Päivä 5

Tänään ajettiin. Matkan pisin ajopäivä. Bumthangista Gelepuun on lähes kaksi ja puoli sataa kisaa. Ja noin 3000 mutkaa. Suoria tienpätkiiä ei näkynyt nimeksikään.

Eilen illalla arvoimme, että päivään mahtuu noin 3000 mutkaa. Tänään asia on vahvistettu empiirisin menetelmin. Eero laski mutkan muutaman kilmoetrin matkalta ja päätyi tulokseen, että noin 12-13 mutkaa per kilometri. Kahden ja puolen sadan päivän aiikana tulee siis runsaat kolme tuhatta mutkaa.

Khandulta kysyttäessä montako mutkaa tulee päivään, hän totesi heti, että kaksi. Oikea ja vasen. Onhan se niinkin.

Joku on myös sanonut, että jos jotain asiaa toistaa 10.000 kertaa, sen osaa kohtalaisen hyvin. Bhutanissa ajellessa kolmessa ja puolessa päivässi siis oppii mutka-ajon salat. Huomenna puolelta päivin siis koko ryhmä on pätevää mutkan vääntäjää!

Vaikka matkaa oli enemmän kuin muina päivinä ajo-ohje oli: pysähdy kun haluat ottaa kuvan. Road Captain vetää letkaa ja Severi kerää hänniltä porukan kasaan. Risteyksiä ei ole nimeksikään, joten anna palaa. Ja kuvattavaahan riitti. Monien mielestä aina upeat maisemat olivat tänään parhaimmillaan.

Olimme poistuneet varsinaisilta turistireiteiltä ja täällä pohjoisesta etelään kulkevan valtatien varrella lapset vilkuttivat ja olivat selvästi innoissaan ulkkareita nähdessään. Ei ollut hotelleja ja ravintoloita turisteja varten, vaan pääsimme paikallisten omiin mestoihin tutustumaan bhutanilaisten arkeen.

Tie kiemurteli vuorien rinteillä seuraten korkeuskäyrää ja pikiku hiljaa laskeutuen. Lounaaseen mennessä olimme tulleet alas vajaat puolitoista kilsaa ja iltapäivällä toinen mokoma. Kaksi ja puoli kilsaa päivän aikana. Muutaman kerran sai nielaista korvien paineiden tasaamiseksi. Ja mutkia riitti. Jos joku voi minulle kertoa, missä saa enemmän hyvää baanaa tiuhemmilla mutkilla ja kovemmilla korkeuseroilla, niin kertokaa. Itse vielä mietin onko se Bhutan vai Laos mikä vetää pidemmän korren. Laosissa on kyllä parempi asfaltti pinta, kun himalajan sulamisvedet eivät tietä riko vuosittainl

Aamupäivän tee tauko pidettin tienvarsikuppilassa. Paikalline Veijo Esso. Ei ollut turistikrääsää, mutta siisti ja sievä paikka. Khandu hoiti tilaukset ja kuppilan omistaja oli vallan sydämmellinen ja ystävällinen, vaikkakin kommunikointi jäi lähinnä kehonkielen varaan. Käytös oli hieman ujoa ja hämmentynyttä, mutta meistä olitiin selvästi kiinnostuneita.

Henkilökunnan ikäjakauman hieman pohditutti näin niikun suomalaisesta näkökulmasta. Myöskään meille ei käskaan selvinnyt, oliko seuraavan polven yrittäjä tyttö vai poika. Mutta sitähän ei nykyään saa kysyä, kun kaikki saavat identifioitua kuten haluavat.

Jo edellisenä iltana Khandu lupasi, että tarjolla on kaksi massiivista maanvyörymää, mutta no hätä. Molemmat on jo raivattu, niin että läpi päästään. Vähän osaa porukasta jänskätti, miten ylitys tulee onnistumaan. Ensimmäinen menikin ihan heittämällä. Tai siis ajamalla. Kivaa videomatskua kyllä kertyi ja jos Riitta ehtii, niin Facen PeterPanBike reelseissä on hauskaa viihdettä sekä kokeneiden sorasankareiden että ensikertalaisten hiekanpöllyttäjien taidonnäytteistä maanvyörymän ylityksestä

Täällä Bhutanin saloilla kun olimme, ei matkalla ollut yhtään turisteille keitraavaa raflaa. Khandu oli löytänyt nuorison ylläpitämän ravintolan, johon he hommasivat meille kotiruokalounaan, vaikka kuppila ei normisti lounasta tarjoa. Tulihan tuettua paikallista nuorisotoimintaa. Ja ruoka oli hyvää. Todella hyvää. Turistimestoissa chilien tulisuus on laimennettu lähes olemattomiin, mutta näissä murkinoissa oli mukana maku. Ja siitähän tykättiin.

Khandu vetäisi perinteisimmän bhutanilaisen lounaan. Riisiä-riisiä-riisiä ja chiliä-chiliä-chiliä. Jälkimmäinen raakana. Eipä löytynyt tästä porukiasta halukkaita siirtymään perinneruoan testaajaksi.

