Yön aikana Batumissa oli tapahtunut melkoinen säätilan muutos. Edellisen illan lämmin ja leppoisa Mustanmeren tunnelma oli vaihtunut rankkasateeseen, ja ennusteiden mukaan vettä olisi luvassa pitkin päivää. Eikä nyt puhuta mistään pienestä tihkusta, vaan sitä kuuluisaa Esterin takamusta tuli ihan huolella.

Mutta eipä siinä mitään. Matkamotoristi ei voi tilata jokaiselle päivälle sinistä taivasta, ja sadevehkeet olivat kaikilla kaukaa viisaasti mukana juuri tällaisia tilanteita varten. Kun moottoripyörämatkalla sataa, niin silloin ajetaan sateessa.

Edellisenä iltana olimme jo päättäneet ottaa aamun vähän normaalia rauhallisemmin. Batumissa oli sen verran mukava kaupunki-ilta takana, eikä päivän 240 kilometrin siirtymä muutenkaan vaatinut kukonlaulun aikaan liikkeelle lähtemistä. Niinpä koneet käynnistyivät vasta kymmenen maissa.

Hotellin maanalainen parkkihalli osoittautui aamulla erittäin hyväksi sijoitukseksi. Pyörät sai pakattua täysin kuivana ja sadevehkeet pystyi vetämään päälle vasta juuri ennen lähtöä, mikä on yllättävän suuri luksus. Jokainen sadeasuja käyttänyt tietää, että jos sellaisen pukee lämpimässä liian aikaisin päälle, on jo ennen ensimmäistä sadepisaraa märkä sisältäpäin.

Kun ajoimme parkkihallista ulos, luonto kuitenkin varmisti saman tien, ettei sadevarusteita ollut puettu turhaan. Vettä tuli käytännössä sangosta niskaan.

Myöhemmin kuulimme, että olimme itse asiassa lähteneet liikkeelle vielä suhteellisen hyvän sään aikana. Iltapäivällä sade yltyi Batumissa niin voimakkaaksi, että kaupungin kadut alkoivat paikoin tulvia kunnolla. Me sen sijaan olimme jo kääntäneet ratsujen nokat itään ja jättäneet Mustanmeren rannikon taaksemme.

Batumin ympärillä vallitseva subtrooppinen ilmasto vaihtui nopeasti vuoristoisemmaksi, kun lähdimme seuraamaan Acharistskali-jokea kohti Ylä-Adjaraa. Reitti kulkee pitkiä matkoja vain muutamien kymmenien kilometrien päässä Turkin rajasta, ja tie kiipeää hiljalleen syvemmälle vuoristoon.

Sade seurasi pari tuntia mukana ja korkeammalle noustessa mukaan tuli myös sumu. Parhaimmillaan näkyvyys oli sen verran rajallinen, että maisemien ihmettely jäi lähinnä arvailun tasolle. Tiedettiin, että ympärillä pitäisi olla komeita vuoria, mutta siihen hetkeen niistä näkyi suunnilleen lähin kaide.

Matkalla ylitettiin myös Goderdzin sola, joka sijaitsee reilussa 2 000 metrissä ja yhdistää Adjaran Samtskhe-Javakhetin alueeseen. Talvella Goderdzi tunnetaan myös laskettelukeskuksena, ja Mustanmeren läheisyys tuo alueelle valtavia lumimääriä. Virallisten matkailutietojen mukaan sola on noin 2 025 metrin korkeudessa, ja talvisin lumipenkat voivat kasvaa täällä useiden metrien korkuisiksi. Syyskuussa ongelmana ei onneksi ollut lumi, vaan lähinnä sumu.

Ja sitten solan jälkeen, tapahtui taas yksi niistä Kaukasuksen säätempuista, joihin tällä matkalla oli jo ehtinyt hieman tottua. Seuraavan harjanteen takaa löytyikin sininen taivas ja aurinko.

