Päivä 7 | Qui Nhon - Hoi An | ≈300km
Jo edellisenä iltana selailime Ilmatieteen laitoksen ja Ventuskyn appeja tämän päivän ajokeleistä. Luvattiin sadetta, vaikkakin vasta iltapäivällä.
Aamu aukeni pilvisenä, mutta raikkaana. Aiemasta +30-35 keleistä tiputus runsaseen pariin kymppiin tuntui jopa raikkaalta, mutta tervetulleelta. Takkien napeille ja vetskareille tuli käyttöä ja verkkopaitojen päälle löytyi paitoja varustesäkeistä.
Sadeodotuksen johdosta aikaistimme kasiksi sovittua starttia niin, että jo varttia vaille olimme tehneet vikkelän visiitin naapuruston kiinailaseen pagodaan. Ihan kunnioitusta herättävä rakennelma.
Tänäänkin ajo oli rannikon tasaista suoraa enimmäkseen urbaanissa ympäristössä. Vauhdit eivät päätä huimanneet, mutta porukka oli ensimmäisen viikon aikana hitsautunut taitavksi ryhmäajossa. Pakka pysyi hyvin kansssa. Esimerkiksi liikennevaloista pääsimme koko porukka läpi kertaheitoilla, vaikka valojen yhteydessä olevassa sekunttilaskurissa oli vain 15-20 sekunttia jäljellä. Saigonissa 45 sekunttiakaan ei tuntunut riittäävän. Vetäjän ei tarvinnut pysähdellä tarkistamaan onko porukka kasassa kun kaikki näkyivät yhdellä silmäyksellä peilistä ja turha odottelu valoissa väheni. Keskinopeus nousi merkittävästi, vaikka oltiinkin pääosin urbaniisa vilinässä.
Nesteytystauot vaihtuivat vesatauoiksi, kun runsaan juomisen sijaan tulikin tarve. Tähän asti vessassa tuskin tarvitsi käydä, kun kaikki tuli hiikenä ulos vaikka kuinka joi.
Aiemmin oli puhetta paikallisen kahviloiden ja ravintoloiden penkeistä, mitä toimivat hyvänä jumppana, vaikkakin ikääntyneimmille nivelille ylösnousemus oli hieman haastava. Nyt kun ruvettiin ravaamaan joka taukopaikan vessoissa, havaittiin myös siellä haasteita jos oli tarve kyykkiä. No, kehittää tasapainoa ja notkeutta kumminkin. Kaakelit ja posliinit olivat kyllä siistejä, mutta istuimen puute antaa kyllä paikallistunnelmaa. Huuhtelu pelaa saunasta tutulla kuuppa-menetelmällä.
Puolen päivän nurkilla vatsa rupesi kyselemään, onko kurkku katkaistau vai mikä mättää. Yleensä kivan näköisiä paikkoja on vieri vieressä ja innokkaat sisäänheittäjät vielä auttavat löytämään paikan. Tänään sattui aika pitkä pätkä, missä kuppilaa sai todella hakea ja nekin harvat mitä osuivat silmään olivat joko kiinni tai muuten vaan eivät olleet houkuttelevia. No ainahan kuppila löytyy ja taas saatiin oikein mukava paikka, missä mopot saatiin parkkiin ihan pöytien viereen. Riisin päälle topattiin joko kanan paloja tai makeita “pikku muikkuja” ja taas oli virtaa millä matkata. Pari emäntää loihti eväät ja sopat tuossa tuokiossa ja seuraavan polven yrittäjä, tuleva emäntä vielä sai letkotella ja surffailla netissä. Taitaa pikkuväki kautta maailman olla aika koukussa kapulaan.
Lounaan ja lousnaskahvin välissä ajettiin tunti puolitoista, kun haluttiin edetä mahdollisimman pitkälle ennen sadetta. Lounaalla yksi appi ainakin väitti, että olemme menossa kohti rintaman rankinta sadeydintä.
Kaffet (Ca Phe) nautittiin perinteiseen vietnamilaiseen tyyliin. Pöytään tuotiin lasit, minkä pohjalle oli lorautettu makeaa maitotiivistettä ja kupin päälle ladottiin alumiininen “kahvikone” eli suodatin setti, missä oli reikäpohjaiseen osaan pakattu juuri jauhetutu kahvinpurut kuin expressopannuun ja päälle kaadettu kuuma vesi. Siinä se aikansa tippui ja kahvi oli valmis. Sokeria ei makettuamiseen tarvittu, mutta sen sijaan sekaan laitettiin jääpaloja. Viilensi ja laimensi muuten aika tuhdin kaffen.
Tavaksi tullut myös, että henkilökunta kuvaa meitä vähintään yhtä ahkerasti kuin me heitä. Olemme toisillemme yhtä jänniä nähtävyyksiä. Ja usein koko henkilökunta tulee toivottamaan hyvää matkaa ja ihmettelemään vehkeitämme ja touhujamme. Niin tässäkin Ca Phe: lassa.
Heti Ca Phen jälkeen siirryimme valtatieltä rantateiteille ja rallateltiin pikku kylien läpi. Etenemä tietty hidastuu, mutta silloin myös kokemus syvenee. Näkee muutakin kuin miljoonat mopot, muutmat ökyautot, hitaat ja savuttavat kuorma-autot ja rekat, niin ja tietty punaiset bussit, joiden kuljettavat kuvittelevat olevansa rallikuskeja.
Rannassa pysähdyimme ihailemaan tuulisen päivän aallokkoa, jossa surffarikin olisi viihtynyt. Paikalla oli myös suht tuore veistospuisto, jonka teoksista eniten kiinnostusta herätti alla oleva. Nimi taisi olla jotain suuntaan “Meren rakkaus”. Kuvakielestä löytyi aaltoa, joka on juuri murtumaisillaan. Varmaan myös erinomainen kehys paripotreteille.
Rantareitiltä pääsimme takaisin isommille teille kapeaa betonisiltaa pitkin. Vietnamista löytyy monen moisia kaposia siltoja kivestä, betonista ja parhaimmillaan vaappuvasta banbussta tehtynä. Nähtäväksi jää, saammeko osutettua bambusiltoja tälle retkelle.
Hotelli Hoi Anissa jatkoi boutique-hotellien sarjaa, jota olemme tällä reissulla harrastaneet. Yksilöllinen ja viihtyisä ympäristö vehreine pihoineen, aamiaispöytineen uima-altaan reunalla ja vallan tilavilla huoneilla varustettuna. Herran kukkarossa taas tänä yönä.
Illalliselle mentiin respan nuoren miehen suosituksen mukaan ja uutena oppina tuli taito syödä vietnamilaisia pannukakkuja oikeaoppisesti. Samuli antaan mestarinäytteen tässä lajissa. Pannukakku annos oli vadillinen pannukakkuja ja iso kori täynnä vihanneksia eri vahvuisten chili- ja pähkikädippien kera. Joillekkin liian suuri kokonaisuus. Toisaalta Aki oli tilannut kampasimpukoita - kaunis ja herkullinen setti, mutta syötävää oli vain muutaman ruokalusikallisen verran. Kuten arvata saattaa, joku pannukakku vaihtui simpukkaan ja kaikilla on taas vatsat täynnä ja muutamaa uutta makuelämystä rikkaampia.
Säätiedotteet lupasivat sadetta ja kyllä yhdessä vaiheessa saatiin visiirit märiksi, vaikkei ihan pisaroita havaittukikaan. Joten laskettakoon tämä sadepäiväksi, jos sellainen on retkeen mahdutettava. Toivotaan, että huominen sade-ennuste on yhtä paikkaansapitämätön.