Päivä 14 | Dunedin – Mt Cook – Lake Tekapo | ≈ 400 km

Aamu Dunedinissa alkoi hieman erilaisella lämmittelyllä.

Ennen kuin suuntasimme kohti pohjoista, kävimme ajamassa ylös ja alas Baldwin Streetin – kadun, jota pidetään yhtenä maailman jyrkimmistä asuinkaduista.

Kadun jyrkkyys on huikea: kaltevuus on noin 35 % (1:2,86), eli 100 metrin matkalla noustaan 35 metriä. Katu rakennettiin 1800-luvulla ruutukaavaan ilman, että topografiaa juuri huomioitiin. Lopputulos on legendaarinen – ja moottoripyörällä melko erikoinen kokemus. Ylös mennessä etupyörä kevenee, alas tullessa jarrut saavat tehdä töitä.

Pieni aamuhymy huulilla ja sitten nokka kohti pohjoista.

Vältelimme päätietä numero 1 parhaamme mukaan ja valitsimme pikkuteitä, jotka kulkivat kumpuilevan maaseudun halki lähes Oamaruun asti. Maisema oli rauhallinen, liikenne vähäistä ja ajaminen jälleen nautinnollista.

Juuri ennen Oamarua käänsimme etupyörät jyrkästi länteen – sisämaahan.

Ja siitä alkoi päivän todellinen huipennus.

Kun saavutimme Lake Pukakin, eiliset pilvet ja sateet olivat enää muisto vain. Lämpötila nousi +20 asteen tuntumaan ja taivas avautui täysin kirkkaana.

Lake Pukaki on jäätikön sulamisvesistä syntynyt järvi, jonka uskomattoman turkoosi väri johtuu vedessä leijuvasta hienojakoisesta kivijauheesta – niin sanotusta “glacial flourista”. Se sirottaa valoa tavalla, joka tekee vedestä lähes epätodellisen näköistä.

Ja järven päässä – täydellisessä perspektiivissä – kohoaa Aoraki / Mount Cook.

Mount Cook, maorinkieliseltä nimeltään Aoraki, on Uuden-Seelannin korkein vuori, 3724 metriä merenpinnan yläpuolella.

Maorilegendojen mukaan Aoraki oli taivaallisen isän Rakin poika, joka kivettui veljiensä kanssa vuoreksi heidän kanoottinsa kaaduttua. Vuorijono, jonka huippu Mount Cook on, symboloi heidän kivettynyttä kanoottiaan.

Alue kuuluu Aoraki / Mount Cook -kansallispuistoon, ja ympärillä kohoavat Etelä-Alppien lumihuippuiset vuoret tekevät maisemasta lähes alppimaisen – mutta mittakaava on suurempi, dramaattisempi.

Ajoimme aivan Mount Cookin juurelle asti. Tie seuraa Pukakin rantaa lähes täydellisessä linjassa kohti vuorta, ja jokainen kilometri tuntuu siltä kuin ajaisi suoraan postikorttiin.

Tässä vaiheessa aikataulu menetti merkityksensä.

Pysähdyimme, kuvasimme, ihmettelimme ja ajoimme vielä uudelleen muutaman pätkän vain siksi, että maisema ansaitsi sen.

Aoraki / Mount Cook - Nykyinen korkeus on 3724 metriä, mutta se ei ole aina ollut sama. Vuonna 1991 huipun yläosa sortui kivivyöryssä, ja vuori madaltui noin kymmenen metriä. Se kertoo paljon siitä, kuinka elävä ja jatkuvasti muuttuva tämä vuoristo on.

Mount Cookin ympärillä on yli 20 yli 3000 metrin huippua. Alueella sijaitsee myös Tasman Glacier – Uuden-Seelannin pisin jäätikkö, noin 23 kilometriä pitkä.
Se, mikä tekee Mount Cookista erityisen, on kontrasti.
Toisella puolella turkoosi Lake Pukaki. Toisella puolella harmaat, jäätiköiden uurteiset rinteet. Ylhäällä lumihuiput. Alhaalla alppiniityt.

Illansuussa suuntasimme Lake Tekapolle, jossa yöpyisimme.

Tekapo on toinen jäätikköjärvi, yhtä lailla turkoosi, mutta hieman avarampi ja karumpi maisemaltaan. Se tunnetaan myös Church of the Good Shepherd -kivikirkosta, joka seisoo yksinkertaisena mutta ikonisesti järven rannalla.

Alue on osa kansainvälistä Dark Sky Reserve -aluetta, eli täällä tähtitaivas on kirkkaimpia maailmassa.

Kun moottorit sammuivat ja istuimme illalla syömässä järven läheisyydessä, oli vaikea keksiä parempaa paikkaa päivän päätökseen.

Eilisen +8 asteen tuulet olivat vaihtuneet lämpimään iltaan ja siniseen taivaaseen.

Tämä oli yksi niistä päivistä, jolloin ymmärtää täysin, miksi Uusi-Seelanti on motoristin unelma.

Päivä 15 | Lake Tekapo – Akaroa – Christchurch | ≈ 370 km

Aamu Lake Tekapolla oli tyyni ja kirkas. Uusi-Seelanti päätti helliä meitä viimeisenä ajopäivänä. Naamoille levitettiin paksu kerros aurinkorasvaa ja pitkät kalsarit työnnettiin laukun pohjalle.