Hetkeä aikaisemmin olimme ajaneet visiiriin hakkaavassa sateessa sumupilven sisällä, ja yhtäkkiä ympärillä paistoi arska kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Nopeasti täällä tilanteet muuttuvat.

Kuvatodisteita aamupäivän pahimmista keleistä ei juuri syntynyt, sillä kamerat ja drone pysyivät visusti sivulaukuissa. Herkkä elektroniikka on nimittäin tehty sokerista.

Toisin kuin me.

Akhaltsikhe oli muutenkin erittäin sopiva paikka saada ryhmä jälleen kasaan. Kaupunkikuvaa hallitsee korkealla kukkulalla seisova Rabatin linnoitus, jota on vaikea olla huomaamatta.
Paikan historia ulottuu ainakin 800-luvulle, jolloin linnoitus tunnettiin nimellä Lomsia. Myöhemmin sen ympärille kasvanut kaupunki sai nimen Akhaltsikhe, joka tarkoittaa georgiaksi käytännössä ”uutta linnoitusta”. Sijainti tärkeiden kauppareittien varrella teki kaupungista vuosisatojen aikana hyvin monikulttuurisen. Täällä ovat eläneet rinnakkain georgialaiset, armenialaiset, turkkilaiset ja juutalaiset, ja sama historian kerroksellisuus näkyy edelleen Rabatin alueella ortodoksisena kirkkona, moskeijana, madrassana ja vanhoina juutalaisina rakennuksina. Osmanit valtasivat kaupungin vuonna 1578, ja linnoitus sai heidän valtakaudellaan vahvan islamilaisen leiman. Nykyinen kokonaisuus on suurelta osin kunnostettu vuosina 2011–2012.

Päivään mahtui myös matkan ensimmäinen varsinainen ryhmäajon merkkaushässäkkä.

Ryhmäajossa käytämme merkkausjärjestelmää, jossa tärkeässä risteyksessä yksi kuljettaja jää näyttämään perässä tuleville oikean suunnan. Näin jokainen voi ajaa omaan tahtiin eikä koko letkan tarvitse pysyä väkisin puskurissa kiinni. Teoriassa, ja pääsääntöisesti myös käytännössä, tämä on varsin toimiva järjestelmä.

Tällä kertaa poikkesimme päätieltä sivuun lounaalle ja yksi ryhmäläinen jäi asianmukaisesti risteykseen näyttämään muille oikean suunnan. Tai ainakin melkein asianmukaisesti.

Luonto nimittäin kutsui juuri samalla hetkellä, ja hän päätyi merkkaamaan risteystä myös sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Kädet olivat siinä touhussa sen verran varattuina, että kun seuraava kuski saapui paikalle, tämä tulkitsi tilanteen täysin ymmärrettävästi tavalliseksi pissatauoksi ja jatkoi iloisesti suoraan eteenpäin.

Sattumalta hänen edellään ajoi vielä kaksi bulgarialaista motoristia. Ja koska moottoripyöräilijä näkee edessään kaksi muuta moottoripyörää, niin järkevä päätelmä on tietenkin, että siinähän menee meidän porukka.

Niinpä kaverimme liittyi huomaamattaan hetkeksi Bulgarian delegaatioon ja jatkoi vihellellen matkaa kohti itää.

Muu ryhmä löysi lounaspaikan niin kuin pitikin. Kun yhden kypärän huomattiin puuttuvan, kävi nopeasti selväksi mitä oli tapahtunut, joten hyppäsin takaisin ratsun selkään ja lähdin perään. Etumatkaa oli kuitenkin ehtinyt kertyä sen verran, ettei karkulaista löytynyt aivan ensimmäisestä mutkasta. Eikä toisestakaan.

