Huomenta Beechworthistä, noin 3300 asukkaan kylästä!

Päivä 5 | Beechworth – Bendigo | 390 km

Aamu Beechworthissa helli meitä sinisellä taivaalla ja miellyttävillä lämpötiloilla – heti aamusta noin +20 astetta. Ei huono alku ajopäivälle. Tukeva aamupala läheisessä leipomossa, virkistävä kuppi kahvia kylkeen ja sitten ei muuta kuin koneet käyntiin.

Eukalyptuspuut ja -metsät ovat yksi Australian tunnusmerkeistä – sekä maisemallisesti että merkitykseltään. Niitä ei voi olla huomaamatta, eikä varsinkaan haistamatta. Lämmin ilma ja eukalyptusmetsä yhdessä luovat sen tunnusomaisen, hieman mentholisen ja raikkaan tuoksun, joka jää monelle Australiasta vahvimmin mieleen.
Australiassa kasvaa yli 700 eukalyptuslajia, ja valtaosa niistä on kotoperäisiä juuri tälle mantereelle. Ne voivat olla matalia ja vänkyröitä kuivilla alueilla tai nousta yli 60 metrin korkeuteen kosteammilla seuduilla, tehden niistä maailman korkeimpia lehtipuita. Eukalyptusmetsät kattavat valtavia alueita ja muodostavat monin paikoin koko ekosysteemin selkärangan.
Yksi eukalyptuksen tärkeimmistä ominaisuuksista on sen kyky selviytyä äärimmäisissä olosuhteissa. Puut ovat sopeutuneet kuumuuteen, kuivuuteen ja maastopaloihin, jotka ovat Australiassa luonnollinen osa maisemaa. Moni eukalyptus ei ainoastaan kestä paloa, vaan tarvitsee sitä uusiutuakseen. Paksu tai irtoava kaarna suojaa runkoa, ja puu pystyy kasvattamaan uutta elämää rungosta tai juuristosta nopeasti palon jälkeen.
Eukalyptuksen lehdet sisältävät runsaasti öljyä. Se tekee niistä helposti syttyviä, mutta samalla suojaa puuta tuholaisilta ja vähentää veden haihtumista. Palon jälkeen juuri eukalyptukset ovat usein ensimmäisiä, jotka alkavat vihertää mustuneessa maisemassa – konkreettinen muistutus luonnon sitkeydestä.
Eläimille eukalyptus on elintärkeä. Tunnetuin esimerkki on koala, joka syö lähes yksinomaan eukalyptuksen lehtiä. Lehdet ovat ravintoarvoltaan heikkoja ja useimmille eläimille jopa myrkyllisiä, mutta koalan ruoansulatus on kehittynyt juuri tähän. Siksi koalat nukkuvat suuren osan vuorokaudesta – eukalyptus ei anna paljon energiaa, mutta sitä on tarjolla kaikkialla.
Tien päällä eukalyptusmetsät luovat aivan oman tunnelmansa. Vaaleat rungot, vihertävä valo ja tasainen tuoksu tekevät ajamisesta rauhoittavaa ja lähes meditatiivista. Kun mutkainen tie kulkee eukalyptusmetsän halki, tuntuu usein siltä, että on aidosti Australiassa…

Ensimmäinen tunti ajettiin rauhallisia maaseutureittejä pitkin, peltojen ja loputtomien lehmälaumojen ympäröimänä. Tie mutkitteli loivasti ja maisema avautui joka suuntaan. Tämä on sitä Australiaa, jota kutsutaan usein Outbackiksi – tai vielä osuvammin bushiksi.

Outback tarkoittaa harvaan asuttua sisämaata, jossa etäisyydet ovat pitkiä ja ihmisen jälki vähäistä. Bush on paikallisille kuitenkin enemmän kuin maantieteellinen käsite. Se on elämäntapa ja asenne. Bushissa pärjääminen tarkoittaa omatoimisuutta, rauhallisuutta ja hyväksyntää siitä, ettei kaikkea voi eikä tarvitse hallita. Täällä ei soiteta heti apua pienimmästä vastoinkäymisestä, vaan katsotaan ensin, mitä itse voidaan tehdä. Paikallisille bush merkitsee vapautta, tilaa hengittää ja tunnetta siitä, että luonto asettaa rajat – ei ihminen. Jollain tasolla mieleen nousi väistämättä suomalainen sisu: hiljainen sitkeys ja kyky jatkaa eteenpäin ilman suuria sanoja.

