Päivä 9 | Hokitika – Franz Josef – Fox Glacier | ≈170 km

Päivä 9 valkeni rauhallisena Hokitikassa. Aamulla kävelimme keskustaan aamupalalle, nautimme vielä hetken pikkukaupungin tunnelmasta ja lähdimme sitten liikkeelle. Edessä oli jälleen tuttu tie nro 6, joka mutkittelee pitkin Uuden-Seelannin länsirannikkoa tarjoten toinen toistaan upeampia maisemia – rehevää sademetsää, jylhiä vuoria ja välillä pilkahduksia Tasmaninmerelle. Päivän ajomatka ei kilometreissä ollut pitkä, noin 170 kilometriä, mutta tiesimme jo etukäteen, että nähtävää ja koettavaa riittäisi runsaasti, joten starttasimme ajoissa.

T-Rex Tree 🦖🌲 - Länsirannikon sademetsässä kasvava puu, jonka runko on vuosien saatossa vääntynyt ja muotoutunut tavalla, joka muistuttaa hämmästyttävästi dinosaurusta :)

Franz Josef Glacier ❄️
Jäätikkö sai nimensä vuonna 1865 itävaltalaiselta tutkimusmatkailijalta Julius von Haastilta, joka nimesi sen Itävalta-Unkarin keisari Franz Joseph I:n mukaan.
Maoreille jäätikkö tunnetaan nimellä **Kā Roimata o Hine Hukatere** – “Hine Hukatere’n kyyneleet”. Tarinan mukaan vuorille noussut nuori nainen menetti rakkaansa lumivyöryssä, ja hänen surunsa jäätyneet kyyneleet muodostivat jäätikön.

Ajoimme Hari Harin kautta ja pysähdyimme Whataroaan kahville ennen kuin jatkoimme kohti Franz Josefia. Perillä suuntasimme Franz Josef -jäätikön juurelle ihmettelemään tätä vaikuttavaa luonnonihmettä. Jäätikkö on noin 12 kilometrin pituinen ja yksi harvoista maailmassa, joka ulottuu niinkin alas kuin sademetsävyöhykkeelle. Se saa alkunsa korkealta Etelä-Alpeilta ja laskeutuu dramaattisesti kohti laaksoa. Vaikka jäätikkö on viime vuosikymmeninä vetäytynyt ilmaston lämpenemisen seurauksena, sen massiiviset jääseinämät, railot ja sinertävä hohde tekevät edelleen suuren vaikutuksen. On pysäyttävää ajatella, miten valtavat jäämassat ovat vuosituhansien aikana muovanneet ympäröivää maisemaa.

Kiwi – Uuden-Seelannin kansallislintu 🥝🐦
Kiwi on lentokyvytön, yöaktiivinen lintu, joka elää vain Uudessa-Seelannissa. Se on pieni, ruskeaturkkinen ja pitkän, herkän nokkansa ansiosta se etsii ravintoa maan alta – toisin kuin useimmat linnut, sen sieraimet ovat nokan kärjessä.
Kiwi on uusiseelantilaisten identiteetin symboli. Paikallisia kutsutaan lempinimellä “Kiwis”, ja lintu esiintyy niin armeijan tunnuksissa kuin urheilujoukkueiden logoissakin.
Maoreille kiwi on taonga – arvokas ja suojeltu laji. Se on myös uhanalainen, ja suojelutyötä tehdään laajasti, jotta tämä ainutlaatuinen lintu säilyy tuleville sukupolville.
Pieni ja vaatimaton ulkonäöltään, mutta koko maan symboli. 🇳🇿

Fox Glacier ❄️ - Jäätikkö nimettiin vuonna 1872 silloisen Uuden-Seelannin pääministerin Sir William Foxin mukaan. Aikakaudelle tyypillisesti monet maantieteelliset kohteet saivat eurooppalaisten poliitikkojen ja tutkimusmatkailijoiden nimiä.

Franz Josefilta matka jatkui lyhyen ajon päähän Fox Glacierille, jonne saavuimme hieman puolen päivän jälkeen. Iloksemme hotellihuoneet olivat jo valmiina, joten pääsimme hetkeksi lepuuttamaan ennen päivän kohokohtaa – varattua helikopterilentoa jäätikön huipulle. Fox Glacier on hieman Franz Josefia pidempi, noin 13 kilometriä, ja tunnettu jyrkästä laskustaan vuorilta kohti laaksoa. Se saa alkunsa korkeiden vuorten jäätikkökentiltä ja virtaa alas tiheän sademetsän keskelle, mikä luo uskomattoman kontrastin lumen ja vihreyden välille.

