Aamulla sama vartia oli vielä asemissa majapaikan oven edustalla.

Päivä 7 | Vanadzor – Yerevan, Armenia | noin 200 km

Tänään oli kilometreissä mitattuna luvassa melko lyhyt ajopäivä, mutta nähtävää reitin varrelle oli suunniteltu sitäkin enemmän. Lisäksi halusimme päästä Yerevaniin hyvissä ajoin, sillä kalenterissa oli 21. syyskuuta eli Armenian itsenäisyyspäivä. Tänä vuonna juhlapäivällä oli vielä hieman tavallista enemmän painoarvoa, sillä Armenian vuoden 1991 itsenäisyyskansanäänestyksestä tuli kuluneeksi tasan 35 vuotta. Virallisten tietojen mukaan noin 99 prosenttia äänestäneistä kannatti silloin itsenäisyyttä.

Tiesimme jo etukäteen, että keskustassa olisi päivän mittaan tapahtumia ja liikennejärjestelyjä. Yerevanin kaupunki oli ilmoittanut, että tasavallan aukio ja useita sitä ympäröiviä katuosuuksia suljetaan ajoneuvoliikenteeltä aamukahdeksasta aina seuraavan yön kahteen saakka. Meidän hotellimme sijaitsi vielä varsin mukavalla pelimestalla ydinkeskustassa Vapauden aukion tuntumassa, joten suunnitelmana oli yksinkertaisesti päästä pyörineen perille ennen kuin iltapäivän ruuhka ja juhlapäivän hässäkkä olisivat kunnolla käynnissä.

Olen muutenkin tykännyt järjestää majapaikat pelimestoille, etenkin silloin kun ollaan samassa kaupungissa kaksi yötä. Kun ajopäivän jälkeen pyörä on parkissa, on paljon mukavampi päästä ravintoloihin, nähtävyyksille ja iltakävelylle jalan kuin alkaa vielä metsästää takseja kaupungin toiselta laidalta.

Niinpä Vanadzorissa käytiin tukevan aamupalan kimppuun, kahvia koneeseen ja ratsut valmiiksi, ja yhdeksän maissa olimme jo liikkeellä. Koko päivä oli näin vielä edessä ja aikataulussa riittävästi pelivaraa pienille yllätyksillekin, joita näillä reissuilla tuntuu aina jostain ilmestyvän.

Aamun keli ei kuitenkaan oikein osannut päättää, mitä se haluaisi olla isona. Vanadzorin yllä roikkui paksuja pilviä ja sumua, mutta varsinaisesti ei satanut. Lämpötilastakaan ei saanut oikein selvää, joten pukeutumiskoulukuntia syntyi nopeasti kolme. Pessimistit vetivät sadevehkeet päälle, optimistit aurinkorasvaa naamaan ja realistit yrittivät löytää jonkinlaisen kompromissin näiden kahden väliltä.

Vanadzorin jäädessä peräpeileihin aloimme nousta ylängölle, ja jossain vaiheessa tapahtui taas yksi niistä vuoristoajon pienistä taikatempusta. Pilvet ja sumu jäivät yksinkertaisesti harjanteen toiselle puolelle ja edessä aukesi kirkkaan sininen taivas. Hetkeä aikaisemmin oli vielä pohdittu, laitetaanko sadehanskat käteen, ja kohta aurinko porotti taas täydeltä terältä.

Tämä kertoo oikeastaan aika hyvin Armenian ilmastosta ja maantieteestä. Armenia on sisämaavaltio ja erittäin korkealla sijaitseva maa: keskikorkeus on noin 1 800 metriä merenpinnasta ja lähes puolet maan pinta-alasta on vuoristoa. Mustanmeren ja Välimeren tasoittava vaikutus ei pääse tänne samalla tavalla kuin Georgiaan, koska vuorijonot ovat välissä. Sen vuoksi ilmasto on mantereisempi ja kuivempi, ja lämpötila voi vaihtua korkeuserojen mukana melkoisesti jo yhden ajopäivän aikana.

Georgia ja Armenia niputetaan muuten usein yhteen vain sanomalla ”Kaukasus”, mikä on maantieteellisesti ihan ymmärrettävää, mutta paikan päällä ero maiden välillä tuntuu paljon suuremmalta. Samanlaisuuksiakin tietysti löytyy: molemmissa on vahva kristillinen historia, vanhoja luostareita ja linnoituksia, vieraanvaraisuutta, vahvaa ruokakulttuuria sekä vuoria enemmän kuin suomalaisen silmä ehtii käsitellä.

