Päivä 5 | Hamamatsu – Kumano | noin 230 km

Aamu Hamamatsussa alkoi aika näyttävissä maisemissa. Yövyttiin kaupungin korkeimmassa rakennuksessa, Hotel Okura Hamamatsussa, ja huoneen ikkunoista avautui näkymä käytännössä koko kaupungin yli.

Hamamatsu ei ehkä ole Japanin tunnetuimpia matkakohteita, mutta sillä on oma selkeä identiteettinsä. Kyseessä on vahva teollisuuskaupunki, joka tunnetaan erityisesti moottoripyöristä ja soittimista. Täältä ovat lähtöisin muun muassa Yamaha ja Suzuki, joten kaupungissa on aika vahva “koneet ja musiikki” -henki.

Sovittiin, että tänään koneet käy ajoissa klo 8:00, sillä meidän pitää ehtiä klo 10:40 lauttaan Iragon satamasta Ise-lahden yli. Tämä pätkä säästää yllättävän paljon aikaa ja ennen kaikkea hermoja, kun vältetään kokonaan Nagoyan iso ja ruuhkainen kaupunkialue.

Hamamatsusta Iragoon on noin 75 kilometriä, ja siihen upposi reilut pari tuntia leppoisaa ajelua pitkin 42-tietä, yhdellä kahvitauolla höystettynä. Aamu oli rauhallinen, liikennettä vähän ja ajaminen sellaista mukavaa herättelyä päivään.

Hieman kymmenen jälkeen kurvattiin satamaan, jossa homma toimi japanilaiseen tyyliin todella selkeästi. Meidät ohjattiin suoraan moottoripyörille varattuun omaan kaistaan ja jäätiin odottamaan lauttaan pääsyä.

Tässä lautassa on yksi hauska erityispiirre: sitä ei voi varata etukäteen, vaan homma toimii täysin first come, first served -periaatteella. Eli jonon jatkoksi ja katsotaan mahtuuko.

Meidän edessä oli tasan yksi pyörä, joten koko porukka mahtui helposti mukaan. Pieni tuuri kävi, mutta toisaalta aikainen lähtö myös palkittiin.

Japanissa tulee vastaan asioita, joita ei ihan odota – yksi niistä on muumit.
Ensimmäinen reaktio on vähän hämmentynyt: mitä Muumipeikko tekee limpparipullon kyljessä toisella puolella maailmaa? Muumit ovat Japanissa oikeasti iso juttu. Ne eivät ole vain lasten hahmoja, vaan enemmänkin tunnelma ja tapa katsoa maailmaa. Rauhallinen rytmi, luonto, pienet hetket ja tietynlainen hiljainen melankolia – osuvat yllättävän hyvin myös japanilaiseen kulttuuriin.

Lippujen osto ilman yhteistä kieltä oli oma pieni show, mutta todella hyvin sai kehokielellä loppujen lopuksi selitettyä montako meitä on, minkä kokoisilla pyörillä ja minne ollaan menossa…

Lautta saapui japanilaisella tarkkuudella juuri silloin kun pitikin. Edelliset matkustajat ja ajoneuvot purettiin nopeasti, ja meidät ohjattiin ensimmäisten joukossa sisään.
Moottoripyörille on oma paikkansa laivan reunoilla, ja homma hoituu järjestelmällisesti. Henkilökunta sitoo pyörät huolellisesti kiinni – niin huolellisesti, että apua ei kaivata eikä oikeastaan edes sallita.

Noin tunnin laivamatka Iragosta Ise-lahden yli Tobaan toimii tässä kohtaa päivää yllättävän hyvin. Se ei ole pelkkä siirtymä, vaan selkeä hengähdys ajamisen välissä.

Samalla vaihtuu myös maisema ja hallinnollinen raja. Shizuokan prefektuuri jää taakse ja saavutaan Mie-provinssin puolelle – savolaisten lemppariin :)

Laivan fasiliteetit ovat simppelit, mutta toimivat. Pieni kahvila, riittävästi pöytiä ja istumapaikkoja. Ajokamat saa riisuttua, kahvi käteen ja katse merelle.

