Päivät 12-13 | Queenstown - Milford Sounds - Te Anau - Bluff - Dunedin
Päivä 12 | Queenstown – Milford Sound – Te Anau | ≈ 400 km
Herätys Queenstownissa tuli tänään aikaisin. Kahvit vedettiin huoneissa ennen lähtöä, mutta kunnon aamupala päätettiin jättää vasta matkalle, vajaan parin tunnin ajon päähän.
Tiedossa oli mielenkiintoinen päivä ja yksi koko reissun odotetuimmista etapeista – Milford Sound.
Aamun ensimmäiset kilometrit kulkivat Wakatipu-järven rantaa pitkin kohti Te Anauta. Tie on nopeaa ja virtaavaa, maisema avara ja liikenne suhteellisen vähäistä. Jonkun verran piti ohitella busseja ja karavaanareita – hekin olivat todennäköisesti matkalla katsomaan samaa luonnonihmettä.
Te Anaussa pidimme lyhyen kahvitauon ja jätimme ylimääräiset tavarat hotelliin. Tästä vielä 120 kilometriä suuntaansa Milford Soundiin, jossa lähdetään risteilylle, mutta yöksi palataan takaisin Te Anauhun.
Tästä eteenpäin alkaa tie, jota moni pitää Uuden-Seelannin kauneimpana – Milford Road.
Milford Road, eli State Highway 94, ei ole pelkkä siirtymä. Se on kokemus.
Tie kulkee Fiordlandin kansallispuiston läpi, joka kuuluu UNESCO:n maailmanperintöalueeseen. Alue on yksi maapallon kosteimmista paikoista – ja juuri siksi niin vihreä, rehevä ja dramaattinen.
Vuoret nousevat lähes pystysuorina seinäminä, vesiputouksia valuu kallioita pitkin ja laaksot näyttävät siltä kuin jäätiköt olisivat muovanneet ne eilen.
Fiordlandin maisemat ovat syntyneet jääkauden aikana, kun valtavat jäätiköt kaiversivat syviä U-muotoisia laaksoja. Kun jää suli, meri täytti laaksot – ja syntyivät vuonot, joita täällä kutsutaan “sounds”.
Tie kiemurtelee järvien, jokien ja alppiniittyjen läpi. Välillä ajetaan tiheän metsän suojassa, välillä avautuu laakso, jossa vuoret tuntuvat kaatuvan päälle. Jokainen mutka paljastaa uuden näkymän. Asfaltti on hyvässä kunnossa, mutkat rytmikkäitä ja maisema tekee jokaisesta kilometristä erityisen.
Matkalla kohti Milfordia ylitimme myös 45. eteläisen leveyspiirin.
Se on sama “puolivälin” raja eteläisellä pallonpuoliskolla kuin 45° pohjoista meillä kotona. Käytännössä se tarkoittaa, että olemme puolimatkassa päiväntasaajan ja etelänavan välillä.
Tien varressa on siitä kyltti, ja pakkohan siinä oli pysähtyä hetkeksi.
Juuri ennen kuin tie alkaa pudota Cleddau-laaksoon kohti Milford Soundia, se katoaa vuoren sisään.
Homer Tunnel on 1,2 kilometrin pituinen tunneli, joka on louhittu suoraan kiinteään kallioon. Ennen sen valmistumista vuonna 1954 Milford Soundiin ei ollut lainkaan maantieyhteyttä.
Tunnelin idea syntyi jo vuonna 1889, kun tutkimusmatkailija William Henry Homer löysi vuoristosolan ja ehdotti, että vuoren läpi pitäisi joskus tehdä tunneli. Ajatus toteutui vasta vuosikymmeniä myöhemmin.
Rakentaminen alkoi 1935 suuren laman aikaan. Aluksi vain viisi miestä hakkasi kalliota käsityökaluilla. Työ tehtiin äärimmäisen karuissa olosuhteissa – kylmässä, tuulessa ja lumivyöryvaaran alla. Vaikka läpimurto saavutettiin jo viidessä vuodessa, tunnelin viimeistelyä viivästyttivät toinen maailmansota ja suuri lumivyöry.
Tunneli kulkee Darran-vuoriston läpi lähes kilometrin korkeudessa merenpinnasta. Se on jyrkkä, noin 1:10 kaltevuudella, ja kesäisin liikennevaloilla säädelty, jotta kohtaamiset sujuvat turvallisesti.
Kun tunnelista ajaa ulos, näkymä alas Cleddau-laaksoon on pysäyttävä. Tie putoaa jyrkästi alas vuonolle, ja hetki tuntuu siltä kuin olisi ajamassa suoraan maailman reunalle.
Takaisin päin ajettuna Milford Road näyttää aivan erilaiselta.
Valo on muuttunut, varjot liikkuvat eri kulmasta ja samat vuoret näyttävät uusilta. Se, mikä menomatkalla oli selän takana, avautuu nyt eteen.
Tämä on yksi niistä teistä, jotka voisi ajaa kahdesti saman päivän aikana ilman että kyllästyisi. Ehkä juuri siksi paluumatka ei tunnu koskaan “paluulta” vaan toiselta kierrokselta samassa näytelmässä.
Perillä Milford Soundissa ei tarvitse sanoja.
Jyrkät graniittiseinämät nousevat suoraan merestä, lähes pystysuorina. Pilvet roikkuvat matalalla ja liikkuvat hitaasti vuorten rinteillä, kuin maisema hengittäisi omaan tahtiinsa. Vesiputouksia valuu alas lähes jokaiselta seinämältä – osa ohuina hopeisina juovina, osa pauhavina putouksina, jotka syöksyvät suoraan vuonon tummaan veteen.
