Päivät 12-13 | Bicheno - Eaglehawk Neck - Hobart
Päivä 12 | Bicheno – Eaglehawk Neck | 270km
Bicheno oli juuri täydellinen paikka rennolle ja hieman laiskalle aamulle. Sovittiin porukan kanssa, että tavataan aamupalalle kylän ainoassa leipomossa vasta klo 10, ja lähdetään siitä sitten liikkeelle. Ei kiirettä, ei stressiä…
Osa porukasta kävi vielä ennen aamupalaa pulahtamassa mereen. Tammikuussa Tasmanian itärannikon meriveden lämpötila pyörii yleensä noin 16–18 asteen tienoilla, eli ei mitään trooppista lilluttelua, mutta virkistävää kyllä. Meidän hotellin vastapäätä avautui upea valkohiekkainen Waubs Beach, ja kirkas vesi houkutteli muutaman rohkean uimarinkin. Uinnin jälkeen jäi vielä hyvin aikaa tepastella kylällä ja tehdä pieniä matkamuisto- ja tuliaisostoksia.
Wineglass Bayhin piti tehdä noin 40 kilometrin pistolenkin, mutta se ei haitannut yhtään – tie oli nautinnollinen, mutkainen ja maisemat tekivät ajamisesta pelkkää iloa 🏍️
Leipomo oli selvästi suosittu, mutta toiminta rullasi jouhevasti. Ruoka tuli nopeasti ja palvelu oli juuri niin rentoa kuin Tasmaniassa on totuttu: “here you go darling” -asenne kohdillaan. Kahvin jälkeen kehot ja mielet alkoivat olla hereillä – ja pian niin olivat myös mopot.
Seuraava suunta oli Freycinetin kansallispuisto, ja tähtäimessä ehkä koko Tasmanian tunnetuin näkymä: Wineglass Bay. Freycinetin niemimaa on yksi saaren vanhimmista suojelluista alueista, ja sen maisemaa hallitsevat vaaleanpunertavat graniittivuoret, kirkkaat lahdet ja valkoiset hiekkarannat. Wineglass Bayn nimi juontaa juurensa 1800-luvulle, jolloin alueella harjoitettiin valaanpyyntiä. Lahden vesi värjäytyi ajoittain punaiseksi, ja muoto muistutti ylhäältä katsottuna viinilasia.
Prätkillä päästiin vain tiettyyn pisteeseen asti, ja loppumatka taitettiin jalan. Noin 40 minuuttia nousua ylös ja suunnilleen saman verran alas. Motoristivartaloille pieni patikointi teki yllättävän hyvää, ja huipulta avautuvat näkymät palkitsivat kyllä jokaisen askeleen. Vaikka hiki tuli, kukaan ei tuntunut katuvan.
Wallaby – kengurun pikku serkku 🦘
Wallabyt ovat kenguruita pienempiä pussieläimiä, ja niitä näkee erityisesti Tasmaniassa ja Australian rannikkoalueilla. Ne liikkuvat usein hämärässä ja aamuisin, hyppelehtivät ketterästi pensaikossa ja ovat uteliaita mutta varovaisia.
Patikoinnin jälkeen jatkettiin ajamista rannikkoa myötäillen etelään. Tie tarjosi taas mukavia mutkia ja merimaisemia, jotka vaihtuivat jatkuvasti. Triabunnan pikkukylässä pysähdyttiin lounaalle satamaan fish and chips -vaunulle. Australiassa lounasaikojen kanssa saa olla tarkkana: moni ravintola sulkee keittiön iltapäivällä noin klo 15–18, ja jos myöhästyy, seuraava mahdollisuus on vasta illalla.
Australialainen ruokakulttuuri tuntuu muutenkin mielenkiintoiselta sekoitukselta. Perinteet tulevat vahvasti Britanniasta – fish and chips on hyvä esimerkki – mutta kokonaisuus on saanut vaikutteita Aasiasta, Euroopasta ja Amerikasta. Ruoka on laadukasta ja hyvin tehtyä, mutta selkeä “yksi kansallisruoka” on vaikeampi nimetä. Ehkä juuri monimuotoisuus on se juttu.
Iltapäivällä saavuttiin Eaglehawk Neckiin. Tämä kapea kannas yhdistää Tasmanian pääsaaren Tasmanin niemimaahan, ja sillä on merkittävä historia rangaistussiirtola-ajoilta. Aikoinaan alue toimi luonnollisena pullonkaulana, jota vartioitiin tarkasti, jotta Port Arthurin vangeilla ei olisi mahdollisuutta paeta mantereelle. Paikka on edelleen vaikuttava, sillä meri on molemmin puolin ja maisema karu ja kaunis samaan aikaan.
Majoituttiin Lufra Beachside Hoteliin, joka sijaitsee suoraan Pirate Beachin vastapäätä. Hotellilla on pitkät perinteet, ja se on palvellut matkailijoita ja paikallisia jo vuosikymmeniä. Pirate Beachin nimi juontaa tarinoista ja legendoista, joiden mukaan alueella liikkui aikanaan salakuljettajia ja merirosvoja – tai ainakin merimiehiä, joiden maine ei ollut aivan puhtain.