Merimatka menee käytännössä huomaamatta. Juuri kun ehtii asettua ja vaihtaa pari ajatusta, alkaa jo rannikko ilmestyä näkymään ja on aika palata takaisin satulaan.

Toisella puolella meitä odotti Ise-Shiman kansallispuisto ja mukavan mutkainen Pearl Road.

Nimi ei ole sattumaa. Alue tunnetaan Japanin helmenkasvatuksen keskuksena, ja juuri täällä kehitettiin aikoinaan viljellyt helmet kaupallisesti merkittäviksi. Rannikko on täynnä suojaisia lahtia ja saaria, jotka tarjoavat täydelliset olosuhteet helmenkasvatukselle.

Pearl Road kulkee tämän maiseman halki. Tie seuraa rannikkoa, nousee kukkuloille ja avaa näkymiä Ise-lahdelle, saaristoon ja pieniin kalastajakyliin. Ajaminen on jatkuvaa rytmin vaihtelua – mutkaa, korkeuseroja ja maisemia, jotka vaihtuvat koko ajan.

Owasen jälkeen käännettiin keula kohti sisämaata. Rannikko jäi hetkeksi peräpeileihin ja maisema muuttui nopeasti. Vuoret sulkivat horisontin, tie kapeni ja alkoi kiemurrella yhä tiiviimmin metsän keskellä.

Yksi asia pisti heti silmään – tunneleita tuli vastaan jatkuvalla syötöllä. Se ei ole sattumaa. Tämä osa Japania on erittäin vuoristoista, ja maasto on jyrkkää, tiheästi metsittynyttä ja paikoin hankalaa rakentaa. Sen sijaan että tiet kiertäisivät jokaisen laakson ja vuoren, ne vedetään usein suoraan niiden läpi. Se on sekä nopeampaa että turvallisempaa, erityisesti alueilla, joissa sateet, maanvyörymät ja taifuunit ovat arkipäivää.

Tunneleiden rakentaminen on Japanissa oma taiteenlajinsa. Vuoristot ovat usein kovaa kalliota, mutta seassa on myös pehmeämpiä maakerroksia ja vettä. Siksi tunnelit porataan ja räjäytetään vaiheittain, ja sen jälkeen ne vahvistetaan teräskaarilla ja paksulla betoniverhouksella. Monissa tunneleissa on myös tehokas vedenpoisto ja ilmanvaihto, jotta ne pysyvät turvallisina ympäri vuoden. Lopputulos on viimeistelty ja siisti – juuri sellaista, mitä Japanissa muutenkin tottuu näkemään.

Kun tunnelit jäivät taakse, tie jatkui yhä kapeampana. Lopulta jäljellä oli käytännössä yksi asfaltoitu kaista, joka kiemurteli vuoren rinteitä pitkin. Mutkia tuli lähes tauotta, ja näkyvyys oli monessa kohtaa olematon.

Tässä kohtaa vastaan tulivat ne pienet, mutta nerokkaat yksityiskohdat: jokaisessa tiukassa mutkassa oli peili, josta pystyi kurkkaamaan kulman taakse. Näki heti, oliko joku tulossa vastaan, ja pystyi ennakoimaan ajon sen mukaan.

Tällaisilla teillä ajaminen on täysin erilaista kuin leveillä valtateillä. Tempo hidastuu, keskittyminen kasvaa ja ajamisesta tulee tarkempaa – mutta samalla myös yllättävän palkitsevaa.

Illaksi pujoteltiin perinteiseen onsen-ryokaniin Kumanossa, joen varrelle vuorten ympäröimänä. Päivän ajot vaihtuivat täysin toisenlaiseen rytmiin.

Onsen on japanilainen kuumien lähteiden kylpy. Ensin käydään huolellisesti pesulla, ja vasta sen jälkeen siirrytään kuumaan altaaseen rentoutumaan. Vesi on mineraalipitoista ja todella lämmintä, ja pitkän ajopäivän jälkeen se tuntuu käytännössä täydelliseltä. Tunnelma on rauhallinen ja hiljainen, eikä kiireestä ole tietoakaan.

