Päivä 4 | Rotorua – Napier | 250 km

Aamu Rotoruassa alkaa eri tavalla kuin missään muualla. Ilmassa leijuu vahva rikkinen tuoksu, maa höyryää paikoitellen ja muistuttaa, että tässä kaupungissa eletään kirjaimellisesti tulivuoren päällä.

Tänään oli tiedossa ajallisesti ja kilometreissä melko lyhyt päivä, joten päätimme käyttää aamun tehokkaasti ja mielekkäästi.

Ajoimme muutaman kilometrin hotellilta ja suuntasimme aamukävelylle kuuluisaan punapuumetsään, Whakarewarewa Forestiin.

Punapuut, eli kalifornialaiset rannikkosequoiat, istutettiin tänne 1900-luvun alussa metsätalouskokeiluna. Ne ovat alun perin kotoisin Yhdysvaltojen länsirannikolta, mutta Rotoruan ilmasto osoittautui niille lähes täydelliseksi. Täällä ne kasvavat 50–70 metrin korkeuteen, osa jopa korkeammiksi. Rungot ovat massiivisia ja punertava kaarna hohtaa aamuauringossa.

Kun seisoo puun juurella ja katsoo suoraan ylöspäin, perspektiivi katoaa. Metsässä on hiljaista, ilma on raikas ja polut kulkevat pehmeällä neulasmatolla. Aamukävely teki juuri sen mitä pitikin – herätti kropan ja ruokahalun.

Lenkin jälkeen nautittiin täyttävä aamupala ja jatkettiin kaupungin laidalle Whakarewarewan maorien geotermiseen kylään.

Tämä ei ole pelkkä nähtävyys, vaan elävä yhteisö. Maorit ovat asuneet alueella vuosisatoja ja hyödyntäneet kuumia lähteitä arjessaan nerokkaasti. Geotermisiä altaita käytettiin ruoanlaittoon, peseytymiseen ja lämmitykseen. Kuumat höyryaukot toimivat luonnollisina “keittiöinä”, joissa ruoka kypsyy maan omalla energialla.

Alueella näkee kiehuvia mutalähteitä, höyryäviä rakoja ja geysireitä, jotka purkautuvat säännöllisesti. On hämmentävää ajatella, että sama voima, joka näyttää turistille eksoottiselta luonnonilmiöltä, on ollut paikallisille osa arkielämää.

Joskus puolen päivän aikaan moottoripyörät käynnistettiin kunnolla ja suuntasimme kohti kaakkoa.

Höyrypilvet, kuumat lähteet ja etenkin rikin tuoksu seurasivat meitä vielä pitkän tovin, sillä ajoimme pitkän pätkän niin kutsuttua Thermal Explorer Highwaytä pitkin. Sen varrella geotermista aktiivisuutta on yllin kyllin – höyryäviä maastonkohtia ja järviä, joiden väri vaihtelee turkoosista vihertävään.

Jossain vaiheessa hyppäsimme tältä suositulta reitiltä pois vanhalle päätielle. Liikenne loppui hetkeksi lähes kokonaan. Oli mukava päästellä maalaismaisemien läpi omaan tahtiin.

Metsää, kumpuilevaa maastoa ja pitkiä kaarteita, joissa pääsee ajamaan rytmissä ilman jatkuvaa jarru–kaasu-sahailua. Tällaisessa ajossa kilometrit katoavat huomaamatta.

Matkalla ohitimme laajoja mäntymetsiä ja avoimia viljelyalueita. Välillä tie nousi korkeammalle ja tarjosi näkymiä järville ja laaksoihin. Maisema vaihtui nopeasti – metsästä laidunmaahan ja takaisin.

Waikato-joki puristuu kapeaan kanjoniin ja syöksyy turkoosina massana eteenpäin lähes 220 000 litraa sekunnissa. Vesi ei putoa erityisen korkealta, mutta paine ja voima tekevät näkymästä vaikuttavan.

Waipunga Falls 💦
Kaksi vesiputousta syöksyy rinnakkain alas jyrkkää rotkoa, ja koko laakso tuntuu hengittävän veden rytmissä.

Napierin rantakaupunkiin saavuttiin myöhäisestä lähtöajasta huolimatta sopivan ajoissa.

Napier tunnetaan art deco -arkkitehtuuristaan. Vuonna 1931 voimakas maanjäristys tuhosi suuren osan kaupungista. Kun jälleenrakennus aloitettiin, elettiin 1930-lukua ja art deco oli muodin huipulla.

Art deco -tyylille ovat tyypillisiä selkeät geometriset muodot, symmetria, virtaviivaisuus ja koristeelliset mutta hallitut yksityiskohdat. Pastellisävyt, kaarevat kulmat ja auringonsädemotiivit toistuvat rakennusten julkisivuissa.

Napierista tuli yksi maailman yhtenäisimmistä art deco -kaupungeista – vähän kuin aikamatka 1930-luvulle keskellä Tyynenmeren rannikkoa.