Whitfieldin kohdalla maasto alkoi muuttua. Tasaisuus vaihtui kumpuilevaksi ja tien molemmille puolille ilmestyivät viinitilat ja rypäleviljelmät. Olimme saapuneet Victorian tunnetuille viinialueille. Täällä kasvatetaan erityisesti Shiraz-, Cabernet Sauvignon-, Merlot- ja Chardonnay-rypäleitä, ja alue tunnetaan täyteläisistä punaviineistä sekä raikkaista valkoisista. Viininviljelyn juuret ulottuvat 1800-luvun puoliväliin kultaryntäyksen aikaan, jolloin eurooppalaiset siirtolaiset toivat mukanaan viiniperinteensä. Ilmasto on lämmin mutta tasapainoinen, ja viini on täällä osa paikallista identiteettiä. Me taas voidaan maistella lopputulosta illallisen kanssa :)

Kahvitauon jälkeen tie alkoi todella herätä eloon. Edessä olivat Tolmien kansallispuiston kumpuilevat kukkulat ja puolentoista tunnin mittainen pätkä, jota voisi kuvailla motoristin karkkikaupaksi. Mutkaa mutkan perään, hyvää asfalttia ja ei käytännössä lainkaan muuta liikennettä.

Kytkin, vaihde pienemmälle ja kaasua. Ylempää pykälää pesään ja hanaa. Tätä harjoiteltiin toistojen kautta – ja hymy hiipi väkisin kasvoille visiirin takana. Maisemat palkitsivat ja ajaminen tuntui juuri siltä, miltä sen pitääkin tuntua.

Mansfieldissa pysähdyttiin välipalalle ja jaloittelemaan. Kaupunki tunnetaan porttina Victorian alppialueille ja Snowy Mountainsin länsireunalle. Se elää vahvasti ulkoilusta, matkailusta ja maataloudesta. Samalla poikettiin paikallisella paloasemalla kyselemässä, ovatko edessä olevat tiet varmasti auki. Hyvä että käytiin – suunniteltu reitti oli vielä osittain suljettu maastopalojen jäljiltä.
Ei kuitenkaan hätää. Vaihtoehtoinen reitti oli jo mielessä. Ajettiin ensin Euroaan, viehättävään pieneen kaupunkiin, ja sieltä nopeampaa baanaa palojen ohi Seymoriin. Seymour on vanha rautatie- ja maatalouskaupunki sekä tärkeä liikenteellinen solmukohta Victorian sisämaassa. Sopiva paikka tankata sekä pyörät että kuskit.

Seuraavaksi tie vei Puckapunyaliin, Australian suurimman sotilastukikohdan liepeille. Alue on ollut puolustusvoimien käytössä jo yli sadan vuoden ajan. Tukikohdan reunamia seuraillessa maisema muuttui avaraksi ja jotenkin kurinalaiseksi – selvä kontrasti ympäröivään bushiin. Tien varrella katkeamattomana jatkuva piikkilanka-aita ja pääkallokuvilla varustetut varoitustaulut tekivät selväksi, että tässä kohtaa reitiltä ei kannata poiketa.

Loppupäivä ajettiin kohti Bendigoa, ja lämpötila nousi jo +30 asteen tuntumaan. Noin kymmenen kilometriä ennen kaupunkia saatiin vielä kunnon kuuro niskaan. Tässä kuumuudessa se tuntui lähinnä virkistävältä – ei haitannut yhtään, päinvastoin.

Bendigossa jäi sopivasti aikaa pienelle kaupunkikävelylle. Kaupunki on yksi Australian merkittävimmistä kultaryntäyksen aikaisista keskuksista, ja se näkyy yhä. Leveät kadut, komeat historialliset rakennukset, vanhat pankit ja hallintorakennukset kertovat ajasta, jolloin kultaa löytyi enemmän kuin osattiin käyttää. Nykyään Bendigo on elävä ja viihtyisä kaupunki, jossa historia ja nykypäivä kulkevat sulassa sovussa.

Ilta huipentui maittavaan dinneriin National Hotelissa, joka oli aikanaan kullankaivajien suosiossa. Pitkän ajopäivän jälkeen ruoka maistui erityisen hyvältä.

390 kilometriä, mutkia, historiaa ja vaihtuvia maisemia.
Australia jatkoi tarjoiluaan – eikä vieläkään pettänyt.

Päivä 6 | Bendigo – Halls Gap | 210 km

Tänään ohjelmassa oli tavallista rennompi aamu, sillä ajopäivä olisi lyhyempi. Osa porukasta halusi hyödyntää tilaisuuden ja käydä hotellin vieressä sijaitsevalla Central Deborah Gold Mine -kierroksella. Ensimmäinen retki lähti klo 09:30 ja sinne lähdettiin mekin.

Ennen kaivokseen laskeutumista käytiin kuitenkin hieman totutusta poikkeavalla aamupalalla. Hotellin vastapäätä sijaitsevassa meksikolaisessa ravintolassa vedettiin aamiaisburritot ja kahvit – toimiva ja yllättävän hyvä aloitus päivälle. Burriton sisältä löytyi munakasta, pekonia, chorizoa ja kaikenlaisia kastikkeita. Nam nam.