Lopulta tavoitin hänet vasta hyvän matkaa myöhemmin. Onneksi suunta oli koko ajan ollut oikea, joten varsinaista hätää ei missään vaiheessa ollut. Päätimme jatkaa kahdestaan Akhaltsikheen ja hoitaa oman lounaamme siellä, samalla kun muu ryhmä söi omansa rauhassa ja saapuisi perässä hieman myöhemmin.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Samalla käytiin vielä kerran läpi yksi reissun tärkeimmistä ryhmäajon perusperiaatteista: jos jäät merkkaamaan risteystä, merkkaa ensin tie ja vasta sen jälkeen reviiri. 😁

Akhaltsikhessa hoidettiin samalla myös pyörien ruokahuolto, eli tankit täyteen.

Ja juuri kun koko porukka seisoi huoltoaseman pihassa, paikalle kurvasi poliisiauto.

Aina kiinnostava hetki, kun viisitoista ulkomaalaista moottoripyörämatkailijaa seisoo rivissä ja paikallinen poliisi päättää pysähtyä viereen.

Tällä kertaa poliiseilla oli vielä mukanaan alkometri.

Ei muuta kuin koko porukka puhallusriviin.

Edellisen illan Batumin viinit ja khinkalit olivat tietenkin jo kaukaista historiaa, ja meidän ajopäivien sääntö alkoholin kanssa on muutenkin erittäin yksinkertainen: nolla tarkoittaa nollaa. Niinpä mittari näytti jokaiselle komeasti 0,00 ja poliisien kanssa vaihdettiin lopuksi lähinnä hymyjä.

Täydet pisteet koko ryhmälle.

Akhaltsikhesta jatkettiin vanhaa tietä etelään kohti Vardziaa. Vuoret nousivat jälleen ympärille ja päivän viimeiseksi mausteeksi saatiin vielä yksi sadekuuro niskaan. Tässä vaiheessa kukaan ei enää edes viitsinyt ihmetellä asiaa. Vettä tuli, sitten se loppui, visiiri kuivui ja hetkeä myöhemmin maisemat aukesivat taas täysin erilaisina.

Vardzian laaksoon laskeuduttaessa päivä näytti jälleen parhaat puolensa.

Täällä Mtkvari eli meille paremmin Kura-joen nimellä tuttu joki on leikannut tiensä ruskeiden ja vihreiden vuorten väliin, ja kallioseinät nousevat paikoin lähes pystysuorina joen yläpuolelle. Maisema muuttuu muutaman kilometrin matkalla sellaiseksi, että on vaikea uskoa aamulla lähteneensä palmujen keskeltä Mustanmeren rannalta.

Ja sitten vastakkaiseen kallioseinämään ilmestyy Vardzia. Siinä vaiheessa pyörät oli tietenkin pakko pysäyttää yhteiskuvaa varten.

Vardzia näyttää kauempaa vähän siltä kuin vuoren kylkeen olisi avattu jättimäinen mehiläiskenno. Lähempää paljastuu, että kallioon on todella rakennettu kokonainen keskiaikainen kaupunki.

Pysähdyimme ensin koko porukalla ottamaan pakolliset kuvat Vardzian edessä, mutta päivän märät ajokamat eivät varsinaisesti houkutelleet lähtemään saman tien kiipeilemään luolakaupungin käytävillä.

Niinpä jatkoimme vielä muutaman kilometrin yöpaikkaamme, vaihdoimme kuivempaa ja kevyempää päälle ja sen jälkeen halukkaat lähtivät takaisin tutustumaan Vardziaan perusteellisemmin. Muut jäivät suosiolla lepuuttamaan päivän aikana marinoituneita jäseniään majapaikkaan.

Eikä kyseessä ollut tälläkään kertaa mikään geneerinen ketjuhotelli.

