Päivä 10 | Devonport, Tasmania – St Helens | 270 km

Huomenta Spirit of Tasmania -laivalta! 🚢
Yön aikana seilattiin noin 430 kilometriä, eli noin 232 merimailia, Bassinsalmen yli kohti Tasmaniaa 🌊

Kapteeni kuulutti herätyksen noin klo 5:20, ja laiva rantautui täsmälleen aikataulun mukaisesti kello 06:00. Laivalla ehdittiin vetäistä tummat kahvit, mutta varsinainen aamupala päätettiin jättää vasta noin tunnin ajomatkan päähän. Laiva alkoi purkautua melko nopeasti satamaan päästyään, ja pian mekin ajettiin luiskaa pitkin alas tutkimaan tätä meille vielä tuntematonta saarta.

Satamassa virkailijat esittivät vielä rutiinikysymykset: onko mukana hunajaa, hedelmiä, vihanneksia tai muuta kiellettyä. Vaikka matkustetaan saman maan sisällä, Australia ja Tasmania ovat tässä asiassa poikkeuksellisen tarkkoja. Syynä on bioturvallisuus. Tasmania on saari, ja sen luonto sekä maatalous ovat säilyneet pitkälti vapaina monista taudeista ja tuholaisista, joita mantereella jo esiintyy. Esimerkiksi tietyt kasvituholaiset, mehiläistaudit ja eläintaudit voisivat levitessään aiheuttaa valtavaa vahinkoa saaren ekosysteemille ja elinkeinoille.

Siksi rajavalvonta on tiukkaa myös osavaltioiden välillä. Yksi huolimattomasti mukana tuotu omena tai purkki hunajaa voisi teoriassa kuljettaa mukanaan taudinaiheuttajia tai tuholaisia, joilla olisi pitkäaikaiset seuraukset. Tällä kertaa laukkuja ei kuitenkaan avattu, vaan virkailijat luottivat motoristin sanaan – ja niin päästiin jatkamaan matkaa.

Päivän etappi vei meidät Devonportin satamasta pieneen St- Helenin kylään Tasmanian itärannikolla…

Satamasta irtauduttiin rauhassa ja ajettiin ensimmäinen tunti ilman sen suurempaa kiirettä. Pyörän mittari näytti auringon noustessa noin +12 astetta, joten pysähdyttiin kerran lisäämään kerroksia. Siinä on oma erityinen fiiliksensä, kun lähtee ajamaan kohti nousevaa aurinkoa – maailma näyttää hetken aikaa oudolta ja hiljaiselta, tiet ovat tyhjiä ja tuoksut tuntuvat voimakkaammilta kuin muuten.
Tiet olivat heti kättelyssä hyvässä kunnossa ja liikennettä oli vähän. Tasmania tuntui saman tien moottoripyöräilijän paikalta: mutkat alkoivat nopeasti, ja maisema vaihteli jatkuvasti kumpuilevista pelloista metsään ja takaisin.

Aamupala syötiin todella motoristihenkisessä Burt Munro’s Caféssa Exeterin kylässä. Jo ovella oli selvää, että paikka on tehty moottoripyöräilijöiltä moottoripyöräilijöille – seinät täynnä kuvia, tarinoita ja yksityiskohtia, jotka kaikki viittaavat yhteen mieheen ja yhteen intohimoon. Sapuska oli erinomaista, mutta miljöö kruunasi kokemuksen.

Burt Munro oli uusiseelantilainen moottoripyöräilijä ja seppä, joka käytti käytännössä koko aikuisikänsä yhden pyörän hiomiseen täydelliseksi. Hän ajoi vanhalla Indian Scoutilla, jota hän muokkasi vuosikymmenten aikana lähes käsityönä: osia tehtiin itse, sovellettiin, viilattiin ja rakennettiin uudelleen, koska rahaa ei ollut, mutta tahtoa ja uteliaisuutta oli loputtomasti.

Munro tuli maailmankuuluksi Bonneville Salt Flatsin nopeusajoista Yhdysvalloissa. Hänen tunnetuin saavutuksensa on 1960-luvun lopulta, kun hän rikkoi luokkansa nopeusennätyksen yli 296 km/h vauhdilla. Se on aivan käsittämätön suoritus jo pelkästään nopeutena, mutta vielä vaikuttavampaa on tausta: mies oli tuolloin jo iäkäs, ja perusta oli 1920-luvun moottoripyörässä, jonka hän oli vuosien saatossa muuttanut nopeusennätyskoneeksi.

Burt Munron tarina elää motoristien keskuudessa siksi, että se on puhdasta periksiantamattomuutta ja tekemisen iloa. Ei isoja sponsoreita, ei tehdastiimiä, vaan yksi mies, yksi visio ja loputon määrä tunteja tallissa.