Mutta jo maisema muuttui rajalla selvästi. Georgia on varsinkin lännessä todella vehreä, paikoin suorastaan subtrooppinen, ja pohjoisessa Suuren Kaukasuksen metsät ja lumihuiput hallitsevat maisemaa. Armenia taas sijaitsee korkealla vulkaanisella ylängöllä, jossa maisema on avoimempaa, kuivempaa ja usein lähes puutonta. Ruskean, kullan ja harmaan sävyt hallitsevat, horisontti tuntuu olevan kauempana ja vanhoja tulivuoria näkyy siellä täällä.

Illalla olimme sopineet myös päivän tärkeästä optiosta. Jos Aragats olisi aamulla pilvien sisällä, Kari-järvelle kiipeäminen jätettäisiin väliin, sillä yli kolmeen kilometriin ei ole hirveästi järkeä ajaa pelkästään katsomaan harmaata sumua. Jos vuori näkyisi, mentäisiin ylös.

Ja Ukko Ylijumala oli tälläkin kertaa meidän puolellamme.

Aragats alkoi näkyä jo kaukaa kirkasta taivasta vasten, joten päätös oli helppo. Nokat kohti vuorta ja ylöspäin.

Aragats on Armenian korkein vuori ja itse asiassa valtava sammunut tulivuori, jonka neljä huippua ympäröivät vanhaa kraatteria. Korkein pohjoishuippu kohoaa 4 090 metriin, mutta meidän tämän päivän tavoitteemme oli hieman alempana etelärinteellä sijaitseva Kari-järvi.

”Hieman alempana” on toki suhteellinen käsite, sillä Kari-järven pinta on tarkalleen 3 207 metriä merenpinnan yläpuolella. Pieni jäätikköperäinen järvi on vain noin 0,12 neliökilometrin kokoinen ja yhdeksän metriä syvä, mutta sijainti tekee siitä melkoisen nähtävyyden. Lunta voi olla ympärillä pitkälle kesään, vesi pysyy kylmänä ja järven rannalla toimii myös kosmisen säteilyn tutkimusasema, jonka Alikhanyanin veljekset perustivat jo vuonna 1942.

Ylös vie käytännössä yksi ja sama tie, jota pitkin joutuu myös palaamaan takaisin alas, mutta tällä kertaa kukaan ei valittanut edestakaisesta ajamisesta. Maisemat muuttuivat korkeuden mukana koko ajan ja tie nousi lähes puuttomassa ympäristössä kohti vuoren yläosia.

Kun lopulta kurvasimme järven rantaan 3 207 metrissä, olimme samalla saavuttaneet koko matkamme korkeimman pisteen tähän mennessä. Ilma oli selvästi viileämpää ja vähän ohuempaakin, mutta auringossa oli edelleen oikein mukava olla. Vieressä nousivat Aragatsin vielä yli kilometrin korkeammalle jatkuvat huiput ja ympärillä avautui sellainen karu maisema, jota on aika vaikea vangita valokuvaan samalla tavalla kuin sen näkee paikan päällä.

Moottoripyörällä korkeuseron myös jotenkin kokee aivan eri tavalla. Aamulla lähdetään kaupungista normaalissa liikenteessä ja hetkeä myöhemmin seistään yli kolmen kilometrin korkeudessa keskellä lähes kuunmaisemaa oman ratsun vieressä. Juuri tällaisten hetkien takia nämä reitit tulee yleensä piirrettyä kartalle hieman mutkan kautta.

Pakollisten kuvien ja maisemien ihmettelyn jälkeen lähdimme samaa serpentiiniä takaisin alaspäin, mutta lounasta varten oli vielä yksi historiallinen pysähdys suunnitelmissa.

Amberdin linnoitus seisoo Aragatsin etelärinteellä noin 2 300 metrin korkeudessa kahden jokirotkolaakson välisellä niemekkeellä. Nimi tarkoittaa armenian kielessä suunnilleen ”pilvilinnoitusta”, eikä nimeä tarvitse kovin pitkään ihmetellä, kun paikkaa katsoo. Linnoituksen varhaisimpia osia rakennettiin jo 600-luvulla, mutta varsinainen linnoituskokonaisuus kehittyi erityisesti 900- ja 1000-luvuilla Bagratunien ja Pahlavunien aikana tärkeäksi puolustuspaikaksi. Myöhemmin paikkaa ovat koetelleet niin seldžukit kuin mongolitkin.

