Päivä 9 | Himeji – Fukui | noin 320 km

Tänään oli edessä koko Japanin-reissun pisin ajopäivä, noin 320 kilometriä. Päätettiin lähteä liikkeelle hyvissä ajoin heti aamiaisen jälkeen, ja koneet kävivät kuumana jo klo 07:30.

320 kilometriä ei suomalaiselle motoristille kuulosta kovin isolta numerolta, mutta kun pääteitä vältetään viimeiseen asti ja keskitytään mutkaisiin ja kapeisiin maisemareitteihin, keskinopeus jää väkisinkin melko alhaiseksi. Lisäksi pimeä tulee täällä nopeasti hieman kuuden jälkeen, joten aikainen lähtö oli perusteltu myös siitä näkökulmasta.

Keli oli heti aamusta loistava – sinistä taivasta ja noin 18–20 astetta lämmintä. Päivän mittaan lämpö nousi lähemmäs 25 astetta, eli ajokeli oli käytännössä täydellinen.

Noin puolen miljoonan asukkaan Himejistä livahdettiin ulos ilman minkäänlaista aamuruuhkaa. Liikennevaloja on Japanissa käytännössä jokaisessa risteyksessä säätelemässä liikennemassoja, mutta tällä kertaa tuntui kuin kaikki olisi osunut kohdalleen. Vihreä aalto kantoi kaupungin läpi, eikä pysähdytty kertaakaan.

Hyvin nopeasti kaupunki jäi taakse, ja maisema muuttui jälleen tutuksi. Ensin pienempiä kyläteitä, ja pian täysin autioita mutkabaanoja Hyōgon prefektuurissa. Tie kiemurteli vihreiden rinteiden ja metsien läpi, ja liikennettä oli käytännössä olemattomasti.

Päivä oli vasta alussa, mutta suunta ja fiilis olivat heti kohdallaan.

Japanissa on paljon porukkaa ja maa on tiheästi asuttu, mutta suurin osa liikenteestä kulkee isoja ja nopeita pääteitä pitkin. Siksi pienemmät kakkos- ja erityisesti kolmostiet jäävät usein lähes täysin autioiksi.
Tämä on motoristille iso etu – kunhan reitin suunnittelee kunnolla. Keväällä pitää vielä huomioida, onko tie ylipäätään auki talven jäljiltä.

Nopea varustecheck-tauko – ylemmäs noustessa lämpötila putosi noin 16–17 asteeseen, joten lisättiin vähän kerroksia päälle ennen jatkoa.

Provinssi vaihtui Kyotoksi, ja jossain vaiheessa reitti alkoi seurata Yura-jokea. Joki on padottu useammasta kohdasta, ja maisemaan ilmestyi tuttu japanilainen elementti – tekojärvet.
Niitä on Japanissa paljon, eikä syy ole sattuma. Maa on vuoristoinen, joet lyhyitä ja virtaavat nopeasti mereen, joten vettä ei luonnostaan varastoidu kovin tehokkaasti. Padot ja tekojärvet tasapainottavat tätä.

Pysähdyttiin kahville pieneen sisämaakylään, ja paikkaa piti japanilainen rouva, joka kertoi käyneensä joskus Jyväskylässä.
Kielimuuri jäi sen verran korkeaksi, että ei selvinnyt mitä hän siellä teki – mutta Suomi oli selvästi tuttu. Maailma on pieni.

Tanuki-patsaat ovat Japanissa yleinen näky ravintoloiden ja baarien edessä – vähän kuin kutsu astua sisään.
Tanuki on oikeasti japanilainen supikoira, mutta kansanperinteessä siitä on tullut iloinen, hieman ovela hahmo, joka tuo mukanaan onnea, vaurautta ja hyvää fiilistä. Siksi niitä näkee erityisesti paikoissa, joissa syödään ja juodaan – ajatuksena on houkutella asiakkaita sisään ja varmistaa, että talossa käy hyvä tuuri.
Perinteisessä tanuki-patsaassa on monta symbolista yksityiskohtaa: leveä hymy, iso vatsa, sakepullo ja usein myös vähän liioitellut mittasuhteet. Näiden kaikkien ajatellaan edustavan rentoa elämänasennetta, runsautta ja menestystä.
Eli kun näet tanukin ravintolan ovella, viesti on aika selkeä: tänne kannattaa tulla – täällä syödään hyvin, juodaan hyvin ja pidetään hauskaa.

