Olihan se mukavaa antaa hanureille yksi lepopäivä Yerevanissa, mutta täytyy myöntää, että aamulla tuntui myös oikein hyvältä vetää ajokamat taas päälle ja jättää pääkaupunki peräpeileihin. Tänään oli edessä kilometreissä yksi matkan pidemmistä päivistä, noin 300 kilometriä, ja reitin varrelle oli jälleen haalittu sen verran nähtävää, että päätimme lähteä liikkeelle melko aikaisin.

Koneet lauloivat hotellin pihassa jo klo 08.30 ja pääsimme yllättävänkin sutjakasti ulos miljoonakaupungista. Vaikka kyseessä oli tavallinen keskiviikkoaamu, liikenne ei vielä ollut pahimmillaan ja koko porukka saatiin keskustasta ulos ilman suurempaa säätöä. Vajaa tunti myöhemmin olimmekin jo Garnin temppelin pihassa harrastamassa hieman kultturellia ohjelmaa, ettei tämä matkakertomus menisi aivan pelkäksi mutkateiden ja ruoan ylistämiseksi.

Garni on Armeniassa aika poikkeuksellinen nähtävyys. Ensimmäisellä vuosisadalla rakennettu pylvästemppeli on maan tunnetuin säilynyt muistomerkki ajalta ennen kristinuskon nousua valtionuskonnoksi. Klassista kreikkalais-roomalaista tyyliä edustava temppeli yhdistetään auringonjumala Mihriin, ja sen uskotaan valmistuneen kuningas Tiridates I:n valtakaudella. Armenia omaksui kristinuskon valtionuskonnoksi 300-luvun alussa, minkä jälkeen monet vanhat pakanalliset pyhäköt hävisivät, mutta Garni säilyi muun muassa siksi, että aluetta käytettiin myöhemmin kuninkaallisena kesäasuntona. Nykyinen temppeli on osittain jälleenrakennettu, sillä vuoden 1679 voimakas maanjäristys romahdutti alkuperäisen rakennuksen.

Paikan sijaintikin on vähintään yhtä hieno kuin itse pylväikkö. Temppeli seisoo korkealla Azat-joen rotkon yläpuolella ja ympärillä avautuu aika hyvä johdanto siihen, millaista tämän päivän ajaminen tulisi olemaan: paljon vuoria, syviä rotkoja ja teitä, joita on selvästi suunniteltu enemmän maaston kuin viivoittimen ehdoilla.

Garnilta lähdimme takaisin länteen ja vähitellen kohti Araratin tasankoa. Liikenne harveni nopeasti ja saimme hetkeksi alle todella mukavaa, lähes tyhjää baanaa ennen kuin käänsimme ratsujen nokat etelään. Seuraavat kymmenet kilometrit ajoimme aivan Armenian ja Turkin rajan tuntumassa, ja siihen oli yksi erittäin hyvä syy.

Jos Armeniasta pitäisi valita yksi ainoa maisemaa ja kansallista identiteettiä hallitseva maamerkki, niin Ararat olisi aika vahva ehdokas. Suuri-Ararat kohoaa yli viiden kilometrin korkeuteen ja näkyy hyvällä säällä valtavana lumihuippuisena kartiona yli Armenian tasankojen. Erikoiseksi tilanteen tekee tietenkin se, ettei vuori sijaitse nykyisen Armenian valtion alueella vaan rajan toisella puolella Turkissa.

Araratilla on armenialaisille valtava historiallinen ja symbolinen merkitys. Kristillisessä perinteessä vuori yhdistetään Nooan arkkiin, ja Ararat on ollut vuosisatojen ajan osa armenialaista kulttuurista maisemaa. Sen asemaa kuvaa ehkä parhaiten se, että vaikka itse vuori sijaitsee nykyään Turkissa, se on edelleen keskellä Armenian virallista vaakunaa, vieläpä Nooan arkki huipullaan.