Illallinen on ryokanissa oma kokemuksensa. Tarjolla on usean ruokalajin kokonaisuus, jossa korostuvat paikalliset raaka-aineet ja kausittaisuus. Annokset ovat pieniä, mutta niitä tulee paljon – kalaa, kasviksia, riisiä ja erilaisia lisukkeita, kaikki huolellisesti esille laitettuna.

Yö vietetään perinteisessä tatami-huoneessa. Tatami on riisipillestä valmistettu lattiamateriaali, joka antaa huoneelle pehmeän ja hieman joustavan tuntuman. Lattialle levitetään futon-patjat nukkumista varten. Huoneessa ei ole turhaa kalustusta, vaan kaikki on tarkoituksella yksinkertaista ja pelkistettyä.

Päivä 6 | Kumano – Kioto | noin 250 km

Aamu jatkui siitä, mihin edellisenä iltana jäätiin – makunystyröitä kutkuttavaan maailmaan. Ryokanin monilajinen aamupala tarjosi jälleen kattauksen paikallisia makuja, ja päivä lähti käyntiin rauhallisesti mutta hyvällä energialla.

Koneet käynnistyivät sovitusti klo 08:30 ja suunta käännettiin kohti Kioton historiallista kaupunkia. Ennen kaupunkia oli kuitenkin yksi selkeä tavoite: kerätä mahdollisimman paljon hyviä mutkateitä matkan varrelta.

Mutkien lisäksi aamuun mahtuu toki nopea temppelipysähdys!

Reitti tarjosi jatkuvasti laadukasta ajettavaa ja liikennettä oli vähän. Erityisesti tie 371 Mt. Gomadan lähistöllä teki vaikutuksen – todellinen motoristin paratiisi.

Aluksi ihmeteltiin, miksi vastaan tuli niin paljon moottoripyöriä. Sitten tie alkoi avautua. Mutka toisensa perään, korkeuseroja ja täydellisessä kunnossa oleva asfaltti. Syy selvisi nopeasti.

Ja hyvää ajoa riitti. Serpentiini jatkui pitkään, ja jossain vaiheessa alkoi tuntua jo käsissä. Kytkintä, pykälä pienemmälle ja kaasua – sama liike toistui kerta toisensa jälkeen. Muutama tuhat toistoa myöhemmin tiesi kyllä ajaneensa.

Noustiin parhaimmillaan noin 1200 metrin korkeuteen, ja samalla pääsi seuraamaan, miten kevät vaihtui käytännössä silmien edessä. Muutos tapahtui yllättävän nopeasti – noin sadan metrin välein maisema oli selvästi erilainen.

Lähdettiin liikkeelle vehreästä ja lämpimästä “kesästä”, mutta jo noin 600 metrin korkeudessa kirsikankukat olivat täydessä loistossa – sama kukinta, joka merenpinnan tasolla oli jo ohi. Kun noustiin yli 1000 metriin, vehreys alkoi kadota ja maisema muuttui karummaksi. Oltiin käytännössä takaisin alkukeväässä.

Samalla lämpötila laski sen verran, että vedettiin vähän lisää kerroksia päälle. Varsinaisesti kylmä ei ollut, mutta selvästi viileämpää kuin alempana. Hyvä muistutus siitä, miten nopeasti olosuhteet voivat muuttua vuoristossa, vaikka kilometrejä ei kerrykään paljoa.

Kirsikankukinta ei tule Japanissa kerralla, vaan etenee hitaasti alueelta toiselle ja korkeuden mukaan.
Etelässä kukinta alkaa jo aikaisin keväällä, kun taas pohjoisessa ja vuoristoissa sama vaihe voi olla viikkoja myöhemmin. Sama ilmiö näkyy myös päivän aikana ajamalla: merenpinnan tasolla kukinta voi olla jo ohi, mutta muutaman sadan metrin nousu tuo sen uudestaan vastaan.

Mielenkiintoinen stoppi tehtiin Okunoin hautausmaalla, joka on paljon enemmän kuin perinteinen hautausmaa.

Kyseessä on yksi Japanin merkittävimmistä pyhistä paikoista, joka sijaitsee Kōyasanin vuoristossa. Alue liittyy läheisesti Kūkaihin (tunnetaan myös nimellä Kobo Daishi), joka perusti Shingon-buddhalaisuuden Japanissa. Paikan erityisyys perustuu uskomukseen, että hän ei ole kuollut, vaan meditoi edelleen mausoleumissaan. Siksi Okunoin ei ole pelkästään hautausmaa, vaan aktiivinen pyhiinvaelluskohde.