Illalla kävely merenrantabulevardilla rauhoitti päivän ajon jälkeen. Tyynenmeren aallot löivät rantaan ja aurinko laski hitaasti horisonttiin.

Pastellisävyisiä julkisivuja, geometrisia muotoja ja 1930-luvun tunnelmaa – kuin aikamatka art deco -kaudelle keskellä Tyynenmeren rannikkoa.

Kylmä kypäräolut kruunasi tämänkin päivän 🍺🏍️

Hotel De La Mer oli oiva majapaikka Napierin rannalla 🌊
Meri aivan vieressä, keskustaan lyhyt kävely ja art deco -kaupunki heti kulman takana. Pitkän ajopäivän jälkeen parempaa sijaintia saa hakea. 🏍️✨

Päivä 5 | Napier – Wellington | 390 km

Napier heräsi aamuun tyynenä ja aurinkoisena. Art deco -rakennusten pastellisävyt näyttivät aamun valossa lähes elokuvamaisilta. Ennen lähtöä kävelimme lähimpään kahvilaan aamupalalle ja saimme kropat käyntiin kaloreilla ja kahvilla.

Edessä oli reissun tähän asti pisin ajopäivä – noin 390 todella mutkikasta kilometriä kohti Wellingtonia.

Te Mata -huippu 🌄
Hawke’s Bay levittäytyy jalkojen juureen ja mutkat katoavat vihreisiin kumpareisiin.

Napierin jälkeen maisema muuttui nopeasti maaseuduksi. Tie kulki kumpuilevien kukkuloiden halki, halkoi laidunmaita ja kiipesi välillä ylemmäs tarjoten laajoja näkymiä laaksoihin. Kävimme myös Te Mata -kukkulan huipulla katsomassa ympäröiviä maisemia. Sieltä avautuva näkymä Hawke’s Bayn yli muistuttaa, kuinka valtavan avaraa tämä maa on.

Lyhyt nousu ylös, mutta näkymä joka pysäyttää!

Tällä osuudella ajaminen on nautinnollista ja virtaavaa, mutta samalla pitää muistaa, että Uuden-Seelannin tiet ovat usein kapeita ja mutkat voivat kiristyä yllättäen.

Reitti kulki Tuki Tuki -joen vartta pitkin ja samannimisen laakson halki kohti itärannikkoa. Päivän reitit olivat kaukana pääteistä ja muusta liikenteestä. Valehtelematta näimme ehkä neljä muuta ajoneuvoa useamman ajotunnin aikana.

Tällaisina päivinä huomaa, miten tärkeää on pitää huolta perusasioista – tankkaus ajoissa, riittävä nesteytys ja tauot. 390 kilometriä täällä tuntuu pidemmältä kuin kartalla. Mutta nautimme kyllä jokaisesta kilometristä. Ajokeli oli lähes täydellinen – 20–25 astetta lämmintä, sininen taivas ja muutama valkoinen pilvi siellä täällä.

Päivän mittaan maisema vaihtui useaan kertaan. Välillä ajettiin kuivemman näköisen maaston läpi, sitten taas vihreämpien laaksojen ja havumetsien halki. Tie nousi ja laski, kaartui ja suoristui, ja ryhmä kulki mukavaan tahtiin eteenpäin.

Uuden-Seelannin maaseutua 🐄🏍️
Kun liikennemerkissä ei varoiteta ruuhkasta vaan lehmistä – ja hetken päästä ne seisovatkin keskellä tietä.
Täällä aikataulu menee luonnon ehdoilla. Hidastetaan, hymyillään ja annetaan karjan kulkea.

Matkalla pysähdyimme Taumatawhakatangihangakoauauotamateaturipukakapikimaungahoronukupokaiwhenuakitanatahussa.

Kyllä, se on oikea nimi. Ja kyllä, se mahtuu yhdelle kyltillä – juuri ja juuri.

Kyseessä on pieni kukkula Pohjoissaarella. Nimi on maorin kieltä ja tarkoittaa suunnilleen: “Paikka, jossa Tamatea, suuripolvinen mies, liukastui, kiipesi vuorelle, nieli maan ja soitti huilua rakastetulleen.”

Paikka itsessään on vaatimaton – kumpuilevaa laidunmaata ja lampaita – mutta nimi tekee siitä ikonisen. Se on hyvä muistutus siitä, kuinka vahvasti maorikulttuuri elää edelleen Uuden-Seelannin maisemassa ja paikannimissä.

Pongaroa Hotelilla pysähdyttiin lounaalle – ja samalla aikamatkalle 🏍️
Pieni Pongaroan kylä sijaitsee keskellä Pohjoissaaren maaseutua, kaukana valtateiden vilinästä. Pongaroa Hotel on seissyt paikallaan jo yli sadan vuoden ajan. Se rakennettiin 1900-luvun alkupuolella palvelemaan karjatilallisia, metsureita ja kulkijoita, jotka liikkuivat syrjäseuduilla hevosen tai myöhemmin kuorma-auton kyydissä.
Tällaiset “country hotelit” olivat aikoinaan maaseudun sosiaalinen keskus – paikka, jossa vaihdettiin uutiset, tehtiin kauppoja ja juotiin päivän päätteeksi tuoppi.

