Päivä 7 | Wellington – Picton – Nelson | 3,5 tunnin lauttaristeily + noin 120 km

Herätyskello soi kukonlaulun aikaan. Wellington oli vielä puoliksi unessa, kun keitimme aamukahvit huoneissa ja vedimme ajovarusteet päälle. Pyörät käynnistyivät vähän aamukuuden jälkeen ja vajaan kilometrin siirtymä satamaan tuntui melkein seremonialliselta – tänään jättäisimme Pohjoissaaren taakse ja suuntaisimme Eteläsaarelle.

Cookinsalmi on paljon enemmän kuin pelkkä vesialue kahden saaren välissä. Se on luonnollinen rajaviiva, joka erottaa kaksi erilaista maailmaa toisistaan. Salmi on nimetty brittiläisen tutkimusmatkailijan James Cookin mukaan, joka purjehti sen läpi vuonna 1770 ja todisti Uuden-Seelannin koostuvan kahdesta erillisestä saaresta. Maantieteellisesti Cookinsalmi on yksi maan vaativimmista merialueista – tuulet kanavoituvat kapeaan väylään ja virtaukset voivat olla voimakkaita.

Bluebridge on yksi kahdesta pääoperaattorista, jotka pitävät Pohjois- ja Eteläsaaren liikenteen sujuvana ympäri vuoden.

Meidän lauttamme, Bluebridge, oli noin puoli tuntia myöhässä, mutta kiirettä ei ollut. Kello yhdeksän alus vihdoin liikahti eteenpäin ja Wellingtonin kukkulat alkoivat loitota. Aamupala syötiin merellä ja hetken ehdimme nauttia ulkokannella maisemista, vaikka keli oli kolea ja pilvinen ja merellä tuuli tuntuvasti.

Matkan loppuosa on kuitenkin se, mikä tekee tästä ylityksestä erityisen. Kun laiva kääntyy Marlborough Soundsin sokkeloisiin lahtiin, tunnelma muuttuu lähes maisemaristeilyksi. Jyrkät vihreät rinteet nousevat suoraan merestä ja kapeat vesiväylät kiemurtelevat syvälle sisämaahan. On vaikea kuvitella kauniimpaa tapaa saapua uudelle saarelle.

Eteläsaari tuntuu heti erilaiselta. Pohjoissaari on lämpimämpi, vulkaanisempi ja tiheämmin asuttu. Eteläsaari on karumpi, vuoristoisempi ja avarampi. Vähemmän ihmisiä, enemmän tilaa. Motoristille se tarkoittaa usein pidempiä tyhjiä teitä ja entistä suurempia maisemia.

Omat sidontaliinat mukaan lautalle. Laivalla niitä oli tarjolla todella niukasti – ja merenkäynti Cookinsalmessa ei aina ole leikkimielistä.
Parempi varmistaa pyörä itse kunnolla kiinni kuin jännittää koko ylityksen ajan.

Noin 1300 kilometriä takana Pohjoissaarella 🏍️🇳🇿
Mutkia, merimaisemia, geotermistä höyryä ja yksi maailman pisimmistä paikannimistä.
Eteläsaari odottaa – mutta Pohjoissaari jätti jo vahvan jäljen.

Pictonissa pyörät päästettiin ulos ensimmäisinä, ja ilman ruuhkia hyppäsimme suoraan Queen Charlotte Drive -maisematielle. Tie seuraa rannikkoa kiihkeästi mutkitellen – nousuja, laskuja ja jatkuvaa näkymää merelle. Ensimmäiset kilometrit Eteläsaarella muistuttivat heti, että olemme tulleet ajamisen kannalta ehkä vielä paremmalle puolelle maata.

Havelockin kylässä pysähdyimme kahville – ja tietenkin valtavalle jäätelölle. Samassa kylässä liityimme legendaariselle State Highway 6:lle. Tie numero 6 on Eteläsaaren selkäranka. Se kulkee pohjoisesta aina länsirannikon kautta etelään ja yhdistää vuoret, rannikon, jäätiköt ja lopulta Queenstownin. Seuraavat neljä päivää tulemme käytännössä seuraamaan tätä tietä.

Nelsoniin saavuimme iltapäivällä, ja noin neljän maissa päräytimme Nelson Classic Car Museumin pihaan.

Museo osoittautui yhdeksi parhaista automuseoista, joissa olen käynyt. Lähes 150 ajoneuvoa eri aikakausilta – amerikkalaisia kromijättiläisiä, eurooppalaisia urheiluautoja, brittiläisiä klassikoita ja harvinaisia helmiä. Autot eivät ole vain rivissä hallissa, vaan sijoitettu teemoittain eri aikakausiin. Näyttely on laadukas ja huolella rakennettu. Moottorimiehelle paikka on pakollinen pysähdys, vaikka reissussa kuljetaankin kahdella pyörällä.