Meidän vierailumme aikana itse linnoituksella oli meneillään restaurointitöitä, joten tällä kertaa päähuomio oli enemmän ympäristössä ja tietenkin lounaassa. Ja ympäristö kyllä riitti aivan hyvin, sillä Amberdin rotkot ja Aragatsin rinteet muodostivat melkoisen ruokasalin taustaseinän.

Pöytään saatiin shashlikia, ja tässä vaiheessa reissua alkoi myös huomata konkreettisemmin Georgian ja Armenian ruokakulttuurien eroja. Mitään tiukkaa rajaviivaa niiden välille ei tietenkään voi vetää, sillä vuosisatojen aikana vaikutteet ovat kulkeneet Kaukasuksella kaikkiin suuntiin ja esimerkiksi dolman, grillatun lihan, yrttien ja leivän kaltaisia ruokia löytyy eri versioina laajalta alueelta.

Georgialaisessa pöydässä vastaan tuli meillä jatkuvasti erilaisia hatsapureja, khinkaleja, juustoja, pähkinäpohjaisia ruokia, yrttejä ja tietenkin viiniä. Armeniassa taas lavash tuntuu olevan pöydän peruskallio ja grillattu liha eli khorovats erittäin vahvasti läsnä. Sen rinnalla näkyy paljon tuoreita yrttejä, grillattuja kasviksia, dolmaa, juustoja ja erilaisia hedelmiä. Lavash paistetaan perinteisesti maahan upotetussa tonir-uunissa, joka on armenialaisessa ruokakulttuurissa paljon enemmän kuin pelkkä leivinuuni.

Molemmissa maissa osataan joka tapauksessa sellainen pöydän täyttäminen, että suomalainen käsitys ”kevyestä lounaasta” joutuu aika nopeasti uudelleenarvioitavaksi.

Amberdin aurinkoisella terassilla shashlik maistui tällä kertaa suorastaan vaarallisen hyvin, mutta päivän aiemmista georgialaisista ruokakoomista viisastuneina yritimme sentään pitää jonkinlaisen järjen mukana annoskoossa. Yerevan odotti vielä alhaalla ja kaupungin keskustaan pitäisi päästä ennen päivän pahinta liikennettä.

Lounaan jälkeen laskeuduimme Aragatsilta takaisin tasangolle ja hyppäsimme tällä kertaa suosiolla hieman isommalle tielle kohti pääkaupunkia. Yleensä vältellään valtateitä mahdollisuuksien mukaan, mutta joskus niilläkin on tarkoituksensa, ja nyt tärkeintä oli päästä hotellille hyvissä ajoin ennen itsenäisyyspäivän iltahulinaa.

Mitä lähemmäksi Yerevania tultiin, sitä enemmän liikennettä alkoi kerääntyä ympärille ja samalla lämpötila nousi aivan eri lukemiin kuin Kari-järvellä. Iltapäivällä mittareissa pyörittiin jo reilusti +35 asteen puolella, joten kaupunkiliikenteessä alkoi väkisinkin puskea hiki pintaan.

Yerevanin liikenne oli paikoin aika tuuheaa ja omaan silmään sopivan kaoottista, mutta meidän porukka liikkui jo tässä vaiheessa todella hienosti yhdessä. Takana oli yhteisiä kilometrejä sen verran, että ryhmäajon rytmi alkoi olla kaikille tuttu ja koko letka saatiin keskustan läpi hotellille asti ilman mitään suurempaa draamaa.

Pyörät parkkiin, kylmät kypäräjuomat käteen ja hetki aikaa ihmetellä sitä, että aamun Vanadzorin sumusta oltiin saman päivän aikana noustu yli 3 200 metriin Aragatsin rinteille ja sieltä laskeuduttu yli 35-asteiseen pääkaupunkiin.

Illalla käveltiin kaupungille syömään ja samalla ihmettelemään itsenäisyyspäivän tunnelmaa. Yerevan oli selvästi juhlamoodissa ja keskustassa riitti ihmisiä liikkeellä, mikä oli oikein mukava tapa saapua ensimmäistä kertaa Armenian pääkaupunkiin. Vuoden 1991 kansanäänestyksen vuosipäivää vietetään täällä nimenomaan 21. syyskuuta, joten ajoitus osui meidän kannaltamme aika nappiin.