Maorien nimi paikalle on Piopiotahi. Tarinan mukaan puolijumala Tu-te-raki-whanoa muovasi Fiordlandin vuonot kirveellään, hakaten kallioon syvät laaksot ja jättäen jälkeensä tämän lähes epätodellisen maiseman.
Milford Sound ei ole teknisesti “sound” vaan fiordi – jäätikön muovaama syvä merilaakso. Nimi jäi käyttöön eurooppalaisten kartoittajien mukana, vaikka geologisesti kyse on aivan eri asiasta.
Vaikka ympärillä on turisteja ja risteilyaluksia, tunnelmassa on silti jotain hiljaista ja pysäyttävää. Vuoret tekevät sen. Mittakaava tekee sen.
Täällä ihminen ei ole maailman keskipiste – vaan pieni osa sitä.
Te Anau on pieni järvenrantakaupunki, jota kutsutaan Fiordlandin portiksi – ja tänne jäädään yöksi. Se toimii tukikohtana Milford Soundiin ja alueen vaellusreiteille, kuten kuuluisalle Kepler Trackille.
Päivän noin 400 kilometriä tuntuivat koko kehossa. Ehkä vuoriston viileät tuulet ja ajoittain matalat lämpötilat tekivät tehtävänsä.
Mutta jokainen kilometri oli sen arvoinen.
Tällaisen päivän jälkeen ei tarvitse unta houkutella. Se tulee kyllä nopeasti.
Päivä 13 | Te Anau – Bluff – Dunedin | ≈ 400 km
Yöllä satoi kunnolla. Aamu Te Anaussa oli viileä, mutta sade lakkasi kuin tilauksesta juuri kun lähdimme aamupalalle klo 7:30.
Tänään suunta oli selkeä – etelään. Niin etelään kuin tietä pitkin pääsee.
Kävimme kylän keskustassa, mutta kaikki auki olevat paikat olivat täynnä Milford Soundille suuntaavia turisteja. Päätimme ajaa hetken etelään, pois turistialueelta, ja syödä aamupalan jossain rauhallisemmassa paikassa. Sellainen löytyi sopivasti noin tunnin ajon päästä.
Maisema avautui nopeasti laajoiksi tasangoiksi. Vuoret jäivät hiljalleen taakse ja tilalle tuli avoin, tuulinen maaseutu. Täällä tuntuu oikeasti siltä, että maailma avartuu joka suuntaan.
Välillä tuuli niin kovaa, että ajettiin melkein polvi maassa suorallakin tiellä – sivutuuli puski kunnolla vastaan ja piti pitää tanko tukevasti käsissä.
Tänään vedettiin myös kaikki mahdolliset vaatekerrokset päälle. Lämpötilat pyörivät koko päivän +8–13 asteen välillä, eikä avoin etelätuuli tehnyt ajosta yhtään lämpimämpää.
Invercargillissä kurvasimme vaatimattoman näköisen rautakaupan pihaan: E. Hayes & Sons.
Vain tosimotoristi tietää, että kaupan sisällä odottaa todellinen aarre.
Täällä on esillä Burt Munron alkuperäinen Indian Scout -moottoripyörä – sama pyörä, jolla hän rikkoi useita maanopeusennätyksiä Bonneville Salt Flatsilla 1960-luvulla. Munro oli jo yli 60-vuotias, kun hän matkusti Yhdysvaltoihin tavoittelemaan unelmaansa. Vuonna 1967 hän ajoi 1920-mallisella, voimakkaasti itse muokatulla Indianilla nopeuden 295 km/h 1000 cc -luokassa – ennätys, joka on yhä voimassa omassa luokassaan.
Hänen tarinastaan tehtiin myöhemmin elokuva The World’s Fastest Indian, jossa pääosaa näytteli Anthony Hopkins.
E. Hayes & Sons liittyy tarinaan siten, että Munro hankki osia ja tarvikkeita juuri tästä liikkeestä vuosikymmenten ajan. Nykyään kauppa toimii puoliksi rautakauppana, puoliksi moottoripyhättönä. Esillä on alkuperäinen ennätyspyörä, elokuvassa käytetty replika ja vaikuttava kokoelma muita klassikkopyöriä.
Tämä oli yksi niistä pysähdyksistä, joita ei voi ohittaa.
Seuraava etappi: Bluff.
Stirling Point on Uuden-Seelannin eteläisin maantien päätepiste. Tienviitta, jossa lukee etäisyydet maailman eri kolkkiin – Sydney, London, New York – on klassinen kuvauspaikka.
Tässä kohtaa tajuaa konkreettisesti, kuinka kaukana ollaan.
Bluff on käytännössä antipodipiste Suomen suhteen – toisella puolella maapalloa. Linnuntietä Suomeen on noin 17 000–18 000 kilometriä. Virallista tietä pitkin tästä ei pääse etelämmäksi.
Bluff tunnetaan myös ostereistaan. Bluff oysters ovat Uudessa-Seelannissa lähes käsite – kylmien vesien kasvattamia, voimakkaan makuisia ja sesonkina arvostettuja.
Mutta meille Bluff oli ennen kaikkea symbolinen hetki.
Tien pää.
Tai oikeastaan uuden suunnan alku. Tästä käännyimme pohjoiseen – ja toivottavasti kohti lämpimämpiä kelejä.
Bluffista suuntasimme pohjoiseen. Tie mutkittelee lempeästi kumpuilevan maaston halki. Liikennettä on vähän, ja välillä tuntuu kuin ajaisi yksin koko eteläisen pallonpuoliskon laidalla.
Iltapäivällä saavuimme Dunediniin. Kaupungin nimi tulee gaelinkielisestä Edinburghin nimestä, Dùn Èideann. Skotlantilaiset juuret näkyvät arkkitehtuurissa, katunimissä ja jopa kaupungin tunnelmassa.