Helikopterilennot ovat tällä alueella suosittuja juuri siksi, että niiden avulla pääsee näkemään jäätiköt ja vuoriston aivan uudesta perspektiivistä – ylhäältä käsin. Meidän kuuden henkilön yhteenlaskettu paino ylitti hieman sallitun 500 kilon rajan, joten jakaannuimme kahteen kopteriin turvallisuussyistä. Itse lento oli kerrassaan upea elämys: nousu metsän yläpuolelle, jäätikön valtavat railot ja jäävirrat allamme sekä lumihuippuiset vuoret ympärillä. Kun kopteri laskeutui jäätikön pinnalle, maisema tuntui lähes epätodelliselta – kirkasta jäätä, hiljaisuutta ja avaruutta silmänkantamattomiin. Se oli ehdottomasti kokemus, jonka muistaa vielä pitkään.

Illalla suuntasimme Fox Glacierin pieneen kylään syömään paikalliseen saluunaan. Kylä on kompakti ja rento, käytännössä yhden päätien varrelle rakentunut matkailijayhteisö, jonka elämä pyörii pitkälti jäätikköretkien ja luontoelämysten ympärillä. Tunnelma on leppoisa ja kansainvälinen, mutta samalla aidosti länsirannikon rauhallinen. Pitkän ja elämyksentäyteisen päivän jälkeen hyvä ruoka ja lämmin tunnelma tuntuivat erityisen ansaituilta. Sen jälkeen uni tulikin nopeasti – mieli täynnä jäätiköiden sinistä hohdetta ja vuorten mahtavuutta.

Aamu Fox Glacierissa oli rauhallinen.

Kylä on pieni – vakituisia asukkaita on vain reilut 300. Elämä täällä pyörii lähes täysin matkailun ympärillä. Jäätikköretket, helikopterilennot ja luontomatkailu pitävät paikan elossa. Sesonkina kylä on täynnä reppureissaajia, retkeilijöitä ja seikkailijoita, mutta muuten tunnelma on hyvin hiljainen ja maanläheinen.

Aamiaiselle käveltiin taas parin sadan metrin päähän “kylän keskustaan”.

Koneet kävivät kuumana sovitusti klo 9 ja suuntasimme – kuinka ollakaan – kutostietä pitkin etelään.

Täällä etelään ajamisella on muuten päinvastainen merkitys kuin meillä kotona. Nyt liikutaan pois päiväntasaajalta ja tilastollisesti kohti kylmempää. Aamulla mittari näytti rapeat +13 astetta, mutta aurinko teki tehtävänsä ja päivän mittaan lämpö nousi mukavasti.

Ensimmäinen pysähdys tehtiin Knights Pointilla.
Tämä näköalapaikka tarjoaa yhden länsirannikon vaikuttavimmista merimaisemista.

Haastin kylän läpi ajettaessa nimi herättää kysymyksen. Julius von Haast oli 1800-luvun geologi ja tutkimusmatkailija, joka kartoitti laajasti Eteläsaaren aluetta. Hänen mukaansa on nimetty niin jokia, solia kuin kokonainen kyläkin.

Pieni kävely Haastin läheltä vie Roaring Billy Fallsille. Vesiputous syöksyy vuoristosta alas kirkkaana ja voimakkaana, erityisesti sateiden jälkeen. Se ei ole korkein eikä kuuluisin putous, mutta sen ympärillä oleva sademetsä ja jyrkkä jokilaakso tekevät siitä hienon pysähdyspaikan.

Tie 6 seurasi Haast-jokea pitkän tovin. Joki virtaa Etelä-Alppien jäätiköiltä kohti merta, ja sen vesi on tyypilliseen tapaan harmaansinistä, täynnä hienoa kivijauhetta.

Makaroran jälkeen maisema muuttuu dramaattisesti. Joki leviää Wanaka-järveksi.

Wanaka-järvi on yksi Uuden-Seelannin suurimmista järvistä, syntynyt jääkauden aikana jäätiköiden muovatessa laaksoja. Sen syvä, kirkas vesi ja ympäröivät vuoret tekevät siitä postikorttimaiseman.

Tässä kohdin tie numero 6 on ehkä yksi minun lempipätkistä koko maailmassa.

Vuoret nousevat jyrkkinä järven reunoilta, asfaltti on upeassa kunnossa ja mutkat virtaavat luonnollisesti. Ei liian tiukkoja, ei liian loivia. Vauhdin saa helposti pidettyä noin 100 km/h tuntumassa ilman että ajamisesta tulee stressiä.