Ruoka oli muuten jälleen kerran todella bueno, mutta täällä alkaa näköjään muodostua yksi pieni ongelma tämän blogin kannalta. Kun ruoka kannetaan pöytään, minä muistan yleensä vasta puolessa välissä ateriaa, että siitä olisi ehkä pitänyt ottaa kuva ennen kuin kaikki näyttää arkeologiselta kaivauspaikalta.

Tällä kertaa pääruoista ei siis ole juuri minkäänlaista todistusaineistoa.

Jälkiruoasta sentään muistin napata yhden kuvan, ja kakun koon perusteella voitte tehdä omat johtopäätöksenne siitä, oliko sitä varsinaista ruokaakin tullut päivän aikana riittävästi.

Punaisella tähän mennessä ajettu reitti ja valkoisella tulevan suunnitelma.

Päivä 8 | Yerevan, Armenia | Lepopäivä

Yli 1 400 kilometriä ja melkoinen määrä vuoristomutkia oli jo takana, joten tänään oli hyvä hetki antaa sekä kuskien että ratsujen hengähtää. Ohjelmassa ei ollut aikaisia herätyksiä, moottoripyörien pakkaamista eikä määrättyä lähtöaikaa, vaan Yerevan oli tarkoitus ottaa haltuun täysin omaan tahtiin.

Pitkillä moottoripyörämatkoilla lepopäivä ei muuten tarkoita sitä, että koko porukka lähtisi aamulla yhdessä seitsemän tunnin kaupunkikierrokselle. Ainakaan jos minulta kysytään. Kun takana on monta peräkkäistä ajopäivää, tekee yleensä hyvää saada yksi päivä, jolloin kello ei määrää tekemistä ja jokainen voi käyttää ajan juuri siihen, mitä itse eniten kaipaa.

Tällä kertaa suurimmalla osalla porukasta tarpeet olivat varsin arkisia. Pyykkiä oli kertynyt jo sen verran, että ajopaidat alkoivat lähestyä biologisen aseen määritelmää, joku halusi tehdä ostoksia, toinen hierontaan, kolmas parturiin ja osa yksinkertaisesti kävellä ympäri kaupunkia ilman minkäänlaista suunnitelmaa. Kaikki tämä onnistuu Yerevanissa oikein mainiosti, joten päivän virallinen ohjelma oli käytännössä: nähdään kun nähdään.

Hotellimme sijainti osoittautui tässä kohtaa juuri niin hyväksi kuin olin toivonut. Olimme aivan ydinkeskustassa Vapauden aukion ja oopperatalon tuntumassa, joten ovesta ulos astumalla pääsi suoraan kaupungin vilinään. Juuri tämän takia tykkään mahdollisuuksien mukaan sijoittaa kahden yön majoitukset keskelle kaupunkia. Kun pyörät ovat parkissa, ei vapaa-aikaa tarvitse käyttää taksissa istumiseen tai siihen, että yrittää selvittää miten keskustaan pääsee.

Yerevan sopii tällaiselle haahuilupäivälle muutenkin hyvin. Keskustan tärkeimmät alueet ovat varsin kompaktisti kävelyetäisyydellä toisistaan, ja muutamassa tunnissa voi kulkea Vapauden aukiolta Cascadelle, siitä keskustan kahviloiden ja kauppojen kautta Republic Squarelle ja edelleen Vernissagen markkina-alueelle ilman sen suurempaa reittisuunnittelua. Cascaden valtava portaikko on yksi kaupungin tunnetuimmista maamerkeistä ja samalla osa 1920-luvulta periytynyttä kaupunkisuunnitelmaa, vaikka nykyinen kompleksi rakennettiin pääosin vasta myöhemmin Neuvostoliiton aikana.

Jos taas historia ei juuri tänään kiinnostanut, Yerevanissa ei ollut mitään pakkoa suorittaa sitäkään. Kahviloita, terasseja, pieniä kauppoja ja puistoja riittää, ja kaupunki tuntuu olevan rakennettu aika paljon myös siihen, että ihmiset yksinkertaisesti viettävät aikaa ulkona. Vapauden aukio oopperatalon ympärillä on yksi paikallisten suosimista kokoontumispaikoista, ja sen ympäriltä löytyy juuri sopiva määrä kahviloita siihen, ettei kävelypäivä pääse vahingossa muuttumaan liian urheilulliseksi.

Huomenna ratsut heräävät jälleen henkiin ja Yerevan jää peräpeileihin!

Päivät 7-8 | Vanadzor - Yerevan, Armenia | Noin 200km plus lepopäivä