Päivä 6
Tämä blogi on saanut vallan sydäntä lämmittävää palautetta meidän ryhmäläisiltä. Kiitos siitä.
Totuuden nimissä monet näistä ajatuksista on teiltä, meidän mahtavalta ryhmältä, lainattuja ajatuksia ja myös osa kuvista on matkalaisten ottamia. Kuten kaikki hyvä, tämäkin blogi on luotu yhdessä. Suomi 100 teemaa mukaellen. Minä olen vain väline meidän yhteisen upean kokemuksen jakamisessa meidän tutuille ja muille nojatuolimatkailijoille. Toivottavasti tämä tuo rahtusen iloa yhdelle jos toisellekin.
Mutta asiaan.
Illalla pimeässä saavuttaessa, emme noteeranneet hotelimme näyttävää selvästikin kiinalaisvaikutteista sisäänkäyhntiä. Olisikohan hotellin rahoittajissa myös Kiinan remimbejä? Me vaan pimeässä hilpasimme suoraan satulasta sisälle kypäräkaljoja kittaamaan huoneiden avaimia odotellessa. Sitten uimaan, iikävä kyllä ilman saunaa. Ja jo tavaksi muodostuneeseen yhteiseen illalliseen. Voisimme tietty kukin tulla omia aikoja tankkaamaan, mutta yleisön pyynnöstä tulemme sovittuun aikaan, nautimme ruoan ja toistemme seuran kimpassa. Eikä jälkiruoan jälkeen ole mikään kiire omiin kämppiin, ennen kuin nukkumatti kutsuu houkuttelevasti.
Aamulla, meidän syödessä aamupalabuffan herkkuja, Khandun Road Captain ja mekaakikko olivat työn touhussa mopojen kimpussa. Elisen kurauran roiskeet piti luonnollisesti hinkata joka kolosta pois. Myös lehmän liukumiinan jäänteen minun mopon spedussa saivat kyytiä. Samalla öljyttiin ketjut. Vesipulloon tankatulla vaihteistöoljyllä korkkin pistetystä reiästä. Toimii.
Puoli yhdeksän aikaan koneet kävivät ja uuden päivän uudet seikkailut alkoivat.
Ajojärjestystä hieman rukattiin. Road Captain jatkoi keulilla. Tunsihan nänb maan ja reitit parhaiten. Hänen peräänsä liimautuivat vajaa puolet porukasta, nk. nopea ryhmä. Minä puolestaan siirryin peräpään sweepperin roolista toisen ryhmän vetäjäksi. Rauhallisemmin etenevään porukkaan. Näin kaikki saivat ajaa itselleen sopivaa tahtia ilman paineita, turvallisesti. No, vauhtierot eivät päivän aikana suuria olleet, mutta kaikilla oli käsittääkseni pykälän verran miellyttävämpää.
Bhutan on ihmeitä täynnä. Alla kolme vallan harvinaista kuvaa. Ja ovat vielä samasta kohteesta. Siis ainoa täysin suora tie, minkä olemme Butanissa nähneet. Sitä ihmeteltiin ja kuvattiin ahkerasti. Ja siihen oli vielä maalattu sekä katkoviiva keskelle ja raita reunaan. Sitä oli meilkein jo unohtanut tuollaiset modernit hapatukset. Mutta matka eteni huomattavasti nopeammin, vaikkakin eksotiikassa hävittin. Ja “mutkia per kilometri” eli MPK keskiarvo laski hälyyttävästi.
Tämä suoran rallattelu ei kestänyt ainakaan kyllästymiseen asti. Aika pian puomi poikkaisi tien ja ukot viittoivat meidät keskelle rakennustyömaata. Eilen päätettiin päivä kuraurissa hiekan, veden ja mudan leikkikentällä. Tänään nähtävästi päivä sitten aloitettiin samalla teemalla, vaikkakin kuivana kuin marttiini.
Gelepuhstahan ollaan seuraavan neljäkymmenen vuoden aikana rakentamassa futuristista tulevaisuuden kaupunkia, Mindfulness City teemalla. Nyt on aloitettu lentokentän rakentaminen isoille leijoille, jotta maailma voi tulla kylään ja investoimaan tähän utopistiseen maailmaan. Singapore ja Abu Dhabi ovat työpssä mukana ja konsultit ympäri maailmaa tuovat viimeistä huutoa olevat urbaanin kehityksen trendit periteikkään Bhutanin elelärajalle.
Meille se oli vain hiekkaeste. Hävyttömän pitkä sellainen. Vertaa Seutulan kiertäminen soramonttua vastaavassa maastossa yli 30 asteen helteessä pölypilven keskellä. Kivaa!