Central Deborah Gold Mine on yksi Bendigon kiinnostavimmista historiallisista kohteista ja konkreettinen ikkuna Australian kultaryntäyksen aikaan. Kyseessä ei ole vain museo maan päällä, vaan oikea, aito kultakaivos, johon pääsee laskeutumaan syvälle maan alle.
Kaivos perustettiin 1930-luvulla, aikana jolloin Bendigon kultasuonet ulottuivat yhä syvemmälle kallioon. Central Deborah oli toiminnassa aina vuoteen 1954 saakka, ja sen tunneleita kaivettiin lopulta yli 400 metrin syvyyteen. Kierroksella pääsee laskeutumaan useisiin eri tasoihin ja näkemään, millaisissa oloissa kaivostyöläiset tekivät työtään.

Itse kultakaivoskierros oli erinomainen katsaus Bendigon historiaan ja erityisesti kultaryntäyksen aikaan. 1850-luvulla alueelle virtasi kymmeniä tuhansia ihmisiä etsimään onneaan, ja Bendigosta kasvoi hetkessä yksi Australian vauraimmista seuduista. Bendigon kultakentiltä on arvioitu louhitun yhteensä yli 700 tonnia kultaa, mikä tekee alueesta yhden maailman merkittävimmistä kultatuotantoalueista tuohon aikaan. Kulta nostettiin maan uumenista käsipelillä, ahtaissa tunneleissa ja äärimmäisissä olosuhteissa. Kierroksella päästiin konkreettisesti näkemään, millaista työ oli syvällä maan alla – pimeää, kuumaa ja vaarallista. Harva rikastui, mutta koko kaupunki rakentui kullan varaan, ja sen jäljet näkyvät Bendigossa edelleen.

Koneet käyntiin noin klo 11:30 ja taas kerran menoksi. Noin tunnin ajon jälkeen pikkuteitä pitkin saavuttiin Maryboroughiin. Kaupunki oli aikoinaan yksi Victorian tärkeimmistä kultaryntäyskeskuksista, ja se näkyy kaupunkikuvassa edelleen. Leveät kadut ja yllättävän suuret julkiset rakennukset kertovat ajasta, jolloin tänne uskottiin syntyvän suuri metropoli. Nykyään Maryborough on rauhallinen pikkukaupunki, mutta historia on vahvasti läsnä. Tunnin mittainen tutustumistauko sopi hyvin päivän rytmiin.

Seuraava etappi oli Ararat, jossa pidettiin kahvitauko. Ympärillä oli jo todellista bushia ja outbackin tuntua: metsää, peltoja ja pitkälle jatkuvaa horisonttia. Maasto oli kuivaa, ilma kuumaa ja aurinko porotti armotta. Tämä oli taas aivan erilaista Australiaa kuin rannikon tai vuoriston maisemat.

Lyhyt ajopäivä päättyi Halls Gapiin, joka sijaitsee Grampiansin kansallispuiston sydämessä. Alue on tunnettu jyrkistä hiekkakivikallioistaan, laaksoistaan, näköalapaikoistaan ja lukuisista kävelyreiteistään. Maisema muuttuu täällä dramaattisesti: tasainen sisämaa vaihtuu äkisti vuoristoiseen ja vehreämpään ympäristöön.

Majoittautuminen vaati hieman järjestelyjä. Vaikka alustavat varaukset oli tehty jo noin vuosi ennen matkaa, koko porukalle ei löytynyt tarpeeksi huoneita samasta paikasta. Halls Gap on erittäin suosittu kohde, eikä pelkästään turistien vaan myös paikallisten lomailijoiden keskuudessa. Ryhmä jaettiin kahteen majoitukseen. Pariskunnat päätyivät romanttisiin mökkeihin, joissa oli poreammeet ja muutenkin fasiliteetit kohdillaan. Äijäosasto taas asettui mukavaan motelliin hieman lähemmäs paikallista panimoa – ei huono sekään vaihtoehto.

Illalla ei tarvinnut lähteä minnekään eläimiä nähdäkseen. Kengurulauma laidunsi rauhassa takapihalla ja lähimmästä lammesta joku vannoutui näkevänsä myös krokotiilin kuikuilevan – tai ainakin erittäin epäilyttävän varjon. Totuus jäi hämärän peittoon, mutta tarina elää.

Tänne jäädään kahdeksi yöksi. Edessä on lepopäivä ja aikaa tutkia Grampiansin aluetta ilman kiirettä. Juuri sopiva hengähdystauko ajopäivien väliin.