Alueella on yli 200 000 hautaa, ja ne levittäytyvät useiden kilometrien matkalle tiheän metsän keskelle. Polku kulkee valtavien setripuiden lomassa, ja sammaleen peittämät hautakivet kertovat vuosisatojen historiasta. Tunnelma on poikkeuksellisen rauhallinen, lähes pysähtynyt.

Yksi kiinnostava piirre on se, että hautojen joukossa on myös yritysten muistomerkkejä. Japanilaisessa ajattelussa yritys nähdään usein yhteisönä, ja monet firmat ovat pystyttäneet omia monumenttejaan kunnioittaakseen perustajiaan, työntekijöitään tai omaa historiaansa. Tämä tuo paikkaan yllättävän modernin kerroksen perinteisen rinnalle.

Polun varrella on myös lukemattomia kivilyhtyjä, jotka symboloivat valoa ja opastusta. Lähempänä mausoleumia sijaitsee lyhtyjen halli, jossa osa lyhdyistä on palanut yhtäjaksoisesti satoja vuosia. Tämä jatkuvuus ja ajattomuus on keskeinen osa paikan merkitystä.

Okunoin ei ole paikka, jossa “käydään katsomassa hautoja”. Se on enemmänkin kokemus. Hiljaisuus, historia ja ympäröivä luonto luovat tunnelman, joka jää mieleen eri tavalla kuin mikään perinteinen turistikohde.

Se on samalla hyvä muistutus siitä, miten eri tavalla kuolemaa ja muistamista voidaan lähestyä eri kulttuureissa.

Kobo Daishin mausoleumi – Okunoinin pyhin paikka.
Täällä uskotaan, että Kūkai, Shingon-buddhalaisuuden perustaja, ei ole kuollut, vaan jatkaa ikuista meditaatiotaan.

Japanin uskonnollinen kenttä on poikkeuksellinen, koska siellä eri uskonnot eivät sulje toisiaan pois, vaan elävät rinnakkain.

Kaksi tärkeintä perinnettä ovat shintolaisuus ja buddhalaisuus. Shintolaisuus on Japanin alkuperäinen uskonto, jossa keskeistä on luonto, esi-isät ja erilaiset henget eli kami. Pyhäköt löytyvät usein luonnon keskeltä, ja uskonto liittyy vahvasti arkeen, juhliin ja paikallisiin perinteisiin.

Buddhalaisuus saapui Japaniin Kiinan ja Korean kautta noin 500-luvulla, ja siitä kehittyi useita eri suuntauksia. Se keskittyy enemmän elämän ja kuoleman kysymyksiin, kärsimykseen ja valaistumiseen. Buddhalaiset temppelit liittyvät usein hautajaisiin ja muistamiseen.

Yksi keskeinen ero moniin länsimaihin on se, että uskonto Japanissa on usein enemmän käytäntöä ja perinnettä kuin vahvaa henkilökohtaista uskon tunnustamista. Ihmiset osallistuvat rituaaleihin ja tapoihin ilman, että he välttämättä määrittelevät itseään uskonnollisiksi.

Okunoinin kivilyhdyt kulkevat mukana koko matkan, mutta huipentuvat lyhtyjen halliin, jossa niitä on tuhansia. Lyhdyt symboloivat valoa ja opastusta – sekä konkreettisesti pimeässä metsässä että henkisesti matkalla kohti valaistumista. Monet niistä ovat lahjoituksia yksityisiltä ihmisiltä, perheiltä ja yrityksiltä. Osa lyhdyistä on palanut yhtäjaksoisesti satoja vuosia.

Sen jälkeen kun hengellinen energia oli ladattu, oli aika siirtyä maallisen energian täydentämiseen. Okunoin kierroksen päätteeksi lounasaika osui sopivasti kohdalleen, ja pysähdyttiin nopealle mutta herkulliselle nuudeliannokselle.

Yksinkertaista, lämmintä ja juuri sitä mitä tarvittiin ennen seuraavaa ajopätkää.