Kaikki pahakin loppuu aikanaan ja pääsimme takaisin ihmeelliselle suoralle bhutanilaiselle tielle. Tie kiemurteli, eikun kulki viivasuoraa Intian rajaa pitkin. Khandun mukaan, jos eteläkaistalla, jota ajoimme, ryysti räät nenästä kitalakeen, voi ne sylkäistä Bhutanista Intiaan. Ei aitoja, ei rajajokea, vain maantie viidakossa. Vehreä viidakko molemmin puolin oli luonnollisesti aivan erilainen Bhutanin ja Intian puolella. Tai no, joku voisi sanoa “same same, but different”. Samaa puskaa tien molemmin puolin.
Onneksi pian käännyimme kohti pohjoisen puolella siintäviä vuoria ja palattiin normi ajorytmiin Bhutanin matkalla. Siis mutkaa mutkan perään ja korkeuskäyrältä toiselle aika haipakkaa. Iloksemme lämpötilakin alkoi taas kakkosella ja toinen numero pieneni sitä mukaan kun noustiin ylöspäin.
Juuri kun olimme päässeet taas rytmiin, olikin aika aamupäiväkahvin ja teen. Jo tutuntuntuiseksi muodostuneen perus tienvarsikuppllan piika olikin jo täynnä samanlaisia mopoja. Meidän saavuttua pihassa oli jo kolmisenkymmentä Enskaa. Epäilen, että rikottiin taas ennätyksiä.
Khandun kilpailija oli nuori kärttyisen oloinen radikalli, joka veti vanhojen Englannin alusmaiden asiakkaita Khadulta kopioidulla konseptilla. Khandu ja nuori heppu olivat kollegoita, mutta rakkautta en aistinut ilmapiiristä.
Khandun firma on vanhin (12-13 vuotta) moottoripyörämaktkoja Bhutanissa järjestänyt taho. Nyt niitä on jo kymmenkunta, vaikkakin vain kolmella on omia pyöriä, eikä kellään vastaavaa osaamista, kontakteja ja huolto-organisaatiota kuin Khandulla. No, markkina elää ja kilpailu kuuluu asiaan.
Kun oltiin saatu Aussit, Britit, Kiwit ja Kanadalaiset pois jaloista, jatkoimme iloista rallatusta samaan tyyliin kuin viimepäivät. Lounaalle saavuimme pikkukaupunkiin, joka pääkatu toi mieleen uneliaan amerikkalaisen pikkukaupungin. Parikerroksisia kivitaloja, kivijalkakauppoja ja autot siististi rivissä pääkadulla. Mutta kun tarkemmin katsoi, oli kyllä ilmiselvää, että Bhutanissa ollaan, eikä missään muualla. Keskuskaukin kukkapuskassa oli tupakointi kielletty kyltti ja 500 Nu:n uhkasakko kiellosta piittaamattomille. Bhutanissahan ei myydä savukkeita, ekä tupakointi ole sallittua kuin turisteille vain tietyissä paikoissa. En ole koko reissun aikana nähnyt kuin yhden röökaajan traktorin avolavalla.
Lounaan jälkeen bongasimme ensimmäisen apinan heti tiukan mutkan jälkeen kosteassa ja vehreässä viidakkomaisessa ympäristössä. Nopeasta ryhmästä saatiin siitäkin joku kuva. Toinen ryhmä saapui samaan aikaan paikalle (siis ei todellakaan ajettu kovin paljon hitaammin). Pysähdyimme ja yksi kärttyisen näköinen apina kyyristeli ja näytti minulle hampaitaan. Primitiivireaktiona kytkin nousi ja kaasuvaijeri kiristyi ennen kuin ehdin asiaa ajatellakaan. Irvistyksen tarkoituskin lienee ollut häiriköiden karkoittaminen.
Hieman eteenpäin ajettuamme yhdessä kaarteessa oli koko apinaperhe, tai oikeastaan suku. Niitä oli sen verran runsaasti. Kaiken ikäisiä ja kokoisia, mutta kuten Khandu sanoi, niitä tavallisia apinoita. No, meille hyvin erikoista päästä parin metrin päästä tutustumaan villeihin kädellisiin ilman lasia tai verkkoa välissämme. Liikkuivat sen verran vikkelästi, että ilman pitkää zoomia ei oikein julkaisukelpoista kuvamateriaalia tullut.
Kahandu oli edellisenä päivänä bongannut reitiltämme kuulemma kaikkein harvinaisimman apinan. Khandun videosta ruutukaappaus alla oikealla. Mekin nähtiin samainen harvinaiussuus, kun uskalias yksilö päätti loikkia tien poikke keskeltä letkaa. Kenenkään reaktiot eivät riittäneet ampumaan sitä kameralla ja lähellä ollut 360 asteen kamerakin oli juuri silloin latautumassa.