Pian kahvitauon jälkeen maisema alkoi muuttua jälleen. Sisämaan kukkulat ja tekojärvet jäivät taakse, ja Obaman kaupungin kohdalla tie avautui Japanin meren rannalle.

Muutos oli selkeä. Vuoristomaisemat vaihtuivat avoimeen horisonttiin, suolaisempaan ilmaan ja leveämpiin näkymiin. Tie kulki paikoin aivan rantaviivaa pitkin, ja meri oli jatkuvasti läsnä – välillä aivan vieressä, välillä hieman alempana kallioiden takana.

Ajaminen muuttui samalla rytmiltään rauhallisemmaksi. Pitkät, loivasti kaartuvat osuudet korvasivat tiukat mutkat, ja maisemaa ehti katsella ihan eri tavalla. Tämä oli taas yksi niistä hetkistä, joissa huomasi, kuinka nopeasti Japanissa maisema ja ajamisen luonne voivat vaihtua täysin.

Obamassa pysähdyttiin lounaalle Wakasa Fisherman’s Wharfiin, joka on paikallinen kalasataman yhteyteen rakennettu ravintola- ja myyntikeskus. Paikka on juuri sitä, mitä tällaiselta rannikkokaupungilta odottaa – tuoretta kalaa suoraan merestä, yksinkertaisesti valmistettuna ja ilman turhaa kikkailua.

Obama on pieni rannikkokaupunki Japanin meren puolella, Wakasan alueella. Se ei ole mikään varsinainen turistikohde, mutta juuri siksi siinä on oma viehätyksensä. Kaupunki elää pitkälti kalastuksesta, ja se näkyy vahvasti paikallisessa ruokakulttuurissa. Historiallisesti alue on ollut tärkeä reitti, jota pitkin mereneläviä kuljetettiin Kiotoon keisarilliselle hoville – tätä reittiä kutsuttiin jopa nimellä “mackerel road”.

Wakasa Fisherman’s Wharf kokoaa tämän kaiken yhteen paikkaan. Alakerrassa myydään tuoreita ja kuivattuja mereneläviä, yläkerrassa taas pääsee syömään. Tarjonta vaihtelee sesongin mukaan, mutta pääidea pysyy samana: mahdollisimman tuoretta, paikallista ja yksinkertaista.

Viime päivinä oli tullut syötyä aika paljon lihaa, joten tämä osui täydelliseen kohtaan. Tuoreet merenelävät maistuivat juuri siltä miltä pitääkin – puhtailta ja raikkailta. Hyvä muistutus siitä, kuinka iso osa Japanin ruokakulttuurista tulee merestä.

Hauska yksityiskohta – ruoan toi pöytään robotti. Japanissa teknologia on välillä yllättävän luonteva osa ihan tavallista arkea.

Ryhmä Japanin meren rannalla – meri, joka erottaa Japanin Korean niemimaasta ja Venäjän rannikosta.
Japaninmeri on tunnettu nopeasti muuttuvista sääolosuhteistaan. Talvella kylmät tuulet tuovat runsaita lumisateita Japanin puolelle, kun taas kesällä rannikko on rauhallisempi ja lämpimämpi. Vesi on syvää ja kalaisaa, mikä on tehnyt alueesta tärkeän kalastukselle jo vuosisatojen ajan.

Lounaan jälkeen seuraavat pari tuntia meri pysyi käytännössä koko ajan kytkinkahvan puolella – loivaa, nautinnollista mutkaa ja päräyttävät maisemat.