Turkoosi järvi heijasti ympäröiviä vuoria, ja ilma oli selvästi lämpimämpi kuin pari päivää aiemmin etelässä – joka täällä päin tarkoittaa kauempana päiväntasaajalta ja tilastollisesti kylmempää. Nyt suunta oli taas hieman kohti lämpöä.

Tänään ajettiin kohti Christchurchia ja pyörien palautusta – mutta ei tietenkään suorinta reittiä.

Lake Tekapon hotellin vastapäätä laidunsi alpakoita – turkoosin järven ja lumihuippuisten vuorten keskellä pörröiset kaverit toivottivat meidät tervetulleiksi.

Ensimmäiset kilometrit kulkivat laajojen tasankojen halki. Eteläsaaren sisämaa on avaraa, lähes loputtomalta tuntuvaa peltoa ja kumpuilevaa maastoa. Tie on nopeaa ja helppoa, mutta maisema pitää mielen hereillä.

Christchurchin kohdalla olisi voinut kääntyä suoraan kaupunkiin, mutta päätimme jatkaa vielä Banks Peninsulalle.

Banksin niemimaa on syntynyt muinaisten tulivuorten purkauksista, ja sen maasto on jyrkkää, mutkittelevaa ja motoristin näkökulmasta täydellistä. Käytännössä kuin Linnanmäki moottoripyörille.

Tie kiipeää korkealle harjanteille, joista avautuu näkymä turkoosiin merilahteen. Mutkat ovat tiukempia kuin tasangoilla ja ajaminen muuttuu jälleen rytmikkääksi.

Akaroa itsessään on pieni satamakylä, jolla on poikkeuksellinen historia.

1800-luvulla ranskalaiset yrittivät asuttaa aluetta, ja vaikka britit ehtivät ensin virallisesti liittää Uuden-Seelannin kruunun alaisuuteen, ranskalainen vaikutus jäi elämään. Kadunnimet ovat ranskankielisiä ja kylän tunnelmassa on edelleen jotain selvästi eurooppalaista.

Pieniä kahviloita, veneitä satamassa ja rauhallinen merenranta.

Se tuntui sopivalta paikalta pysähtyä vielä hetkeksi ennen viimeistä siirtymää.

Christchurch – Eteläsaaren suurin kaupunki ja eräänlainen portti koko saarelle.
Vuoden 2011 maanjäristys muutti kaupunkia pysyvästi, mutta samalla käynnisti valtavan uudelleenrakennuksen. Tänään Christchurch on yhdistelmä vanhaa ja uutta – historiallisia kivirakennuksia, modernia arkkitehtuuria ja luovia ratkaisuja, jotka kertovat sitkeydestä.

Iltapäivällä suuntasimme takaisin kohti Christchurchia ja mutkittelimme kukkuloiden yli aina vuokraamolle asti.

Pyörien palautus, kamojen pakkaus ja raikuvat highfivet onnistuneen reissun kunniaksi.

Tämä matka tehtiin nyt ensimmäistä kertaa uudistetulla ohjelmalla – ja voidaan jo nyt todeta, että rytmitys sekä tasapaino ajamisen, kokemusten ja rentoutumisen välillä alkaa hipoa täydellisyyttä.

Matkanjohtajan mittariin pärähti 4205 kilometriä. Queenstownin “ajovapaana” päivänä tuli ajettua yksi vähän pidempi lenkki ja muutama muukin ylimääräinen kierros. Suurimmalle osalle ryhmää kilometrejä kertyi noin 4000.

Mutta loppujen lopuksi – kuka laskee pelkkiä kilometrejä?

Mieluummin lasketaan hymyjen, kokemusten ja uusien tarinoiden määrää.

Niitä nimittäin kertyi tämän seikkailun aikana rutkasti lisää. 🏍️🇳🇿

Päivä 16 | Christchurch >

Christchurch heräsi rauhalliseen aamuun – ja me heräsimme siihen tunteeseen, jonka jokainen pitkän reissun tehnyt tuntee. Pieneen haikeuteen.

Pyörät on palautettu. Ajovarusteet pakattu. Viimeiset yhteiset kahvit juotu.

Osa porukasta suuntaa lentokentälle ja kohti koti-Suomea. Takana noin 4000 kilometriä Pohjoissaaren ja Eteläsaaren mutkia, jäätiköitä, vuonoja, tasankoja ja rannikoita.

Osa porukasta – ja allekirjoittanut – jatkaa vielä kohti päiväntasaajaa. Seuraava kone vie Indonesian Balille, jossa odottaa aivan erilainen maisema ja uusi seikkailu.

Mutta Uusi-Seelanti 2026 – se oli tässä.

Kiitos jokaiselle mukana olleelle luottamuksesta ja matkaseurasta.
Kiitos myös blogin lukijoille mielenkiinnosta.

Tämä maa on upea kuvissa – mutta ennen kaikkea se on koettava paikan päällä.

Kiitos, kumarrus ja pysykää perässä.

Matkanjohtaja Dani
23.02.2026
Christchurch