Se, miksi Ararat nykyään kuuluu Turkille, liittyy 1900-luvun alun aikamoiseen geopoliittiseen myllerrykseen. Ensimmäisen maailmansodan, Osmanien valtakunnan hajoamisen, Armenian ensimmäisen tasavallan ja alueen bolševikisoitumisen jälkeen nykyinen Turkin ja Armenian välinen raja muodostui vuonna 1921 Moskovan ja myöhemmin Karsin sopimusten seurauksena. Ararat jäi tuolloin Turkin puolelle rajaa.

Meillä keli suosi jälleen siinä mielessä, että aurinko paistoi ja lämpöä riitti, mutta Araratin huippu leijui hieman utu- tai smogikerroksen takana. Täydellisiä postikorttikuvia ei tällä kertaa saanut, mutta näky oli silti vaikuttava. Vuori hallitsi maisemaa tuntikausien ajan niin voimakkaasti, että välillä oli vaikea katsoa tietä eikä jatkuvasti oikealle horisonttiin.

Luonnonihmeiden jälkeen oli luvassa hieman erilainen historian ja politiikan oikku.

Karki, jota Armeniassa kutsutaan yleisesti Tigranasheniksi.

Karttaa katsoessa paikka näyttää melko absurdilta. Keskellä Armeniaa on pieni alue, joka neuvostoaikaisen rajajaon perusteella kuului Azerbaidžanille ja muodosti siis Azerbaidžanin eksklaavin kokonaan Armenian ympäröimänä. Ensimmäisen Armenian ja Azerbaidžanin välisen sodan aikana 1990-luvun alussa alue siirtyi Armenian hallintaan, ja sitä on siitä lähtien hallinnoitu armenialaisena Tigranashenin kylänä. Tilanne ei ole kadonnut historian mukana: vielä syyskuussa 2026 Armenian pääministeri Nikol Pashinyan totesi, ettei Karkin ja muiden vastaavien eksklaavien käytännön järjestelystä ole saavutettu Azerbaidžanin kanssa lopullista sopimusta. Hän samalla totesi, ettei Karki kuulu Armenian kansainvälisesti tunnustettuun 29 743 neliökilometrin alueeseen.

Armenian ja Azerbaidžanin suhteiden taustalla on tietenkin paljon tätä yhtä kylää suurempi historia. Maiden välinen konflikti keskittyi vuosikymmeniä erityisesti Vuoristo-Karabahiin ja johti useisiin sotiin sekä suuriin väestönsiirtoihin molemmin puolin. Azerbaidžan otti Vuoristo-Karabahin kokonaan hallintaansa vuonna 2023, minkä jälkeen alueen lähes koko armenialaisväestö pakeni Armeniaan. Vuonna 2025 maat parafoivat Washingtonissa rauhansopimuksen tekstin ja ilmoittivat pyrkivänsä normalisoimaan suhteensa. Syksyllä 2026 lopullinen sopimus odotti kuitenkin edelleen allekirjoitusta ja ratifiointia, vaikka molempien maiden hallitukset puhuivat jo käytännössä syntyneestä rauhasta ja yhteyksien avaamisesta.

Alun perin olin reittiä suunnitellessa piirtänyt meille tien, joka kiertää Karkin kokonaan, mutta paikan päällä uteliaisuus voitti. Kun tie kulki muutenkin kylän kautta ja liikenne oli normaalia, päätimme ajaa läpi ja ihmetellä omin silmin tätä neuvostoajan kartanpiirtäjien meille jättämää erikoisuutta.

Jos käytyjen maiden listaa katsoo tarpeeksi vanhan kartan läpi ja sopivasti vinoon, tästä voisi ehkä yrittää lunastaa puolikkaan Azerbaidžan-ruksin. 😁 Virallisesti emme tietenkään ylittäneet Azerbaidžanin rajaa emmekä käyneet Azerbaidžanin viranomaisten hallinnoimalla alueella, mutta tarinan aiheeksi Karki on vähintäänkin erinomainen.