Yksi museon todellisista helmiä on **Project ’64 Mini Cooper S** – kuuluisa “maailman nopein Mini.” 🇬🇧🚗💨 Museossa nähtävä ’64 Mini perustuu alkuperäiseen Mini Cooper S 970 -malliin, mutta sen moottori on viritetty ja turboahdettu niin, että se teki hurjia nopeuksia - keskimäärin yli **146 mph (~235 km/h)** ja hetkellisesti jopa yli **156 mph (~251 km/h)** nopeuksia testeissä.
Alkuperäiset Mini-mallit tuottivat noin 35 hevosvoimaa, mutta tämän projektin kone huutaa noin **350 hv** – aivan toiselta planeetalta verrattuna siviiliautoon.

**The Centre of New Zealand**.
Kyseessä ei ole mikään valtava monumentti tai turistirysä, vaan historiallinen maamerkki, joka juontaa juurensa 1800-luvulle. Alueella asuneet alkuperäisasukkaat ja myöhemmät eurooppalaiset kartoittajat tarvitsivat referenssipistettä mittauksille ja kartoituksille – ja tämä pieni kumpare mäen laella valikoitui nollapisteeksi. Siitä alkoi mittaaminen, jonka avulla koko tämän maan mittakaava ja kartat rakennettiin.

Monaco on pieni niemimäinen asuinalue Nelsonin rannikolla, aivan lentokentän kupeessa. 1900-luvun alussa alue tunnettiin nimellä Sandhills, mutta kun sinne alettiin kehittää asutusta ja huviloita, nimeksi vaihdettiin Monaco.
Nimen valinta oli tietoinen markkinointitemppu. Haluttiin luoda mielikuvaa merellisestä, arvokkaasta ja aurinkoisesta paikasta – vähän kuin Ranskan Rivieran Monaco. Nelson tunnetaan muutenkin yhtenä Uuden-Seelannin aurinkoisimmista kaupungeista, joten vertaus ei ollut täysin tuulesta temmattu.

Yöksi päädyimme Honest Lawyer -nimiseen vanhaan hotelliin ja tavernaan Nelsonin rannikolla, Monaco-nimisellä alueella. Nimi herätti ensin hymyn – onko sellaisia oikeasti? – mutta paikka oli juuri sitä mitä pitkän päivän jälkeen toivoo: lämminhenkinen, hieman vanhan ajan pubitunnelmaa huokuva majatalo meren äärellä.

The Honest Lawyer on rakennettu 1800-luvun brittiläisen majatalon tyyliin, ja koko paikka on kunnianosoitus vanhan ajan pubikulttuurille.
Tarinan mukaan nimi viittaa irlantilaiseen lakimieheen, joka tunnettiin poikkeuksellisesta rehellisyydestään – niin poikkeuksellisesta, että siitä tuli legenda. Oli tarina totta tai ei, nimi jäi elämään.

Tänään on 14. helmikuuta, ystävänpäivä. Taverna oli täynnä pariskuntia romanttisella illallisella, mutta pöytä löytyi myös meidän äijäköörille.

Päivä 8 | Nelson – Hokitika | ≈ 350 km

Yöllä satoi reippaasti vettä, mutta aamulla herättiin jälleen kerran sinisen taivaan saattelemana. Tie oli vielä hetken kostea ja heräävän maailman tuoksu poikkeuksellisen raikas. Ilmassa oli sitä tunnetta, että päivästä tulee hyvä.

Lähdimme aikaisin liikkeelle. Aamupalaa olisi saanut hotellista vasta kello 10, emmekä halunneet hukata parhaita aamutunteja sisätiloissa.

State Highway 6 kutsui jälleen.

Aamulämpötilat pyörivät 11–17 asteen paikkeilla, joten välikerrokset ja kahvalämppärit tulivat heti käyttöön. Länsirannikolla sää voi vaihtua nopeasti, mutta tänään aurinko alkoi hiljalleen lämmittää, ja päivän mittaan lukemat nousivat lähes täydellisiin 21–24 asteeseen.

Ensimmäinen pysähdys tehtiin Murchisonin kylässä. Tankattiin miehet täyteen kolesteroleja – perinteinen kunnon aamupala tekee ihmeitä ajopäivän alussa. Vatsat täynnä jatkoimme kohti länsirannikkoa.

