7 kilometrin heitto hotellille tai tunti pari lisää mutkia näköalapaikalle. Repsikka antoi Roopelle nautinnon ajaa yksi päällä. Se on varmaan sitä aitoa rakkautta. Kaikki muut lähtivät vielä vääntämään mutkaa. Olihan vielä pitkään valoisaa. Ja se kannatti. Tuskin auton levyistä asfalttia taa lumirajan tuntumaan. Ei paha. Sitä vaan välillä mietti mniten pystysuoraa vertikaalia prätkällä pystyy nousemaan, kun asfaltilla on vielä välillä soraa ja hiekkaa. Mutta aika jyrkkää konepyörä nousee. Jyrkempää kun olisi uskonutkaan.

Vesa ja Jari pääsivät taas toteuttamaan Jallu-suunnitelmaansa harvinaisen hienossa ympäristössä.

Sitten saavuttiin retken tähänastisista majapaikoista mieluisimpaan. Siitä riittäisi tarinaa pidemmäksikin aikaa, mutta aamupala kutsuu ja sen jälkeen kytkimet taas nousevat. Joten lyhestä virsi kaunis.

Parisataa vuotta vanhan talon uusiokoristeet olivat tutustumisen arvoisia ja oikealla kuva talon nuoresta vahdista ihan Riitan iloiksi. Ainakin Riitta näitä blogeja sanoo lukevansa - muista en tiedä kun kommentteja ei näihin yleensä tule lainkaan…

Ennen illallista tutustuttiin vielä talon pontikkatehtaaseen (cha cha paikallismurteella) sekä viini/viiva varastoon, mikä oli mittava.

Illallinen ylitti kaikki aiemmat sinänsä oloistavat murkinat ja viini (sekä amber että “musta”) ja cha cha myös. Jopa siinä määrin, että perinteisen juomamestarin “tamadan” puheenjakokone säksätti ahkerasti ja välillä kirposi hävyton laulu jos toinenkin, mutta siitä ei tässä sen enempääl….

Paikan yoli 70 vuotias isäntä tuli myös meitä tapaamaan ja haastoi meidät näyttämään voimamme. Eipä kukaan pärjännyt tervaskannolle.

Lähempänä puolta yötä kävimme vielä tutustumassa isännän puusepänverstaaseen ja perinteitä ylläpitäviin työnmetodeihin. Päällimmäiset höyryt haihtuivat hiljaisilla kadulla käveltyämme ja taas uni maittoi.