Päivä 11| Phong Nha - Ninh Binh | ≈420km
Juuri kun sain tämänpöiväisen blogin tekstin valmiiksi, kone jummasi. Varmaan video tökki. No, kertaus on opintojen äiti ja varmaan toisella kirjoittamisella tulee parempi. Ainakin lyhyempi.
Tänään oli reissun pisin ajopäivä. Ohjelman mukaan 420 km ja navin kilometrit olivat 400 tasan. Todellisuus jotain siitä välistä. Se on suurinpiirtein maksimikantama pikku Hondalla näissä olosuhteissa, jos pysyy jotakuinkin viranomaisten antamissa nopeuksissa.
Siispä sovimme, että aamiainen on puoli seiskalta ja sitä ennen mopot pakattuna. Tämä on kyllä loistava porukka siinäkin mielessä, että kaikki mitä sovitaan pitää, eikä ketään tarvitse odotella. Näin ei aina ole. Aamu kuitenkin otettiin rauhallisesti ja yksissä tuumin otimme kaikki kaikessa yksinkertaisuudessaan patongit, omeletit ja kuuman kahvin maidolla. No, matkanjohtaja kun ei kahvia lipitä, tuli säännön vahvistava poikkeus. Mutta yhteishenkeä tämäkin yksimielisyys kuvastaa.
Eväät poskeen pupellettuamme koneet käyntiin ja päivän urakka alkoi. Aamun usva koristi sokeritoppavuoria alkumatkasta ja suuntasimme loivasti mutkittelevia ja pikku kylien läpi kulkevaa tietä kohti rannikkoa. Tie oli usvasta märkä ja yhdessä punaisen saven kanssa riittävän liukas, ettei kenelläkään ollut hinku tänään tiukkoja mutkia vääntämään.
Rannikon tuntumassa loikkasimme A1 maantielle kohti pohjoista ja samalla uralla pysyimme lähes koko matkan. Pitkä suora ja tasainen baana, ehkä peräti puuduttava, mutta onneksi paikallinen liikennekulttuuri tarjosi riittävästi virikkeitä, että kukaan ei nukahtanut. Persuksen puutumista pikku Hondan kaposella penkilla ei kuitenkaan välttänyt kukaan.
Suoraa baanaa on hyvä rytmittää tauoilla aina 50-75 km tai tunnin puolentoista välein tauoilla. Ensimmäinen osui toisen aamukahvin aikaan ja seuraavalla jo tankattiin.
Puolen päivän aikaan ruvettiin metsästämään ruokapaikkaa ja vekkuli sellainen löytyikin. Aivan helmi yrittäjyyden ja innoavtiivisuuden saralla. Isännän räätäliliikkeessä oli hienoja villakankaita, teollisuustasoinen ompelukone ja rekillinen erittäin siististi räätälöityjä pukuja ja miesten housuja. Ehkäpä mittatilauspukujen kysyntä ei ollut riittävä, joten yritystä laajennettiin jalkakäytävälle pop-up ravintolan muodossa, emännän kanssa yhdessä. Menu ei ollut rasittavan pitkä. Oli nuudeleita ja nuudeleita. Lihaisia tai vegejä. Homma selvä! Mutta maukas ja täyttävä ateria tuli nautittua - ensimmäistä kertaa räätälin liikkeessä
Karaoke on soluttautunut joka nurkkaan ja pikkukylään, missä vain ihminen majailee. Niitä on rivissä baareissa Huen takakujilla ja bambunlehtimajoissakin raikaa karaokekone. Ruokapaiikan vieressä oli oikein kunnon karaoke palatsi. Ei mikään keppanakuppila rääkyvine esiintyjineen vaan arvo establismentti.
Ja matka jatkui. Sama suora tie, lukemattomia liikennevaloja sekunttitauluineen, risteyksiä täynnä joka suuntaan ampaisevia skoottereita ja seassa välillä vesipuhveli kärryineen. Vaikka tie oli tylsä, tylsää ei ollut kellään. Tällaista kokemusta ei länsimaista löydä.