Valodia’s Cottage on Mtkvarin laaksossa sijaitseva perheomisteinen maatila, majatalo ja viinitila vain muutaman kilometrin päässä Vardziasta. Paikkaa pyörittää Zazadzen perhe, ja hotellin ympäriltä löytyvät muun muassa oma viinitarha, kasvihuone, vihannesviljelmiä, puutarha ja jopa pieni kirjolohikasvattamo. Paikassa on myös elvytetty alueen perinteistä viininvalmistusta, joten täällä yöpyminen on enemmän maaseutumatkailua kuin hotellielämää.

Ja miljöö on aika vaikea voittaa.

Majatalon vieressä virtaava Mtkvari on muuten täsmälleen sama joki, jonka varrella olimme jo matkan ensimmäisinä päivinä ajaneet Mtskhetan ja Gorin suunnalla ja joka halkoo myöhemmin myös Tbilisin keskustaa. Georgian ulkopuolella joki tunnetaan yleensä nimellä Kura.

Mtkvari saa alkunsa Koillis-Turkista reilusti yli kahden kilometrin korkeudesta, virtaa sieltä Georgian halki Azerbaidžaniin ja päätyy lopulta Kaspianmereen. Kokonaispituutta joelle kertyy lähteestä riippuen noin 1 400–1 500 kilometriä, joista noin 400 kilometriä kulkee Georgian alueella. Se on samalla koko Etelä-Kaukasuksen pisin joki.

Vardzian rakentaminen alkoi 1100-luvulla kuningas Giorgi III:n aikana ja laajeni erityisesti hänen tyttärensä, Georgian kuuluisan kuningatar Tamarin valtakaudella. Kyseessä ei ollut vain luostari, vaan linnoitettu uskonnollinen, hallinnollinen ja kulttuurinen keskus. Kallion sisällä oli satoja huoneita, kirkkoja, munkkien sellejä, ruokasaleja, varastoja, tunneleita, viinikellareita ja jopa oma vesijärjestelmä. Kompleksi levittäytyy noin 900 metrin matkalle kallioseinämää pitkin, ja tänä päivänä jäljellä on yli 200 kokonaan tai osittain säilynyttä luolatilaa.

Paikan nykyinen avoin ulkonäkö on hieman harhaanjohtava. Suuri osa tiloista oli alun perin kallion sisällä ja ulospäin kokonaisuus näytti huomattavasti suljetummalta. Vuosisatojen aikana maanjäristykset ja sodat ovat romahduttaneet suuren osan ulommasta kallioseinämästä ja paljastaneet sisällä olleet kerrokset näkyviin. Kompleksin sydämessä oleva Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen kirkko on säilynyt, ja sen keskiaikaisissa freskoissa esiintyvät myös Giorgi III ja kuningatar Tamar.

On tavallaan hauskaa ajatella, kuinka monta kertaa sama joki tulee tällä matkalla vastaan aivan erilaisessa ympäristössä. Tbilisissä se virtaa miljoonakaupungin läpi kivisten rantamuurien välissä, kun taas täällä Vardziassa sama vesi kulkee hiljaa syvän vuoristolaakson pohjalla viinitilojen ja vanhojen linnoitusten ohitse.

Päivän päätteeksi olimme siis päätyneet aamun Mustanmeren rankkasateesta Goderdzin sumuisiin vuoristoihin, eksyneet hetkeksi bulgarialaisten motoristien perään, saaneet ryhmän taas kasaan Akhaltsikhessa, läpäisseet koko porukan voimin poliisin puhallusratsian ja päätyneet lopulta keskiaikaisen luolakaupungin viereen viinitilalle.

Kilometrejä kertyi vain noin 240.

Mutta kuten olen jo tainnut tällä matkalla muutaman kerran sanoa, kilometrit ovat aika huono tapa mitata seikkailua.

Tarinamittarilla tästä tuli nimittäin varsin pitkä päivä.

Päivä 6 | Vardzia, Georgia – Vanadzor, Armenia | noin 220 km

Tänään oli luvassa taas kerran jotain aivan uutta. Ei niinkään ajokilometrien tai maisemien muodossa, vaan tällä kertaa päivän suurin seikkailu odotti valtionrajalla.