Ennen illallista käytiin vielä katsomassa Tessellated Pavement -luonnonihmettä. Kyseessä on harvinainen rantakallio, jossa kiveen on muodostunut luonnollisia, lähes laatoitusta muistuttavia kuvioita. Ne ovat syntyneet miljoonien vuosien aikana murtumien, eroosion ja suolaveden vaikutuksesta. Näky on erikoinen ja yllättävän geometrinen – luonto osaa olla myös tarkka.
Illalla syötiin, vedettiin henkeä ja painuttiin ajoissa levolle. Takana oli taas yksi hieno ja monipuolinen ajopäivä!
Päivä 13 | Eaglehawk Neck – Port Arthur – Hobart | noin 130 km
Tänään oli hieman erilainen ajopäivä, sillä aamu alkoi vesiltä eikä niinkään satulasta. Meillä oli varattuna maisemaristeily Port Arthurista heti aamusta, ja ajomatkaa lähtöpaikalle kertyi noin 20 minuuttia. Seuraavat kolme tuntia prätkät saivat odottaa rauhassa parkkipaikalla.
Veneretki vei pitkin Tasmanin niemimaan dramaattista rannikkoa. Vene kulki Tasman National Parkin edustalla, alueella jota hallitsevat Eteläisen pallonpuoliskon korkeimmat pystysuorat merikalliot Cape Pillarilla. Kalliot nousevat suoraan merestä satojen metrien korkeuteen ja näyttävät mereltä käsin lähes epätodellisilta. Reitin varrella nähtiin pieniä vesiputouksia, luonnon muovaamia kivimuodostelmia, holvikaaria ja syviä meriluolia, joihin aallot vyöryivät voimalla.
Luonto oli koko ajan vahvasti läsnä. Rannikon kallioilla eleli satoja hylkeitä, ja merellä näkyi valtavasti lintuelämää. Ilmassa kaarteli suulia, merikotkia ja albatrosseja, kallioilla pesi merimetsoja ja välillä taivaalla vilahti jopa muutama muuttohaukka. Retken ehdoton kohokohta oli hetki, jolloin delfiiniparvi alkoi leikkiä veneen ympärillä: ne seurasivat keula-aallossa, sukelsivat veneen alle ja nousivat vuorotellen ilmaan aivan vieressä.
Risteilyn jälkeen ajettiin lyhyt pätkä lounaalle Port Arthurin lähikylään Nubeenaan. Rauhallinen satamakylä tarjosi sopivan hengähdystauon ennen iltapäivän siirtymää. Sen jälkeen hypättiin taas satulaan ja lähdettiin ajamaan rauhassa kohti Hobartia. Osa porukasta poikkesi vielä UnZoo-eläinpuistossa bongaamassa pussipiruja.
Pussipiru, eli Tasmanian devil, on Tasmanian oma ikoninen pussieläin. Se on yllättävän pieni mutta äärimmäisen voimakas, tunnettu kovasta puruvoimastaan ja karmivasta kiljunnastaan, joka kuuluu etenkin öisin. Luonnossa pussipirut ovat yöaktiivisia ja harvoin nähtävissä, joten tällainen pysähdys tarjosi harvinaisen mahdollisuuden nähdä nämä erikoiset eläimet lähietäisyydeltä.
1800-luvulla Eaglehawk Neck oli kapea maakaistale, joka yhdisti Tasmanin niemimaan muuhun Tasmaniaan. Niemimaalla sijaitsi Port Arthurin pahamaineinen rangaistussiirtola, ja brittiviranomaiset halusivat varmistaa, ettei yksikään vanki pääse karkuun tätä kautta.
Ratkaisu oli Dog Line. Kannaksen poikki rakennettiin vartioitu aita, jonka varrelle sijoitettiin ketjuun kytkettyjä koiria, pääasiassa mastiffeja. Koirat seisoivat niin lähellä toisiaan, että niiden kuulo ja hajuaisti kattoivat koko kannaksen. Yöllä pienikin liike tai ääni sai ne haukkumaan ja hälyttämään vartijat.
Pakoyrityksiä tehtiin silti. Jotkut yrittivät ryömiä koirien ohi, jotkut uida meren kautta – jopa haiuhista huolimatta – ja legendan mukaan joku yritti peittää itsensä kengurunnahkaan huijatakseen koiria. Harva onnistui.
Tie Hobartiin kulki kumpuilevan maaston ja vehreiden metsien halki. Useamman päivän ajan oltiin yövytty pienissä kylissä ja rannikkopaikoissa, joten tuntui yllättävän mukavalta lähestyä taas isompaa kaupunkia. Hobart, Tasmanian suurin kaupunki ja osavaltion pääkaupunki, tuntui melkein metropolilta kaiken sen jälkeen.
Illalla kaupungin valot, satama ja vilkkaampi elämä muistuttivat taas sivilisaatiosta – mutta hyvällä tavalla. Tasmania oli tarjonnut rauhaa, luontoa ja tyhjiä teitä, ja Hobart toi siihen sopivan vastapainon.