State Highway 6 – yksi Uuden-Seelannin legendaarisimmista teistä 🏍️🇳🇿
Tie numero 6 kulkee Eteläsaaren halki pohjoisesta etelään, Pictonista aina Invercargilliin asti.
Länsirannikolla sitä kutsutaan usein nimellä **Glacier Highway**, sillä se kulkee suoraan Franz Josef- ja Fox-jäätiköiden ohi. Monille motoristeille se on yksinkertaisesti “the West Coast Road” – tie, joka seuraa Tasmaninmerta kilometritolkulla ja tarjoaa loputonta mutkaa ja maisemaa.
Historiallisesti SH6 seurasi pitkälti kultaryntäyksen aikaisia kulkureittejä 1800-luvulla, jolloin länsirannikolle rakennettiin yhteyksiä kaivosten ja satamien välille. Nykyään se yhdistää Eteläsaaren tärkeimpiä kaupunkeja ja toimii todellisena selkärankana saaren liikenteelle.

Westportissa tankattiin myös mopot, sillä tällä rannikolla huoltoasemia ei ole jokaisessa mutkassa. Lähellä sijaitsee Cape Foulwind Seal Colony. Nimi kuulostaa synkältä, mutta paikka on upea. James Cook antoi niemelle nimen 1700-luvulla voimakkaiden tuulten vuoksi – eikä nimi ole vieläkään täysin perusteeton.

Rannikolla elää uusiseelantilainen turkishylje, joka lähes metsästettiin sukupuuttoon 1800-luvun hylkeenpyynnissä. Kanta on sittemmin elpynyt, ja nykyään kallioilla loikoilee kymmeniä hylkeitä.

Länsirannikko on muutenkin villi. Tasmaninmeri moukaroi rantaa voimalla, ja lintuelämä on rikasta – merimetsoja, lokkeja ja muita rannikon asukkeja näkyy jatkuvasti. Maisema on karu, tuulinen ja upea.

Tie 6 jatkui Westportin jälkeen rannikkoa nuollen. Kaasukahvan puolella oli käytännössä koko loppupäivän meri.

Seuraava pysähdys tehtiin Mitchells Gully Gold Mine -alueella Charlestonin lähellä. 1860-luvulla tämä alue koki todellisen kultaryntäyksen. Kun kultaa löydettiin Länsirannikolta, tuhannet kaivajat saapuivat tänne Australiasta, Euroopasta ja muualta Uudesta-Seelannista.

Charleston oli hetken aikaa vilkas ja vauras kaupunki – täynnä saluunoita, kaivosleirejä ja unelmia nopeasta rikastumisesta. Useimmat lähtivät lopulta tyhjin käsin, mutta jäljet jäivät.

Mitchells Gullyssa voi yhä nähdä vanhojen kaivosten rakenteita ja kuvitella, millaista elämä oli mutaisissa leireissä yli 150 vuotta sitten.

Uuden-Seelannin lippu 🇳🇿
Sininen pohja symboloi merta ja taivasta, jotka ympäröivät saarivaltiota. Yläkulmassa näkyvä Union Jack kertoo maan historiallisesta yhteydestä Britanniaan.
Neljä punaista tähteä valkoisin reunuksin muodostavat Southern Cross -tähdistön – Etelän ristin – joka näkyy kirkkaana eteläisellä taivaalla ja on ollut tärkeä suunnistuksen apuväline merillä.

Kuivaa asfalttia, sopivasti mutkaa ja maisemaa joka vaihtuu jokaisen harjanteen takana.

Matka jatkui, ja pian pysähdyimme ihmettelemään Pancake Rocksia Punakaikin alueella.

Pannukakkukalliot ovat geologinen erikoisuus. Ne koostuvat kalkkikivikerroksista, jotka ovat syntyneet noin 30 miljoonaa vuotta sitten merenpohjassa. Ajan myötä maa kohosi, ja eroosio – tuuli ja meri – muokkasi kiveä.

Kalkkikivi on kerrostunut ohuiksi levyiksi, jotka näyttävät päällekkäin ladotuilta pannukakuilta. Siksi nimi.

Kun meri käy kovana, aallot syöksyvät kapeisiin koloihin ja muodostavat “blowhole”-vesisuihkuja, jotka ampuvat vettä korkealle ilmaan.

Se on yksi niistä paikoista, joissa luonnon voima on konkreettinen.

Nimi Hokitika tulee maorin kielestä ja viittaa todennäköisesti paluureittiin tai kulkureittiin – paikkaan, jossa ihmiset kokoontuivat ja liikkuivat rannikkoa pitkin.

Iltaa kohden saavuimme Hokitikaan.

Hokitika on pieni länsirannikon kylä, joka tunnetaan erityisesti vihreästä kivestä – pounamusta eli jadesta. Maorit pitivät pounamua arvokkaana ja käyttivät sitä työkaluihin, aseisiin ja koruihin.

Kaupunki nousi myös kultaryntäyksen aikaan tärkeäksi satamaksi. Nykyään se on rauhallinen rantakylä, jossa Tasmaninmeren aallot lyövät mustaa kivirantaa vasten ja auringonlaskut ovat usein dramaattisia.

Päivä oli pitkä mutta uskomattoman palkitseva.

Päivät 7-8 | Wellington - Nelson - Hokitika