Fukui tunnetaan Japanin dinosauruspääkaupunkina, eikä syyttä. Alueelta on löydetty merkittävä määrä dinosaurusten fossiileja, ja monet Japanissa löydetyistä dinosauruslajeista on nimetty juuri Fukui-prefektuurin mukaan. Näistä tunnetuimpia ovat esimerkiksi Fukuiraptor ja Fukuititan.
Lähellä kaupunkia sijaitsee yksi maailman arvostetuimmista dinosaurustutkimukseen keskittyvistä museoista, Fukui Prefectural Dinosaur Museum. Se on niin iso juttu, että koko alue on rakentanut identiteettiään sen ympärille.
Siksi dinosaurukset ovat tuotu myös katukuvaan. Fukui-aseman edessä olevat liikkuvat dinosaurusfiguurit eivät ole pelkkä turistitemppu, vaan osa kaupungin brändiä ja ylpeyden aihetta. Ne liikkuvat, ääntelevät ja tekevät paikasta heti tunnistettavan.

Fukuihin saavuttiin sopivasti noin klo 16, eli reilut 300 kilometriä vei taukoineen noin yhdeksän tuntia. Päivä oli pitkä, mutta juuri sellainen kuin pitikin.

Hotellissa oli oma onsen-osasto, joten pitkän ajopäivän jälkeen päätettiin ottaa hetki rauhassa ja rentoutua ennen illallista. Kuuma kylpy teki taas tehtävänsä – pahimmat ajopäivän jäykkyydet katosivat nopeasti.

Illallisella osuttiin sitten oikeaan paikkaan. Niin hyvä liharavintola, että sitä on vaikea pistää jatkossa paremmaksi. Tarjolla oli Fukui-alueella sukutilalla kasvatettua lihaa, joka valmistettiin ja maustettiin perheen oman reseptin mukaan. Lopputulos oli yksinkertaisesti suussa sulava.

Lisäksi pöytään tuli runsaasti erilaisia maistiaisia ja lisukkeita, joten kokonaisuus oli monipuolinen eikä nälkä todellakaan jäänyt.

Vieressä sattui vielä olemaan paikallinen panimo, josta haettiin muutama juoma palan painikkeeksi. Päivä päättyi vahvasti – hyvä ruoka, hyvä seura ja takana yksi reissun parhaista ajopäivistä.

Päivä 10 | Fukui – Takayama | noin 220 km

Kaikki sovittuun aikaan valmiina lähtöön. Tästä voi antaa erityiskiitoksen ryhmälle – kukaan ei ole ollut käytännössä kertaakaan myöhässä.
Täsmällisyys on Japanissa iso juttu. Aikatauluja kunnioitetaan, ja myöhästyminen koetaan helposti epäkohteliaana muita kohtaan. Sama näkyy kaikkialla – junat kulkevat sekunnilleen, palvelu toimii ajallaan ja asiat tapahtuvat silloin kun on sovittu.
Tässä porukassa tämä osui hyvin kohdalleen. Suomalaisille luontainen ajantaju kohtasi japanilaisen täsmällisyyden – ja homma toimi alusta asti ilman säätöä.

Tie kutsui taas heti aamusta, ja fiilis oli korkealla. Aamupalan jälkeen ei muuta kuin varusteet päälle ja baanalle. Noin puolen tunnin mutkapätkä vei meidät Daihonzan Eiheiji -temppelille, joka oli kyllä yksi siisteimmistä ja mystisimmistä paikoista koko reissulla – etenkin näin aikaisin aamulla, kun muita turisteja ei vielä juuri ollut.

Eiheiji on yksi Japanin tärkeimmistä zen-buddhalaisista temppeleistä ja Sōtō Zen -koulukunnan päätemppeli. Sen perusti 1200-luvulla munkki Dōgen, joka toi zen-buddhalaisuuden opetuksia Kiinasta Japaniin. Paikka ei ole pelkkä historiallinen nähtävyys, vaan edelleen aktiivinen luostari, jossa munkit elävät ja harjoittavat päivittäistä zen-elämää.