Lähestyessä Wellingtonia tuuli alkoi muistuttaa, että olemme siirtymässä kohti Cookinsalmea. Pääkaupunki tunnetaan tuulestaan, eikä maine ole täysin tuulesta temmattu. Heh Heh.

Viimeiset kilometrit ajettiin tarkkana sivutuulen puuskista, jotka voivat yllättää erityisesti avoimilla osuuksilla ja silloilla. Rentous tangossa ja katse pitkälle eteen – sillä pärjää täällä pitkälle.

Wellingtoniin saavuttaessa tunnelma muuttuu jälleen. Kaupunki levittäytyy sataman ympärille ja talot kiipeävät jyrkille rinteille. Liikenne tihenee, mutta pysyy hallittavana.

Kun moottorit sammutettiin hotellin parkihallissa, takana oli pitkä mutta palkitseva ajopäivä.

Illalla kävely sataman rannassa tuntui ansaitulta – ja niin myös kypäräoluet. Kaupunki sykkii eri tavalla kuin pienemmät rannikkokaupungit. Wellington on kompakti, eläväinen ja selvästi kulttuuripainotteinen. Kahvilat, ravintolat ja baarit täyttyvät ihmisistä, ja ilmassa on pääkaupungin energiaa.

Huomenna huoltopäivä. Pyykit pesuun, pyörät ja kuskit tarkistukseen – ja tietenkin kaupungin nähtävyyksiin tutustumaan.

Wellington ylhäältä käsin
Satama kaartuu kaupungin ympärille ja talot kiipeävät jyrkille rinteille kuin amfiteatterissa. Tuuli, meri ja kukkulat muovaavat pääkaupungin siluetin täysin omanlaisekseen.

Päivän tärkein tehtävä.
Ei mutkia, ei maisemia – vaan pyykkikone ja kasa ajovarusteita.

Päivä 6 | Wellington

Jokaisella moottoripyörämatkalla on hyvä olla myös päiviä, jolloin ei ajeta.

Wellington – Uuden-Seelannin pääkaupunki – on mainio paikka vapaapäivälle. Täältä löytyy sekä kulturellia ohjelmaa että ihan käytännön tekemistä.

Wellington ei ole maan suurin kaupunki, mutta se on poliittinen ja kulttuurinen keskus. Parlamentti, ministeriöt ja hallinto sijaitsevat täällä. Uuden-Seelannin parlamenttitalo, niin sanottu “Beehive”, on yksi kaupungin tunnetuimmista maamerkeistä.

Kaupunki levittäytyy luonnonsataman ympärille ja kiipeää jyrkille rinteille. Talot nousevat lähes pystysuorilta näyttäville kukkuloille, ja näkymät merelle ovat monesta suunnasta upeat. Tämä tekee Wellingtonista visuaalisesti näyttävän ja persoonallisen.

Kaupunki tunnetaan myös nimellä “Windy Wellington”. Cookinsalmen kautta puhaltavat tuulet ovat osa arkea. Ne voivat olla lempeitä merituulia tai kunnon puuskia, jotka muistuttavat motoristia pitämään otteen rennon mutta hereillä.

Huoltopäivä alkoi perusasioista.

Univelat pois alta. Pyykit koneeseen. Pyörien yleiskunto läpi. 4000 kilometrin reissulla pieni ennakointi säästää isoilta murheilta myöhemmin. Renkaiden kuluminen, ketjut, pultit ja yleisilme – kaikki tarkistetaan.

Samalla myös kuskit huolletaan. Pitkä reissu vaatii palautumista. Hyvä aamupala, rauhallinen kävely ja hetki ilman kypärää tekevät ihmeitä.

Wellington tarjoaa tähän täydellisen ympäristön.

Kävely sataman rantareittiä pitkin on helppo tapa ottaa kaupunki haltuun. Museoita, kahviloita ja pieniä putiikkeja löytyy tiiviiltä alueelta. Te Papa -museo on yksi maan arvostetuimmista ja antaa hyvän kokonaiskuvan Uuden-Seelannin historiasta, luonnosta ja maorikulttuurista.

Lambton Quayn ostoskatu ja Cuba Streetin boheemi tunnelma näyttävät kaupungista kaksi eri puolta. Toisaalla siistit liikerakennukset ja hallintokorttelit, toisaalla katutaide, musiikki ja kahvilakulttuuri.

Wellington tunnetaan myös elokuvateollisuudestaan. Peter Jacksonin Weta Workshop sijaitsee täällä, ja Taru sormusten herrasta -elokuvien tuotanto on jättänyt kaupunkiin pysyvän jäljen. Elokuvien ansiosta Uusi-Seelanti nousi koko maailman tietoisuuteen ainutlaatuisena kuvausmaana.

Huoltopäivä on aina myös henkinen hengähdys. Se antaa aikaa käsitellä koettua ja valmistautua seuraavaan etappiin.

Huomenna edessä on uusi vaihe matkassa.

Eteläsaari odottaa.