Me jatkettiin nautinnollista prätkäilyä Tasmanian Highwaytä pitkin paljon kohtuullisemmilla vauhdeilla kuin Munro. Kiirettä ei ollut, ja maisemia oli kiva ihailla kunnolla. Tasmania tuntui heti erilaiselta kuin manner-Australia: vehreämpää, kumpuilevampaa ja korkeuseroja oli enemmän. Tie tuntui seuraavan maastoa luontevasti, ja mukavia mutkia tuli toisensa perään ilman, että ajamisesta tuli missään vaiheessa pakkopullaa.

Myös lämpötilat olivat selvästi kohtuullisemmat kuin viime päivinä mantereella. Noin kymmenen astetta viileämpää, eli suunnilleen +20–24. Juuri sellaiset lukemat, joissa ajovarusteet tuntuvat oikeilta, moottori käy nätisti ja kuski jaksaa hymyillä koko päivän.

Kasvillisuus on yksi isoimmista eroista. Tasmaniassa on paljon eukalyptusmetsiä kuten mantereellakin, mutta lisäksi täällä on lauhkean vyöhykkeen sademetsiä, sammaloituneita rotkoja ja vanhoja, hitaasti kasvavia puita, joita ei samoissa määrin näe mantereella. Ilma tuntuu monin paikoin “metsäisemmältä” ja kosteammalta, ja tuoksu on erilainen.

Suurin ero on ehkä kokonaisfiilis. Manner-Australia on usein “iso ja armoton”: pitkät etäisyydet, kuuma, kuiva, avara. Tasmania taas on “vihreä ja mutkainen”: lyhyemmät siirtymät, jatkuvasti vaihtuva maasto, viileämpi ilma ja luonto lähellä. Motoristille se tarkoittaa käytännössä sitä, että ajaminen tuntuu jatkuvasti kiinnostavalta…

Pyengana Dairy Companyssä pysähdyttiin pienelle lounaalle ja kahville, ja paikka osui täydellisesti reitin varrelle. Se on sellainen aidon tuntuinen maalaispysähdys. Täällä maitotuotteet ei tule “jostain”, vaan ihan tästä ympäriltä.

Tasmaniassa kasvaa ruoho pitkälle vuodesta, vettä riittää paremmin ja lämpötilat pysyvät maltillisempina. Siksi saarella on vahva maine laadukkaista maitotuotteista, juustoista ja jäätelöstä. Monella tavalla tämä muistuttaa enemmän Uutta-Seelantia tai Irlantia kuin sitä mielikuvaa, mikä ihmisillä usein on Australiasta pelkkänä kuivana ja pölyisenä outback-maana.

Tasmanian maatalous on muutenkin yllättävän monipuolista. Maitotilojen lisäksi täällä tuotetaan paljon lampaan- ja naudanlihaa, viljaa, humalaa ja vihanneksia, ja saari tunnetaan myös hedelmistä ja marjoista viileämmän ilmaston ansiosta. Rannikon ja jokien ansiosta myös kala ja äyriäiset ovat iso osa paikallista ruokakulttuuria

Hyvissä ajoin päristeltiin St Helensiin, ja jo ensimmäinen fiilis oli selvä: täällä meri on pääosassa. Kylä on pieni ja rauhallinen, mutta elävä, ja se on kasvanut sataman ympärille. St Helens tunnetaan ennen kaikkea kalastuksesta ja veneilystä. Tunnelma on leppoisa, sellainen “kaikki tuntee kaikki” -tyyppinen rannikkokylä.

Sijainti tekee siitä myös täydellisen tukikohdan. St Helens on portti Bay of Firesin suuntaan, ja ympärillä on pitkiä rantoja, kirkasta vettä ja luonnonrauhaa. Iltaisin kylä hiljenee nopeasti, ja juuri se tuntuu hyvältä ajopäivän jälkeen. Ei tarvitse ylimääräistä ohjelmaa – pari kypäräolutta, maittava illallinen ja aikaisin lakanoiden väliin, sillä aamulla herättiin aikaisin.

Tämäkin oli hieno päivä.

Päivä 11 | St Helens – Bicheno | 250 km

Aamu St Helensissä alkoi rennosti ja omaan tahtiin. Koneet kävivät vasta kello 10, eikä mihinkään ollut kiire.

Ensimmäiseksi tehtiin pieni pistonlenkki Binalong Bayhin, jota pidetään Bay of Firesin eteläpäätynä. Bay of Fires on yksi Tasmanian tunnetuimmista rannikkoalueista, ja se erottuu heti edukseen. Valkoinen, lähes jauhomaisen hieno hiekka, kirkkaan turkoosi meri ja valtavat graniittikivet, jotka hohtavat oranssinpunaisina. Väri ei ole maalia tai mineraalia, vaan jäkälää, joka peittää kivet ja tekee maisemasta lähes epätodellisen näköisen.

Nimi Bay of Fires juontaa juurensa 1700-luvulle. Eurooppalaiset merenkulkijat näkivät rannikkoa lähestyessään yöllä lukuisia tulia, jotka olivat alueen alkuperäiskansojen leiritulia. Rannikko näytti kuin palavan, ja nimi jäi elämään. Nykyään alue on suojeltu ja tunnettu yhtenä Tasmanian kauneimmista luontokohteista.