Pian lounaan jälkeen tuli vaaran paikka. Khandu varoitteli ja tienvarsikyltit samoin. Mehiläisiä! Taikit kiinni vaikka on kuuma. Hanskat tiukalle. Ja visiiri kiinni. Mehiläinen kypärässä tai takin sisällä on todellinen vaara. Varsinkin kun puolen metrin päässä tien reunasta on satojen metrien pudotus. Edes hitaassa vauhdissa ei siinä kylläå halua ruveta rotsin sisältä mehiläistä metsästämään.

Varoitukset olivat varmasti aivan aiheellisia, vaikkakin tällä kertaa todellakin turhia. Mutta jos joku lintu olisi käynyt mehiläispesiä tökkimässä olisi tilanne voinut olla hyvinkin toisenlainen. Ei vara venettä kaada. Eikä prätkää.

Pian varoitumerkin jälkeen tien varressa vuoren seinämässä roikkui kymmeniä avoimia mehiläiskennostoja. Pesiä ne olivat, mutta kennostot olivat täysin paljaana.

Alla vielä 10x zoomattu kuva kennostoista.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Herkullista mutkaa upeissa maisemissa hyvässä seurassa. Aika bueno! Aamusta lähdettiin alta 10 asteen keleistä sinitaivaan alla. Päivän lämmettyä alkumatkan laaksossa rikottiin 30 asteen raja. Taas ylös noustessa mentiin kahden kympin pintaan ja illansuussa alas tultaessa oli vielä mukavat 25 astetta. Aika hyvä varustus oli kalsarit ja t-paita ja sen päällä ajoasun kuorikerros. Säätöä buffeilla ja tuuletusaukoilla. Hyvältä tuntui.

Auringon laskiessa iski kello viiden ruuhka. Pientä neuvottelua ja vilkuttelua huolestunein ilmein, mutta rekat pääsivät jatkamaan matkaa pohjoiseen ja me etelään.

Maisema ja valon määrä ehdottivat jo pyörien parkkiin iskemistä, mutta vielä oli matkaa runsaat parikymmentä kilometriä ja edessä yksi haaste.

Toinen luvatuista maanvyörymistä olikin huomattavasti laajempi kuin ensimmäinen. Sen lisäksi vesi vielä virtasi vuorelta alas ja kuivan hiekan sijaan meillä oli edessä vesiesteitä ja liukasta savea. Siis meillä oli pohdittavaa.

Kuivalta hiekalta ei päästy kuin pari metriä ja iski ensimmäinen vaurio: kuperkeikka ja yksi nilkka teippaukseen. Kunnon motoristityylillä jäätä ja jesaria. Kyllä se siitä turvotuksen minimoi.

Muuten ylitys meni mallikkaasti. Yksi pyörä hoidettiin tämän rastin yli mekaanikon avulla. Pikku kaveri tuli varvastossut jalassa ja ilman kypärää ja pöräytti prätkän asfaltin alkuun. Asiakas sai autokyydin tälle muutaman sadan metrin matkalle. Kaikki hyvin eikä edes henkisiä vaurioita, kun tämänhän piti olla pääasiassa asfalttireissu. PPB:n sivuillahan mainostetaan: “Moottoripyöräseikkailuja maapallolla”. Tässä oli seikkailuosuus.

Siitä eteenpäin painettiinkin nopeasti pimenevässä illassa. Ensin huomasi edelläajavan takavalot. Heti perään omat ajovalot asfaltilla. Kohta ei sitten muuta näkynytkään. Onneksi loppuosuus oli yli 90 prosenttisesti asfalttia eikä tiellä ollut muutenkaan enduroesteitä tai meidän ohella muita nisäkkäitä.

Hieman ennen hotellille saapumista oli vielä “rajamuodollisuudet”. Gelepuun ollaan rakentamassa kuninkaan vahvasti tukemaa erioistalousaluetta, Gelepu - the Mindfullness City. Singapore ja Abu Dhabi ovat malleja ja konsultoijia ja tätä tulevaisuuden eko-kaupunkia suojellaan jo tässä vaiheessa vankoin turvatoimin, vaikkei edes lentokenttä ole valmistunut. No, tietysti Khandu puhui meidät rajasta läpi muutamassa minuutissa ja hetken perästä pyörät valoloittivat Gold Fish hotellin parkkipaikan.

Hotellissa vastaanotto oli todella vieraanvarainen. Kylmät kostutetut valikoiset pyyhkeet raikastivat motoristia mukavasti. Teet kyllä juotiin, mutta vasta kypäräkaljat oikeasti päättivät ajopäivän. Khandun listan avulla huonejako oli hetkessä hoidettu.

Paikka mainosti olevansa vesipuisto ja kyllähän altaasta vettä löytyi. Kun Khandu aoli päivällä soittanut ja uima-allas täytettiin ihan meitä varten. Kiva oli pulahtaa hikisen päivän jälkeen raikkaaseen uima-altaaseen, vaikka se oli vasta puoliksi täytetty.

Illallinen oli samaa mallia kuin aiemminkin. Nyt oli ruoka-altaissa sekä härkää, että kanaa. Yleensä vain jompi kumpi. Riisit ja muut eväät kun oli kauhottu, laskeutui ruoka-huoneeseen väsynyt, mutta onnellinen hiljaisuus. Olut ja viinilasien tyhjennyttyä sali tyhjeni ja tyyny kutsui korvaa päällensä. Öitä!