Tämä on puhdasta ajonautintoa.

Muutaman kymmenen kilometrin päästä Wanaka-järvi katoaa kaasukahvan puolelta ja heti kytkinkahvan puolelle avautuu Lake Hawea.

Hawea on hieman karumpi ja avoimempi kuin Wanaka. Sen turkoosi sävy ja ympäröivät vuoret luovat lähes alppimaisen tunnelman.

Cardrona Bra Fence 👙
Kaikki alkoi joskus 1990-luvulla, kun joku ripusti muutaman rintaliivin tienvarren aitaan – ja seuraavana päivänä niitä oli enemmän. Pian koko aita täyttyi.
Cardronan “bra fence” on vuosien varrella herättänyt hämmennystä, huumoria ja jopa kiistaa, mutta siitä on tullut yksi Eteläsaaren erikoisimmista nähtävyyksistä. Nykyään aita toimii myös hyväntekeväisyyden tukena, ja ihmiset jättävät liivejä symbolina yhteisöllisyydestä ja rennosta huumorista.

Hetken päästä saavuttiin Cardronaan.

Cardrona Hotel on yksi Uuden-Seelannin vanhimmista rakennuksista, perustettu vuonna 1863 kultaryntäyksen aikaan. Silloin Cardrona oli vilkas kaivoskylä, täynnä onnenetsijöitä. Nykyään jäljellä on rauhallinen kylä ja ikoninen puinen hotelli, joka on säilyttänyt 1800-luvun ilmeensä.

Siellä nautimme maittavan lounaan – puupalkkien ja historian ympäröimänä.

Meillä ei ollut kiire päämäärään, joten poikkesimme vielä Arrowtownissa.

Arrowtown on viehättävä entinen kultaryntäyskaupunki, jonka pääkatu on täynnä 1800-luvun rakennuksia. Pienet putiikit, kahvilat ja historialliset talot tekevät siitä yhden Eteläsaaren kauneimmista pikkukaupungeista.

Nopea kahvi ja jäätelö – ja taas satulaan.

Lopulta kurvailimme Queenstowniin, joka levittäytyy Wakatipu-järven rannalle jyrkkien vuorten syleilyyn.
Kaupunki on seikkailun pääkaupunki – adrenaliinia, maisemia ja hyvä fiilis.
Tänne jäämme pariksi yöksi.

Päivä 11 | Queenstown | Lepopäivä – ainakin teoriassa

Tänään oli nimellisesti ajovapaapäivä.

On vaikea pysyä pois satulasta, kun ympärillä on Glenorchy Roadin kaltaisia teitä – järvi toisella puolella, vuoret toisella ja täydellisesti kaartuva asfaltti välissä. Osa porukasta kävi “ihan vain pienellä lenkillä”.

Queenstown on muutenkin paikka, jossa tekeminen ei lopu kesken.

Joku suuntasi gondolilla Bob’s Peakille katsomaan kaupunkia yläilmoista. Joku toinen käveli järvenrantaa pitkin, pysähtyi kahville ja jäi tuijottamaan vuoria pidemmäksi aikaa kuin oli tarkoitus.

Täällä voisi hypätä benjiä Kawarau Bridgeltä, ajaa suihkuveneellä Shotover-joella tai lähteä vaeltamaan alppipoluille. Queenstown ei turhaan kanna seikkailupääkaupungin mainetta.

Mutta lepopäivä tarkoittaa myös arkisia asioita.

Pyykkikone hurisi hotellin käytävässä. Ajovarusteet roikkuivat kuivumassa. Pyörät käytiin läpi silmämääräisesti – ketjut, renkaat, nesteet. Yksi kävi parturissa. Pieniä asioita, mutta pitkällä matkalla ne tuntuvat yllättävän merkityksellisiltä.

Illemmalla istuimme järven rannalla. Aurinko laski hitaasti vuorten taakse ja ilma viileni juuri sopivasti. Queenstownissa on erikoinen yhdistelmä energiaa ja rauhaa. Toisessa suunnassa kuuluu naurua ja vilkasta terassielämää, toisessa suunnassa hiljaisuutta.

Huomenna suuntaamme vielä etelämmäksi, kohti Milford Soundin maisemia.

Ja jos nämä vuoret ovat jo näin vaikuttavia, voi vain kuvitella mitä on tulossa.

Reissu jatkuu. 🏍️🇳🇿