Päivä 7 | Halls Gap | ajovapaapäivä (noin 80 km kuitenkin)

Tänään oli ohjelmassa niin sanottu “tee mitä haluat” -päivä Grampiansin kansallispuistossa. Ajovapaa paperilla, mutta todellisuudessa mittariin kertyi silti noin 80 kilometriä – eihän näillä seuduilla oikein osaa olla kokonaan pois satulasta.

Monelle päivän tärkein ohjelmanumero oli kuitenkin pyykkihuolto. Useampi ajopäivä putkeen vaihtelevissa keleissä tekee tehtävänsä, ja puhtaat ajokamat tuntuvat lähes luksukselta. Motelleissa oli onneksi pesukoneet ja kuivausrummut käytössä muutaman dollarin korvausta vastaan, ja samalla kun koneet pyörivät, ehti itsekin hengähtää.

Yö tuli nukuttua pitkästä aikaa todella hyvin – kunnes aamu alkoi. Herätyskellona toimi paikallinen kakadu, jota täällä päin kutsutaan usein myös nimellä brambuk. Kyseessä on suuri valkoinen papukaija, ja sen ääni ei ole mitään lintujen viserrystä, vaan ennemminkin sydäntä repivää kirkumista. Kakadut ovat älykkäitä, sosiaalisia ja äänekkäitä, ja ne tuntuvat pitävän erityisesti aikaisista aamuista. Kun yksi aloittaa, koko lauma liittyy mukaan. Siinä ei paljon torkkunappia painella.

Kakadu on yksi Australian tunnetuimmista linnuista – eikä vähiten äänensä vuoksi. Jos joku herättää sinut aamulla Grampiansissa tai Halls Gapissa ilman herätyskelloa, syyllinen on hyvin todennäköisesti kakadu.
Kakadut ovat suuria, älykkäitä papukaijoja, joita Australiassa elää useita lajeja. Yleisimpiä asutuksen lähellä ovat valkokakadu ja rikkikakadu. Ne tunnistaa helposti valkoisesta höyhenpuvusta, näyttävästä töyhdöstä ja kirkkaan keltaisista tai vaaleista yksityiskohdista.
Ääni on se, mikä jää mieleen. Kakadun huuto ei ole laulua, vaan kovaa, läpitunkevaa kirkumista, joka kantaa pitkälle. Ne huutavat pitääkseen yhteyttä lauman jäseniin, varoittaakseen vaarasta tai yksinkertaisesti ilmoittaakseen olemassaolostaan. Aamuisin ja iltaisin, kun koko parvi on liikkeellä, ääni voi tuntua suorastaan siltä kuin joku repisi ilmaa kahtia.

Täydellisestä yöherätyksestä huolimatta kukaan ei malttanut jäädä koko päiväksi paikoilleen. Keli oli jälleen kerran loistava: lämpötilat pyörivät noin +17–22 asteen välillä ja taivas oli kirkkaan sininen. Lähialueen tiet ovat kuin varta vasten tehtyjä moottoripyöräilyä varten – mutkaa, korkeuseroja ja hyvää asfalttia. Ainoa varsinainen huomioitava asia oli tiellä liikkuvat eläimet: kengurut ja emut ilmestyvät välillä täysin varoittamatta, etenkin aamulla ja iltapäivän puolella.

Grampiansin alue itsessään on poikkeuksellisen monipuolinen. Jyrkät hiekkakivikalliot nousevat äkisti tasaisesta maisemasta, ja niiden väliin jää syviä laaksoja, metsiä ja puroja. Alueella on lukuisia näköalapaikkoja, vesiputouksia ja kävelyreittejä, joista monet ovat lyhyitä ja helposti saavutettavia. Ylhäältä avautuvat näkymät jatkuvat usein kymmenien kilometrien päähän, ja maisema tuntuu muuttuvan valon mukana koko ajan.

Halls Gap toimii täydellisenä tukikohtana tälle kaikelle. Kylä on pieni ja rauhallinen, mutta silti keskellä kaikkea. Luonto alkaa käytännössä hotellin takapihalta, ja eläimet liikkuvat vapaasti kylän ympärillä. Päivän aikana osa porukasta ajoi pieniä lenkkejä, osa kävi kävelyillä ja osa vain otti rennosti – juuri niin kuin tällaisena päivänä kuuluukin.

Illalla palattiin takaisin Halls Gapiin hyvällä fiiliksellä. Ei kiirettä, ei aikatauluja. Tällaiset päivät ovat pitkillä moottoripyöräreissuilla yllättävän tärkeitä. Ne antavat aikaa palautua, imeä maisemat kunnolla sisään ja muistuttaa, ettei seikkailu ole pelkkää ajamista – vaan myös olemista.

Huomenna jatketaan taas eteenpäin. Edessä on yksi koko matkan odotetuimmista osuuksista – legendaarinen Great Ocean Road.

Päivät 5-7 | Beechworth - Bendigo - Halls Gap