“Azerbaijanin” puolella ja Ararat vuori taustalla

Tässä vaiheessa päivää lämpömittarin lukemat alkoivat hivuttautua jo kohti +40 astetta. Ajaminen sinänsä sujui, mutta tällaisissa lämpötiloissa huomaa aika nopeasti, että ajatus ei kypärän sisällä enää liiku aivan samalla terävyydellä kuin aamukahvin jälkeen. Viima ei muuten auta helteessä loputtomasti, sillä jossain vaiheessa vastaan tuleva ilma tuntuu lähinnä siltä kuin joku puhaltaisi hiustenkuivaajalla visiirin sisään.

Siksi Gnishikin rotkoon sukeltaminen tuntui suorastaan ilmastointilaitteelta. Korkeat punertavat kallioseinämät sulkeutuivat tien ympärille, aurinko jäi hetkittäin niiden taakse ja tie seuraili rotkoa kohti Noravankin luostaria.

Noravank on yksi Armenian tunnetuimmista keskiaikaisista luostareista ja sijaitsee ympäristössä, joka olisi jo ilman ensimmäistäkään kirkkoa vierailun arvoinen. Kompleksi rakennettiin pääosin 1200- ja 1300-luvuilla, jolloin se oli merkittävä uskonnollinen, kulttuurinen ja opetuksellinen keskus sekä vaikutusvaltaisen Orbelian-suvun tärkeä paikka. Tunnetuin rakennus on kaksikerroksinen Surb Astvatsatsin -kirkko, jonka ulkoseinää pitkin nousevat poikkeuksellisen kapeat kiviportaat ylempään kerrokseen. Luostarin ympärillä kohoavat Gnishikin kanjonin punaiset kallioseinät tekevät kokonaisuudesta aika päräyttävän näköisen.

Siellä saatiin siis hieman henkistä ravintoa, minkä jälkeen alkoi tuntua siltä, että olisi korkea aika saada myös jotain konkreettisempaa vatsan puolelle.

Rotkosta löytyi pieni varjoisa ravintola, joka oli osittain rakennettu kallion ja luolan yhteyteen. Päivän lähes neljänkymmenen asteen kuumuuden jälkeen paikka tuntui suorastaan luksukselta. Pyörät varjoon, ajotakit auki ja ruokaa pöytään. Tällä kertaa ei edes tarvinnut erikseen muistuttaa porukkaa nesteytyksestä, sillä kannut tyhjenivät aika tehokkaasti ilman matkanjohtajan ohjeistustakin.

Mutta Noravank ei ollut vielä lähelläkään päivän finaalia. Energiavarastot täytettyinä jatkoimme etelään, ja seuraavien tuntien ajan vasemmalla tai oikealla puolella karttaa alkoi näkyä taas uusi mielenkiintoinen nimi: Nakhchivanin autonominen tasavalta.

Nakhchivan on osa Azerbaidžania, mutta sillä ei ole lainkaan maayhteyttä Azerbaidžanin pääalueeseen, sillä välissä sijaitsee Armenia. Se on siis huomattavasti Karkia suurempi eksklaavi, jolla on rajaa Armenian lisäksi Iranin ja aivan lyhyen pätkän verran Turkin kanssa. Neuvostoaikana Nakhchivan oli Azerbaidžanin sosialistiseen neuvostotasavaltaan kuuluva autonominen alue, ja Neuvostoliiton hajottua siitä tuli osa itsenäistä Azerbaidžania.

Tälläkin rajaseudulla historia kulkee koko ajan mukana, mutta meidän päivän kannalta tärkeintä oli se, että tie alkoi jälleen nousta kunnolla vuoristoon. Kuuma tasanko jäi taakse ja jokaisen sadan korkeusmetrin mukana lämpötila muuttui hieman miellyttävämmäksi. Pian mittarit näyttivät taas suunnilleen +25 astetta, mikä lähes neljänkymmenen jälkeen tuntui suomalaisesta motoristista suorastaan raikkaalta syyssäältä.