Temppelialue koostuu useista toisiinsa yhdistetyistä puurakennuksista, joita yhdistävät katetut käytävät. Rakennukset nousevat rinteeseen metsän keskelle, ja ympäröivä luonto on vahvasti osa kokonaisuutta. Kaikki on tarkkaan harkittua – yksinkertaista, mutta samalla vaikuttavaa.

Tunnelma on vaikea kuvata, mutta sen kyllä tuntee heti. Hiljaisuus, suitsukkeen tuoksu, puulattioiden narina ja se, miten valo siivilöityy sisään rakennusten väleistä. Aikainen aamu teki kokemuksesta vielä vahvemman – paikka tuntui lähes pysähtyneeltä.

Eiheijissä zen ei ole vain filosofia, vaan käytäntö. Päivärytmi on tarkka ja kurinalainen, ja jokainen arkinenkin asia – syöminen, siivoaminen, liikkuminen – tehdään tietoisesti ja keskittyen. Tämä näkyy myös vierailijalle: kaikki on rauhallista, järjestelmällistä ja kunnioittavaa.

Zen-hetken jälkeen pyörät käynnistyivät taas, ja suunta kääntyi kohti Hakusanin kansallispuiston maisemia. Tie nousi paikoin korkealle vuoristoon, ja samalla maisema muuttui jälleen. Kevät oli näillä korkeuksilla vielä alkuvaiheessa, ja sakurat kukkivat siellä missä alempana ne olivat jo ehtineet ohi.

Seuraava etappi vei meidät kohti Shirakawa-go’n kylää, joka on ehkä yksi Japanin tunnetuimmista perinteisistä kyläalueista ja kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin. Se on erityisen tunnettu gasshō-zukuri -tyylisistä taloistaan, joiden jyrkät, olkikattoiset katot muistuttavat rukoilevia käsiä. Rakennustapa ei ole vain esteettinen, vaan myös käytännöllinen – katot on suunniteltu kestämään alueen runsaat talvisateet ja paksut lumikuormat.

Kylä sijaitsee vuoristossa eristyneellä alueella, ja pitkään se oli vaikeasti saavutettavissa, mikä on osaltaan säilyttänyt sen perinteisen ilmeen. Monet taloista ovat yli 200 vuotta vanhoja, ja osa niistä on edelleen asuinkäytössä, osa muutettu majataloiksi tai pieniksi museoiksi.

Shirakawa-go ei ole pelkkä “vanha kylä”, vaan elävä yhteisö, jossa perinteet ovat edelleen osa arkea. Ympäröivä vuoristomaisema, riisipellot ja vanhat rakennukset muodostavat kokonaisuuden, joka näyttää lähes epätodelliselta – erityisesti vuodenaikojen vaihtuessa.

Keväällä kylä on rauhallisempi kuin talven lumikaudella, jolloin se on yksi Japanin kuvatuimmista paikoista. Kävijöitä oli silti jonkin verran, sillä nykyään kylään pääsee todella helposti hyvän tunnelitien kautta. Siitä huolimatta ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.

Shirakawassa syötiin samalla lounas, ja tällä kertaa tarjolla oli japanilainen setti, jossa liha tuodaan pöytään raakana ja paistetaan itse paikan päällä.

Keskelle pöytää tuodaan pieni liesi, jonka päällä on kuuma kivi, ja kiven päällä usein magnolian lehti, jota käytetään paistopintana. Tätä tyyliä kutsutaan nimellä hōba miso, ja se on erityisesti Gifun alueen erikoisuus. Lehti antaa ruoalle hieman omaa aromiaan ja toimii samalla käytännöllisenä “paistolevynä”.

Lämpö tulee suoraan alta, ja koko homma tapahtuu siinä omassa tahdissa. Odotellessa lihan kypsymistä syödään misoa ja muita lisukkeita. Samalla pystyy säätelemään kypsyysasteen juuri sellaiseksi kuin haluaa. Usein mukana tulee riisiä, vihanneksia ja erilaisia kastikkeita, joilla makua voi säätää.