Mutta tauot olivat tarpeen. Ilman niitä jatkuva keskittyminen saattaisi herpaantua kohtalokkain seurauksin. Joten oli Co Phe:n aika.
Vesipuhveli mainittu. Niitä on tullut vastaan Vietnamin puolivälistä lähtien ettei niihin enään edes kiinnitä sen enempää huomiota kuin HKL:n bussiin Helsingissä. Nautoja on myös ollut koko matkan ajan. Pellolla tien vieressä, pientareella ja välillä koko tien leveydeltä matkalla jonnekkin. Pikkuteillä saa väistellä kanoja ja koiria, mutta kissoja ei ole näkynyt kuin muutama majapaikan nurkissa. Rottia kylläkin. Myöskään yhtään hevosta ei olla nähty. Valkoiset haikarat täplittävät riisipeltoja ja joissa ja pihoissa pyörii ankkoja keittovuoroa odottamassa. Eläinkuntaa on tarjolla runsaasti sekä visuaalisesti että lautasella. Ja iltaisin kuunnellaan sammokojen kurnutusta, sirkkojen siritystä ja yölintujen kutsuhuutoja.
Mutta asiaan. Kypärät päähän ja kytkintä kytkemään. Ei se neljäsataa tule täyteen kahvilassa istuen ja kokemuksia vaihtaen. On käännettävä kaasukahvaa ja taas jarrutettava jonkun esteen edessä.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja illan suussa saavuimme Ninh Binhiin. Ajoimme turistihässäkän läpi riisipeltojen keskelle, mistä löysimme pienen etsimisen jälkeen Tam Coc Minh Hung Homestay hotellin. Reitillä oli ainakin puoli tusinaa Tam Coc paikkaa ja se ei todellakaan helpottanut maaliin pääsyä.
Releet huoneisiin, pikainen suihku ja kypäräkaljat. Hyväksi koettu resepti.
Hotellin ravintolan tarjoama oli niukka. Riisipaistosta tai nuudeleita. Toinen vaihtoehto oli hypätä mopojen selkään ja ajaa parin kilometrin päähän hälyisään turistihässäkkään kunnon ravintolaan. Arvata saattaa, että uupunut orkesteri nautti mielummin riisipellon sammakko- ja sirkkakonsertista, vaikka pöydän antimet olivat melko yksinkertaiset, vaikkakin hyvät.
Kuskien tankkauksen jälkeen porukka istui hieman väsyneenä, mutta selvästi onnellisena pöydän ääressä. Luottamus ryhmän sisällä on reissun aikana kasvanut tasolle, jossa avataan hyvinkin henkilökohtaisia asioita ja puidaan elämnän arvoituksia yhdessä. Hienoa kuulua näin mahtavaan ryhmään.
Tänään jo päivällä ja uudelleen illalla rupesi keskusteluun nousemaan huomisen takalaudan tuoma kaiho. Retken pidentäminen vilahteli keskusteluissa, mutta parempi elää tätä hetkeä ja ruveta nostalgisoimaan vasta huomenna loppuillallisella.
Porukan ryhmäajo on kehittynyt kohtisten. Saigonissa kun liikennevalojen vihreässä vaiheessa oli 45 sekunttia jäljellä matkanjohtajan mennessä yli, saattoi silti jäädä jokunen punaisiin. Tänään aamulla onnistuttiin 12 sekunnin valoilla ja iltapäivästä jo alle viiden. Kymmenkertainen kehitys!
Iltapalaverissa vielä kerrattiin ryhmäajon sääntöjä ja nyt jo kokeneempana sen yksityiskohdat avautuivat entistä selkeämmin. Hanoin lähestyessä liikennevälineiden määrä per risteys kasvaa exponentiaalisesti ja hyvät säännöt tekevät etenemisestä turvallisempaa, selvästi sujuvampaa ja ennen kaikkea, tyylikäämpää!
Huomenna sitten ohjelmassa viimeinen veto ja pyörien palautus ja kaikkea kivaa siinä välissä, mutta niistä lisää myöhemmin.
