Päivä 7
Jos oli maisemat Punakhassa messevät saavuttaessa, ei aamullakaan päässyt valittamaan visioista. Punakha Dzong oli auringon nousun aikaan vielä juhlavalaistuksessa ja aamun usva koristi näkymän parvekkeelta kaikkia maailman julisteita hienommaksi.öl Alla häivähdys miltä se näytti.
Aamupalan jälkeen kaikkia hieman jänskätti. Siis hotellilta alas päätielle ajo. Eilen illalla nousu oli varmaankin reissun haastavin. Asiaan vaikutti pimenevä ilta, väsymys päivän ajosta ja tuhti liikenne kylläkin törkeän huonossa kunnossa olevalla talojen välissä kiemurtelevalla jyrkästi nousevalla kujalla.
Ylos ajaminen on yleensä aina helpompaa, joten pari kuskia ja yksi kyytiläinen päätyi autokyytiin alas Punaka Zhongin parkkikselle. Fiksu valinta. Turha ottaa riskejä jos siltä tuntuu. Mekaanikkomme ei epäröinyt hetkeäkään, vaan hyppäsi mopon selkään varvastossut jalassa ilman kypärää (aiemmin aamulla oli kypärä) ja sujautti mäen alas ihan tosta noin. Itseasiassa me muutkin hyvin helposti sujuttelimme kylläkin hieman kimurantin mutkakujan alas. Päivä oli käynnistynyt pienellä jänskällä, mutta ilman mitään tappioita.
Dzongin parkkiksella bongattiin Suomessakin tavattava harjalintu. Samalla syntyi PPBBB eli PeterPanBikeBirdBongarit alajaos. Meidän nuoruudessa olisi voinut sanoa, että “filmiä paloi” ja “Kodac kiittää”.
Parkkikselta ikivanhan sillan yli Dzongin sisäänkäynnille. Paikassa oli selvästi taikaa. Romantiikka rupesi ryöpsähtelemään vaikka ei ollut tanssikengät vaan ajobuutsit jalassa.
Ihmeesti ei olla ryhmäkuvia harrastettu. Toivotaan kuitenkin, että kaikki matkalaiset ovat olleen joissain blogin kuvissa ja Facen reelsseissä. Tässä kuitenkin vaimoni Lorin ottama kuva koko kööristä. Kaikki matkalle ilmoittautuneet siis myös ilmestyivät paikalle. Kotiväelle tiedoksi.
Veli Googgeli voi kertoa Punakha Dzongista paljonkin ja niin myös teki Khandu. Rakennettu jo 1630 luvulla ja sieltä on menestyksekkäästi puolustettu Bhutanin kulttuuria Tibetiläistä invaasitota vastaan monta monituista kertaa. Nykyisin helmi-maaliskuussa kuukalenterista riippuen linnoituksessa järjestetään festivaalit, missä uudelleen näytellään tärkeitä taisteluita. Kansa on pukeutunut keskiaikaisten sotureiden asuihin ja erilaisia miekkatansseja ja taistelukohtauksia esitellään kansan huviksi.
Dzongin sisäänkäynnin räystään alla oli samoja jättimäisiä mehiläispesiä kun pari päivää aiemmin nähtiin luonnonpuistossa. Nämä nähtävästi eivät olleet agressiivisia, kun mitään massiivista varoituskylttiä ei oltu tänne asennettu.
Sisäänkäynnin molemmin puolin oli valtavat hienosti koristellut rukousopyörät, mitä olimme jo oppineet oikeaoppisesti pyörittämään matkamme turvaksi. Uskoisin, että ainakin säähän näillä on ollut vaikutusta. Viikkoa ennen reissua oli ennusteiden mukaan tihkua ja sadetta joka päivälle luvassa, mutta nyt päivää valille loppuun ajetulla reissulla olemme nähneet vaan sinitaivasta, missä on pilviä juuri sopivasti kuviamme koristamaan. Taitavat rukouspyörät ja stupien kiertämiset myötäpäivää auttaneet tässä massiivisessa onnenkantamoisessa. Edellinen reissu oli kuulemma vedetty lähes joka päivä sateessa.
Komiat oli pytingit ja siellä oli porukka vielä kalkituksia uusimassa. Varmaankin jatkuvaa hommaa, että maan tärkein Dzong on aina hohtavan valkoinen. Olimme aamun ensimmäiset kävijät ja muita ei siellä hirveesti näkynyt kuin muutamia munkkeja ja yksi kukko kukkoilemassa. Olimee saapuneet hänen valtakuntaansa.
Tempplein ovella Khandu kertoi buddalaisesta elämänpyörästä ja sen symbolien merkityksestä ja samalla avasi Budhan toisen avustajan luoman visuaalisen maailmankuvan merkitystä buddalaisessa filosofiassa. Kiinnostavaa kuunneltavaa ja jännä nähdä hienoisia eroavaisuuksia muihin buddalaisiin suuntauksiin ja myös samanlaisia elementttejä kuin esimerkiksi meidän valtionuskonnossa. Tietämättömyys ja liiallinen kiintymys eri asioihin on elämän kärsimyksen juurisyy ja elämällä korkeamoraalisen ja anteliaan elämän ihminen voi nousta kohti valaistumista ja siten päästä eroon uudelleensyntymisen ja sitä myötä kärsimyuksen maailmasta. No, aiheesta on hyllykilometritolkulla kirjallisuutta, johon kiinnostuneet voivat syventyä.
Punakhasta pöräytettiin jo vanhastaan tuttua tietä (toiseen suuntaan) 108 stupan kautta Thimpuu lounaalle. Motoristikuppilaan tietty. Oven päällä aito brittiläinen 62 mallia oleva Enska. Sen juurella meidän tuoreemma inkkari Himalaya Enskat kumarsivat kunnioittavasti.