Tiet kapenivat taas – leveästä asfaltista yhdeksi kaistaksi, jossa mutkat seuraavat toisiaan ja näkyvyys katoaa kulman taakse.
Vastaantulijat hoidetaan peilien ja tilannetajun avulla, ja ajaminen muuttuu heti tarkemmaksi. Tempo hidastuu, mutta fiilis paranee.

Matkalla tuli vastaan erikoinen eläin – vähän kuin villisian ja koiran risteytys. Illalla selvisi, että kyseessä oli japaninserovi.
Japaninserovi on vuoristossa elävä sorkkaeläin, joka kuuluu samaan heimoon vuohien ja antilooppien kanssa. Se on melko pieni, tanakka ja liikkuu yllättävän ketterästi jyrkässä maastossa. Väri vaihtelee harmaasta ruskeaan, ja olemus on juuri sen verran erikoinen, että sen helposti sekoittaa johonkin ihan muuhun.
Laji on Japanin kansallinen symbolieläin ja elää pääasiassa metsissä ja vuoristoalueilla – juuri sellaisissa paikoissa, joissa tänäänkin ajeltiin.
Harvinainen bongaus!

Valkoinen kypärä ja heijastusliivi erottuvat kauas – toimivat käytännössä kaikissa olosuhteissa, metsässä, vuoristossa ja mutkateillä.

Okunoinin jälkeen laskeuduttiin vuorilta kohti Osakan seutua, mutta päätettiin kiertää iso kaupunkialue mahdollisimman kaukaa. Reitti vei Naraan, joka on yksi Japanin historiallisesti merkittävimmistä kaupungeista.

Nara toimi Japanin ensimmäisenä pysyvänä pääkaupunkina 700-luvulla, ja se näkyy edelleen kaupungin ilmeessä. Alueella on useita merkittäviä temppeleitä ja pyhäkköjä, ja tunnelma on selvästi rauhallisempi kuin Kiotossa tai Osakassa. Kaupunki on kompakti ja helposti lähestyttävä, ja sen keskellä sijaitseva suuri puistoalue sitoo tärkeimmät nähtävyydet yhteen.

Naran tunnetuin erikoisuus ovat sen vapaana liikkuvat peurat. Ne eivät ole sattumalta kaupungissa, vaan niillä on syvä kulttuurinen merkitys. Shintolaisessa perinteessä peurojen uskotaan toimineen jumalten sanansaattajina, minkä vuoksi niitä on suojeltu vuosisatojen ajan.

Tänä päivänä peurat liikkuvat vapaasti erityisesti Nara Parkin alueella, ja ne ovat tottuneet ihmisiin. Niitä voi ruokkia erityisillä kekseillä, joita myydään puistossa, ja osa peuroista on oppinut jopa kumartamaan saadakseen ruokaa – tapa, joka peilaa japanilaista kohteliaisuuskulttuuria.

Vaikka peurat ovat kesyjä, ne ovat silti villieläimiä, ja se näkyy ajoittain käytöksessä. Ne voivat olla yllättävän määrätietoisia, jos ruokaa on tarjolla. Kokemus on silti ainutlaatuinen – harvassa paikassa pääsee näin lähelle eläimiä keskellä historiallista kaupunkia.

Ryhmä ja paikallinen vastaanottokomitea – Naran kuuluisat peurat.
Kohteliaita, mutta yllättävän määrätietoisia, jos taskussa sattuu olemaan keksejä.

Narasta ulospääseminen vei oman aikansa, ja päivä alkoi jo hämärtyä, kun kaartettiin Kioton hotellin pihaan aivan viimeisten auringonsäteiden saattelemina.

Takana oli pitkä, vaihderikas ja ikimuistoinen ajopäivä – sellainen, josta ei oikein tekisi mieli karsia mitään pois. Kypäräkaljat haihtuivat käytännössä ennen kuin ehtivät koskettaa huulia, ja hyvässä porukassa nautittu illallinen kruunasi päivän.

Kiotoon jäädään kahdeksi yöksi, joten edessä on kokonainen päivä aikaa tutustua kaupungin nähtävyyksiin.

Päivät 5-6 | Japani | Hamamatsu - Kumano - Kioto