Samalla ajoimme alueilla, joita halkoivat jo keskiajalla tärkeät kauppareitit. ”Silkkitie” ei koskaan ollut yksi ainoa selkeä tie Kiinasta Eurooppaan, vaan valtava toisiinsa liittyneiden kauppareittien verkosto. Armenia sijaitsi niiden kannalta erittäin sopivassa solmukohdassa Anatolian, Persian, Mustanmeren ja Kaukasuksen välissä. Vayots Dzorin ja Syunikin halki kulkeneet reitit yhdistivät Armeniaa erityisesti Iraniin ja edelleen itään, ja niiden varrelle rakennettiin karavaaniseraijeja eli aikansa huoltoaseman, hotellin, tallin ja varaston yhdistelmiä.

Vanhan kauppareitin ympärillä oleva tie osoittautui myös moottoripyöräilijän näkökulmasta aivan maailmanluokan tavaraksi. Leveät maisemat avautuivat vuorten yli, liikennettä oli vähän ja mutkat seurasivat toisiaan juuri sopivassa rytmissä. Päivän alkupuolen paahtavan tasangon jälkeen tuntui melkein siltä kuin koko porukka olisi herännyt uudelleen henkiin, ja kilometrit alkoivat taas maistua ihan eri tavalla.

Iltapäivän lopulla tie vei meidät Syunikin maakuntaan ja kohti päivän päätepistettä Tatevia. Tässä vaiheessa reissupäivää oli jo ajettu pitkään, lämpöhalvausta oli torjuttu, yksi pakanallinen temppeli ja yksi keskiaikainen luostari nähty sekä muutama historiantunti pidetty tien päällä, joten kun Tatevin luostari lopulta ilmestyi vastakkaisen vuoren reunalle, porukan kulttuurinen vastaanottokyky alkoi selvästi olla päivän osalta täynnä.

Pysähdyimme hyvälle näköalapaikalle ihailemaan kokonaisuutta kauempaa, ja kysyin porukalta, haluaako joku vielä lähteä tekemään perusteellisempaa kirkollista tutkimusmatkaa. Tässä vaiheessa vastaus oli melko yksimielinen: todella hienolta näyttää tästä.

Ja täytyy myöntää, että olin itse täysin samaa mieltä.

Välillä matkalla pitää ymmärtää, ettei jokaista kirkkoa, linnoitusta ja museota tarvitse suorittaa loppuun asti. Joskus maisema, yksi hyvä kuva ja tieto siitä, että paikka on olemassa, riittävät oikein hyvin. Etenkin silloin kun päivän aikana lämpömittarissa on käyty nelosella alkavissa lukemissa ja ajokilometrejä alkaa olla takana kolmisensataa.

Viimeiset noin 15 kilometriä veivät meidät Harsnadzor kylän lähelle, ja tällä kertaa yöpaikka oli jälleen nähtävyys melkein itsessään. Resortti sijaitsee Vorotanin rotkon laidalla lähellä Tatevia ja tunnetaan erityisesti puusta rakennetuista tynnyrinmuotoisista mökeistään, joita on ripoteltu rinteeseen aivan maisemien äärelle.

Paikka osui muutenkin päivän jälkeen aika nappiin. Vuoria ympärillä, rauhallinen piha, ravintola ja riittävästi etäisyyttä kaikkeen siihen hulinaan, jonka olimme aamulla jättäneet Yerevaniin.

Ja sitten selvisi vielä yksi asia. Sauna. Ei mikä tahansa lämpimäksi lämmitetty huone, johon joku on ripustanut saunakyltin oven yläpuolelle, vaan ihan oikea puukiuassauna. Ja kiukaan kyljessä luki vielä Harvia.

Siinä vaiheessa suomalainen matkailija herkistyy.

Olimme viettäneet tuntikausia lähes 40 asteen helteessä ja puhuneet koko päivän siitä, kuinka mukavaa oli päästä lopulta vuoristoon viileämpään +25 asteeseen. Täysin looginen johtopäätös päivän päätteeksi oli siis tietenkin se, että nyt lämmitetään vielä sauna. Ja lämmitettiinhan se.