Havumetsäkorkeudelle noustuamme tämäkin apinalauma valloitti tienvierustan pakaroiden puudutuksen poistamiseksi ja nestehukan välttämiseksi. Kiva pysähtyä välillä keskelle luonnopuistoa eikä aina Veijo Esson baariin.
Pian kuitenkin kahvihampaita kolotti ja käytiin vaiva korjaamassa, ei Veijo Essolla, vaan Norphen Zhendenillä. Ja kuvassa latauksessa ollut kolmekuuskymppinen.
Tunnieliajosta saat paremman kuvan kun käyt katsomassa huomisen reelssin PPB:n Facesta. Tunnelia en kyllä täältä odottanut, mutta sekin ihme tuli nähtyä. Kun tieinfra on kuorma-auton levyinen asfalttiserpentiin vuorien laidoilla, kuulostaa puolentoista (?) kilometrin mittainen tunneli aivan mahdottoman suurelta investoinnilta paikallisen liikenneviraston budjetissa. Mutta jos sillä yhdistetään lentokenttä, pääkaupunki ja yksi tärkeimmistä turistinähtävyyksistä, voi investointi olla järkeväkin.
Vaikka ihmiset vihreän (tai sinisen) planeettamme eri kolkissa ovat monasti hyvinkin erilaisia, on kaikilla yrittäjillä luuri liimautunut korvaan, ellei vielä ole hommannut sinihammasteknologiaa.
Olen aina uskonut, että nuorena vitsa on väännettävä. Koululaisten TET-jaksot ovat hyvä ensiaskel työelämään, mutta tämä menee jo liian pitkälle. Olimme kollektiivisesti hieman huolissamme fossiilisten polttoaineiden höyryjen vaikutuksesta pikkuisen ihmisen alun kehitykseen.
Bensikseltä bongattua: Mullako liian pieni tavaratila. No EI! Ja onhan mulla varatankki kädessä.
Sitten vielä suhattiin parikymmentä kilometriä jokivartta Punakhaan. Oltuamme pari päivää lähes koko ajan kansallispuistoissa ja “biologisissa käytävissä”, kaukana turistien normaaleista esiintymispaiikoista, tuntui saapuminen päätien varteen, voimalaitosten, valtavien sorakasojen ja lukuisten kotien ja muiden talojen joukkoon vähän samalta kun lapin vaelluksen jälkeen astuu junasta ulos Helsingin rautatieasemalla.
Liikenne oli sen mukainen. Enää tie ei ollutkaan vain meidän. Mutta ei se kuitenkaan ollut mittään Saigonin ruuhkiin verrattavaa. Ruuhka mikä ruuhka, mutta letka kulki.
Punakhaan saavuttuamme meitä odotti vielä yksi haaste. Tie ylös hotellille ei ollut ainoastaan jyrkkä ja ruuhkainen. Asfaltista oli vajaa kymmenes jäljellä ja senkin päällä oli hienoa hiekkkaa, märkää savea ja irtonaista soraa. Jos sen olisikin saanut rallattaa yhdellä heitolla ylös saakka, ei siitä ehkä olisi tullutkaan puheenaihetta. Herra Murphy jörjesti jokaiseen jyrkimpään kohtaan jonkin esteen, joka pakotti pysähtymään. No, päivä aloitettiin soralla ja päätettiin soralla. Aasiassahan elämä on syklistä.
Ylös päästyämme totesimme, että oli vaivan ja riskien arvoista. Näköalat eivät voisi olla upeammat. Punakhan kuuluista Dzong (hallitorakennus/luostarikombinaatti) silmiemme edessä ja takana siintävät vuoret, joiden rinteitä viime päivät olemme sompailleet.
Iltapäivä hiipui iltaan ennen illallista ja upeasti valaistu Dzhong vaan komistui.
Illallisen jälkeen kaupungin valot vielä kehystivät paikan helmen kuin tähtitaivas.
Nyt on aika mennä nukkumattia moikkaamaan, että aamulla päästään ajoissa ylös. Se hotellille tuleva tie kuulemma kaivetaan auki klo 8.30 ja remppa alkaa. Menisi päivä maisemia ihaillessa, ellei lähdetä ajoissa.
Illallisen alla totesin, että “ei kannata korjata, jos ei ole rikki”. Sarkasmini ei purrut, kun kaikki olivat vielä töpinöissään ehkä retken haastavimmasta ajopätkästä. Hatunnoston paikka kaikille, että ei yhtään kuperkekkaa tässäkään mäessä. Joku Harrikkaporukka oli kuulemma oikein loistanut kuperkeikkaosastolla tähän hotelliin tullessaan.
Öitä.