Lounastarjoilu pysyttäytyi jo varsin tutuksi tulleessa turisteille miedonnetussa menussa. Herkullista ja hyvin suomalaiseen suuhun sopivaa. Pitää hieman poistua turistien valtaväylältä kunnon chilien saamiseksi.
Mutkiahan tänne on tultu vääntämään ja nauttimaan upeista vuoristomaisemista. Ohjelmaan on ripoteltu muutamia helmiä Dzongin, museoiden, temppeleiden ja stupien saroilta, mutta paljon jää maahan tutkittavaa. Punakha on tunnettu estottomien jättikokoisten kullien koristamista talojen seinistä. Yksi sellainen nähtiin Punakhasta ulos ajaessamme ja toinen Haa laaksoon tultaessa, mutta selvästikkään Khandu ei tätä Bhutanin kliseistä erikoisuutta halunnut alleviivata.
Toinen uniikki nähtävyys Bhutanissa on Thimpun keskustan liikennepoliisi valkoisine hanskoineen. Ihan kuin Sokoksen ja Mannerheimin patsaan välissä Stadissa 60-luvulla. Maassa nimittäin ei ole ensimmäistäkään liikennevalo-ohjattua risteystä. Kertokaa, jos tiedätte toisen maan ilman liikennevaloja.
Ytimessä oli sen verran tuuheaa, että meidän “prätkäjengille” ei ollut sijaa parkkipaikoilla, niin ajoimme liikennepoliisin ohi ja kuvasimme lennossa. Vähän kuten PPB alkuaikoina periaatteena oli, että nähtävyydet katsotaan satulasta. No, maailma on siitä muuttunut, mutta nyt tehtiin näin kuten ennen.
Koitan alle tuupata vielä videon, jos hitaat digiyhteydet sen sallivat. Kassotaan…
Thimpusta suunnattiin kohti Haa laaksoa. Vaikka olimme kulkeneet valtaväyliä, “ruuhka-Bhutanin” valtaväylät tuntuivat valtavilta, erinomaislta ja vallan helpoilta ajaa. Oli vanhan Lahden tien levyist väylät. Katkoviivat keskellä ja raidat sivuissa. Pientareet ja tien reunan jyrkkien pudotusten edessä oli suojabetonit. Olimme palanneet sivistyksen pariin. Myös tieopasteet olivat kuten Euroopassa, pikku kylttien sijaan.
Se kyllä huvitti, kun leveän tien loivan mutkan edelle oli laitettu liikennemerkki siitä varoittamaan. Takana on tuhansia ellei kymmeniätuhansia mutkia, kapeilla asfalteilla, runsailla montuilla, jyrkillä nousuilla ja ilman mitään suojakaidetta, vaikka metrin päässä asfaltista pudotus on parhaimmillaan sadan metrin luiokkaa. Mutta nyt tästä söpöstä mutkasta sitten varoitettiin. Olimme varovaisia.
Yhtään muu-vaara merrkiä emmen nähneet. Vaikka näitä lehmiä oli kaikki teinpielet pullollaan. Usein myös keskellä tietä. Ei myöskään varoitettu hevosista, muuleista, koirista tai apinoista, joita loikki liikenteen seassa. Yksi norsuista varoittava liikennemerkki nähtiin Gelepun nurkilla. Näillä valtateillä niitä muu-elukoita oli huomattavasti vähemmän, mutta oli täälläkin.
Risteyksen kohdalle oli rakennettu siisti kaffela, missä aamuipäiväkaffet ja teet nautittiin. Mestaa pyörittävä tyttö möi monen moista keksiä ja viinaa. Ainakin sijainti oli hyvin liikennöidyssä paikassa.
Muutaman kymmenen mutkan takana olikin sitten Intian ihme. Laakson yli oli rakennettu komia 250 metriä pitkä silta, minkä piti nopeuttaa ja helpottaa matkaa Haa laaksoon. Muutama päivä ennen avajaisia en kantavuutta testattiin ja testistä tuli tulos. Hylky. Silta romahti ja muutama kymmenen ihmistä menetti henkensä. Uskomattominta on, että sama rakennusfirma on tehnyt kolme siltaa ja ne kaikki ovat romahtaneet. Taitaa olle liikennevirastossa aika laittaa ostopäällikkö uudelleenkoulutukseen. Se ei selvinnyt oliko vika suunnittelussa, materiaalien speksien mukaisuudessa vai toteutuksessa. Itse epäilen kaikkea kolmea. Intialaisten mollaamien ei tullu olevan lainkaan vastenmielistä bhutanilaisille.
Sujomessakin kaupungit ja kunnat tykkäävät laittaa “tervetuloa” ja “tuuthaa sie takasiin” kylttejä keskustan taajaman reunamille. Bhutanissa myös. Vaan ehkä hieman prameammin. Voitasiin tästäkin ottaa oppia.
Hyvissä ajoin, ennen auringon laskua istuimme Haa laakson Risum Resortissa. Hieman aikaa nähnyt, mutta viehettävä paikka. Haa laakso ei ole varsinainen turistikohde, joten kaikki ei ole ihan viimeisen päälle ja ruoassa mastuu chili, jopa kunnolla. Tulipahan kokeiltua osana illallista perinneruokaa riisiä ja chiliä. Puolet söin ja pyyhin lautasliinalla koko märän pään. Onneksi jälkipoltto oli suht lyhyt.
Tervetuliaisteen, kypäräkaljojen, huoneiden haltuunoton ja illallisen jälkeen kansa katosi kämppiinsä odottamaan huomista, viimeistä ajopäivää. Luvassa 3900 metriä korkean mäen ylitys ja säästä riippuen katse voi kantaa kauas.
Öitä taas.