Shirakawasta otettiin suunnaksi päivän päätepiste eli Takayama, ja sinne mentiin pitkälti tunnelireittiä pitkin.

Yksi matkan vaikuttavimmista osuuksista oli Hida-tunneli, joka on lähes 11 kilometriä pitkä ja kulkee suoraan vuoren läpi. Se on yksi Japanin pisimmistä maantietunneleista, ja sen rakentaminen on ollut mittava insinöörityö. Vuoristo on alueella jyrkkää ja geologisesti vaihtelevaa, joten tunnelin rakentaminen on vaatinut vuosien työn, tarkkaa suunnittelua ja jatkuvaa seurantaa. Tunneli on valaistu, hyvin tuuletettu ja viimeistelty – kaikki toimii juuri niin kuin pitääkin.

Kun Hida-tunneli päättyi, ei ehditty juuri edes kunnolla palata “normaaliin” maisemaan, kun jo noin 200 metrin päästä alkoi seuraava tunneli. Ensin noin kuusi kilometriä, sitten pari kilometriä, ja vielä yksi perään.

Se oli yllättävän pysäyttävä kokemus. Ajatella, että koko tämä vuoristoalue on käytännössä “läpiviety” näin mittavalla infrastruktuurilla. Jokainen tunneli on oma projektinsa, ja niitä on rakennettu useita peräkkäin, jotta kulkeminen vuorten halki olisi mahdollista ympäri vuoden.

Ajaessa se tuntuu helpolta ja huomaamattomalta – mutta samalla tajuaa, miten valtava määrä työtä, aikaa ja resursseja tämän kaiken taakse on käytetty.

Takayamassa ei jouduttu huonoon jamaan, vaan taas kerran majoituttiin onsen-hotelliin, jossa päivän ajot vaihtuivat kuumiin lähteisiin ja rauhalliseen iltaan. Pitkän päivän jälkeen keho kiitti – lämmin vesi teki taas tehtävänsä ja palautti voimat nopeasti.

Osa porukasta lähti vielä illan päätteeksi tutustumaan kaupungin vanhoihin kortteleihin. Takayama on tunnettu hyvin säilyneestä historiallisesta keskustastaan, erityisesti Sanmachin alueesta, jossa kapeat kadut ja perinteiset puutalot luovat vahvan tunnelman vanhasta Japanista. Alueella on paljon pieniä kauppoja, sake-panimoita ja ravintoloita, ja kokonaisuus on säilynyt yllättävän autenttisena. Takayamaa kutsutaan joskus myös “Pikku-Kiotoksi”, mutta se on selvästi rauhallisempi ja vähemmän turistinen.

Illallisella päästiin taas kokeilemaan jotain uutta ja paikallista. Alkuun pöytään tuotiin lihavartaita kanan eri osista – juuri sellaista ruokaa, jota harvemmin tulee itse tilattua. Ensin tuli lihasmaha eli kivipiira, sitten fileen tyyppistä kanaa, sen jälkeen sydämiä, niskaa ja vielä yksi osa, joka jäi nimeämättä, mutta maistui erinomaiselta.

Lisukkeina tarjoiltiin kanakeittoa ja paistettuja riisipalloja, jotka toimivat täydellisesti kokonaisuuden kanssa.

Pääruokana nautittiin alueen ylpeyttä, Hida-nautaa. Liha oli juuri niin hyvää kuin maine antaa ymmärtää – erittäin mureaa, voimakkaasti marmoroinutta ja käytännössä suussa sulavaa.

Ja kaiken kruunasi paikallisen panimon pale ale, joka toimi täydellisesti palan painikkeena.

Päivä päättyi taas siihen tuttuun fiilikseen – hyvä ruoka, hyvä seura ja takana yksi reissun hienoimmista päivistä.

Päivät 9-10 | Japani | Himeji - Fukui - Takayama