Päivä 8 - Pokhara-Chitwanin kansallispuisto - n. 150 km

Olipa taas erilainen ja vaihteleva päivä. Aamun avauksena kiipeäminen pikkumutkatietä katsomaan josko ujot lumihuiput näyttäytyisivat, sitten tasaista uutta kaksikaistaista rallatellen, siitä oikealla jyrkkien rinteitten välissä joenreunoja kaluten ja lopuksi vielä pikkukylien ja kujien läpi viidakkoon. Ja taas kypäräkaljat maistuivst uima-altaan reunalla, kun ei kurakamoissa kehdattu plyysisohville runttautua.

Monipuolisen aamiaisbuffan jälkeen porukka ihan automaagisesti teki jo tutuksi käyneet pakkoliikkeet ennen kytkimen kohotusta ja taas matka jatkui.

Lähtö oli reititetty Pokharan keskustan läpi, ettei ihan vieraaksi paikka jäisi. Ulosmenoväylää muutama kilometri ja vasemmalle kohti kiharaista kylätietä.

Asfaltti oli uusi, mutta monelle mutkalle se oli pitänyt vääntää, että päästiin ylös maisemia ihailemaan. Muutama mutka oli aika tiukkaan rutistettu samalla tuhdisti nousten. Tän porukan taidoille helppo rasti, mutta moni kokemattomampi olisi voinut saada lirauksen jänskäpissiä boxereihin.

Ylempänä tien lastu hieman heikkeni, mutta enemmän harmitti, että törmäsimme pilveen ja visiot vain harmaantuivat. Pilvessä oltiin.

Tiputeltiin hieman takaisin alaspäin ja saimme hienon näkymän Pokharan laaksoon ja kaupunkiin. Pohjoisen vuoret, Annapurna tärkeimpänä, pysyivät ujoina ja pitivät pilviverhon kasvojensa edessä.

Sitten suuntana etelä. Kaupungin ulosmenoväylällä päästiin jo hyvään vauhtiin, mutta sitten aukesi kauniisti kaarteleva upouusi kaksikaistainen asfalttibaana vain maltillisella liikennemäärällä. Alle 65 km/h vauhteihin tottuneena kesti hieman, ennen kuin 70 tai 80 kilsaa mittarissa tuntui mukavalta ja turvalliselta.

Aina välillä tuli hyvä muistutus. Myös Lahden motarin näköisellä baanalla voi koska vaan tulla vastaan vuohi tai väärään suuntaan ajava rekka. Rapsakimmat kävivät jopa yli sadan kilsan vauhdeissa. Niin se ihminen mukautuu.

Yhdellä suoralla rupesin ihmettelemään, että johan tulee useita rekkoja, skoottereita ja busseja väärään suuntaan MEIDÄN kaistalla, kunnes huomasin että vastaantuleva kaista oli poistettu käytöstä ja liikenne siirtynyt kaksisuuntaiseksi. Eihän siihen nyt liikennemerkkejä tarvita. Huomaahan sen kun rekka tulee kohti.

Tätä herkkua riitti toista sataa kilometriä Pokharan laaksossa ja sitten joen rantajyrkänteille louhittuna.

Tie kapeni ja vuoret madaltuivat tasankoa kohti rallatellessa.

Yksi mopoista hyytyi ja peräpäässä kolme jäi käynnitymisvikaista konetta ihmettelemään ja huoltoautoa odottamaan. Kun peräpäätä ei enää näkynyt parkkeerasin keulaosaston kuppilaan ja lähdin selvittämään mikä mättää. Sieltä pojat löytyivät tien poskesta. Samaan aikaan kun huoltoauto ajoi paikalle, kokeilin piruuttani starttia ja sehän lähti ku palmun alta. Kävi zägä.

No peräpään neljäs olikin pyyhkäissy kärkijoukon ohi, kun en ollut käskenyt ketään stoppariksi. Ajelin perään ja kymmenen kilsan päässä kaveri venaili, just niinku oli sovittu. Vedettiin kahdestaan mukava pikataival takaisin kuppilaan ja jälleennäkemisen riemu oli vilpitön. Puolin ja toisin.

Vielä 60 km rauhallista heittoa keskikokoisia suht liikennöityjä baanoja keskipäivä kuumuudessa.

Aamulla Pokharassa oli vain 16 astetta ja kuumimpaan aikaan yli tuplasti sen. Myös lämpötila toi vaihtelua elämään.

Loppuveto oli kylien ja kujien hiljaista köröttelyä, että porukka pysyi kasassa eikä kukaan eksyisi sivukujille.

Maalissa keskellä viidakkoa meitä odotti palatsi uima-altaineen ja sen reunalle tarjottuine oluineen. Tänään vielä tuplasti, kun ohiajanut koki olevansa sen porukalle velkaa ja minä taas tiesin, että tämäkin oli matkanvetäjän virhe, kun en stopparia asettanut.

Betoniaidan takaa kuuluu aika meteli. Jos jonkin sorttise siipikarjat mellastavat ja apinat huutelevat väliin omat hävyttömyytensä. Humenna aamusta tutustutaan niihin lähemmin.

Eikä kauaakaan huoneiden saamisen jälkeen, kun uima-allas oli maustettu motoristeilla.

Ja nyt taas buffet kutsuu.