Binalong Bayn jälkeen seurattiin hetki rannikkoa Tasman Highwaytä pitkin, kunnes käännyttiin melko pian Scamanderin jälkeen sisämaahan. Päivän tavoite oli selvä: kerätä kaikki parhaat mutkat ja maisemat ja välttää vilkkaimpia pääteitä. Reitti vei St Marys Pass State Reserven ja Sawpit Ridge Forest Reserven kautta – molemmat pätkiä, joita voisi kuvailla motoristin huvipuistoksi. Nousuja ja laskuja, tiukkoja kaarteita, metsää ympärillä ja jatkuvasti vaihtuva rytmi. Tiet tuntuivat rakennetuilta ajamista varten, ei pelkkää siirtymistä.

Pääteillä oli tänään selvästi normaalia enemmän liikennettä, joten niitä vältettiin aina kun mahdollista. Syynä - 26. tammikuuta on Australia Day. Päivä viittaa vuoteen 1788, jolloin brittien First Fleet rantautui Sydney Coven alueelle ja Euroopan siirtomaakausi Australiassa alkoi. Monille se on kansallispäivä ja vapaapäivä, mutta alkuperäiskansoille päivä symboloi myös menetystä ja siirtomaavallan alkua. Siksi Australia Day herättää edelleen keskustelua ja jakaa mielipiteitä – ja käytännössä se tarkoittaa myös sitä, että ihmiset ovat liikkeellä.

Ajopäivä oli jälleen kerran erinomainen. Saavuttiin Bichenoon mukavasti neljän maissa iltapäivällä ja vaihdettiin ajovarusteet nopeasti rantamoodiin. Osa pulahti altaaseen, osa rohkeasti hieman viileämpään mereen. Otettiin vähän arskaa, muutama virkistävä olut ja lähdettiin vielä kiertämään kylän dramaattisia rantakallioita ja poukamia.

Pyöriä tuli jossain vaiheessa ihmettelemään valtava lisko, joka tunnistettiin sinikieliskinkiksi. Kyseessä on yksi Australian tunnetuimmista ja helpoimmin tunnistettavista liskoista – eikä vähiten nimensä vuoksi.

Sinikieliskinkki on tanakka, maassa liikkuva lisko, joka voi kasvaa jopa yli puolen metrin mittaiseksi. Se näyttää usein kömpelöltä ja hitaalta, mutta on yllättävän sitkeä ja sopeutuvainen. Kun se tuntee olonsa uhatuksi, se avaa suunsa ja näyttää kirkkaan sinisen kielensä.

Luonteeltaan sinikieliskinkki on rauhallinen eikä aggressiivinen. Se ei ole myrkyllinen eikä vaarallinen ihmiselle, ja usein se vain pysähtyy paikalleen tai lähtee verkkaisesti pois, jos sitä häiritään.

Bichenon rantapromenadilla oli yllättävän paljon nähtävää. Elämä ei rajoitu vain mereen, vaan tuntuu pursuavan joka suunnasta – kallioilta, vedestä ja ilmasta.

Lintuja oli runsaasti ja monenlaisia: lokkeja, merimetsoja ja muita rannikon vakioasukkaita, jotka tuntuivat pitävän promenadia omana reviirinään. Ne liikkuivat täysin luontevasti ihmisten seassa, osa kalastellen, osa vain tarkkaillen tapahtumia kiviltä käsin.

Vedessä ja kallioiden tuntumassa näkyi myös hylkeitä. Yleisin laji täällä on australialainen turkishylje.

Rantakalliot tekivät maisemasta dramaattisen. Aallot löivät kallioihin voimalla ja roiskeet nousivat välillä korkealle ilmaan. Hetkittäin meri näytti rauhalliselta, ja seuraavassa hetkessä se muistutti, kuka täällä määrää. Suolainen tuoksu, tuuli ja aaltojen ääni loivat tunnelman, jota ei oikein voi selittää – sen voi vain kokea.

Yksi Bichenon mielenkiintoisimmista bongauskohteista ovat pikkupingviinit. Ne ovat maailman pienin pingviinilaji, vain noin 30–35 senttiä korkeita. Maalla ne näyttävät hieman kömpelöiltä ja jopa hellyttäviltä, mutta vedessä ne ovat nopeita ja taitavia uimareita.

Pikkupingviinit viettävät päivänsä merellä kalastaen ja palaavat rantaan iltahämärissä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että niitä lähdetään katsomaan pilkkopimeässä ja mieluiten ilman voimakasta taskulamppua, jotta eläimiä ei häiritä. Pingviinien etsiminen on jo itsessään oma pieni seikkailunsa, mutta pakkohan se oli lähteä katsomaan, kun kerran tänne asti oli tultu.

Päivät 10-11 | Devonport - St-Helens - Bicheno