Ensimmäistä kertaa PeterPanBiken Kaukasuksen matkalla olimme nimittäin viemässä Georgian rekisterissä olevat vuokraratsut rajan yli Armeniaan.

Tätä mahdollisuutta on paikallisen yhteistyökumppanimme kanssa selvitelty jo pitkään. Ajatus Georgian ja Armenian yhdistämisestä samalle moottoripyörämatkalle on ollut pöydällä monta kertaa, mutta aikaisemmin homma on aina kaatunut johonkin byrokratian koukeroon. Erityisesti Georgian rekisterissä olevien vuokrapyörien vakuuttaminen Armenian puolelle osoittautui pitkään lähes mahdottomaksi tehtäväksi. Kunnes ei enää ollut.

Rutiinit alkoivat tässä vaiheessa matkaa jo muodostua nopeasti. Aamulla kamat kasaan, laukut ratsujen selkään ja aamupalapöydästä vatsaan sen verran energiaa ja kahvia, että byrokratian mahdolliset koettelemukset kestettäisiin kunnialla.

Jo ensimmäiset kilometrit Vardzian laaksossa muistuttivat, ettei siirtymä rajalle ollut pelkkää pakollista ajamista. Mtkvari-joki jäi vähitellen alemmas ja tie alkoi nousta kohti Samtskhe-Javakhetin ylänköjä. Vardzian dramaattiset kallioseinämät vaihtuivat avoimempaan, karumpaan maisemaan, jossa horisontti tuntuu pakenevan sitä mukaa kun ylöspäin kiivetään.

Rajalle oli vähän päälle tunnin ajo, mutta korkeutta kertyi samalla reilusti. Georgian Ninotsmindan ja Armenian Bavran välinen rajanylityspaikka sijaitsee yli kahden kilometrin korkeudessa. Bavran kylä on noin 2 150 metrissä, joten kyseessä ei ole ihan samanlainen rajanylitys kuin Tornionjoen yli Ruotsiin kurvaaminen. Bavra–Ninotsminda on yksi Georgian ja Armenian välisistä kansainvälisistä maantierajanylityspaikoista.

Olimme varautuneet siihen, että aikaa saattaisi vierähtää. Rajalla rekkoja riitti pitkäksi letkaksi asti, mutta henkilöliikenteen puolella tilanne näytti huomattavasti valoisammalta eikä varsinaista jonoa käytännössä ollut.

Ensin Georgian puoli.

Passit tiskille, henkilöt ulos maasta ja pyörien paperit tarkastukseen. Rekisteriotteiden lisäksi viranomaisia kiinnostivat luonnollisesti vuokraamon laatimat vientiluvat sekä kuljettajien ajokortit. Olimme ennen matkaa käyttäneet aika paljon aikaa siihen, että jokaiselle pyörälle ja kuskille löytyi juuri oikea paperi, ja tässä kohtaa valmistautuminen maksoi itsensä takaisin.

Noin puoli tuntia myöhemmin koko porukka oli Georgian osalta virallisesti ulkona maasta.

Varsin tehokasta.

Seuraavaksi Armenian puolelle Bavraan.

Tunnelma oli sielläkin ystävällinen ja meidän motoristikaravaani herätti selvästi hieman kiinnostusta. Kysymyksiä tuli siitä, mistä olemme tulossa, mihin olemme matkalla ja mitä ihmettä tällainen suomalainen moottoripyörälauma tekee juuri tällä rajalla.

Sitten alkoi varsinainen paperijumppa.

Passeja tarkastettiin, rekisteriotteita tutkittiin, vuokraamon valtakirjoja näytettiin ja moottoripyörille tehtiin väliaikaiset maahantuontipaperit. Laukkujen sisältöjä vilkaistiin pintapuolisesti ja välillä siirryttiin yhden luukun ääreltä seuraavalle.

Armenian puolella prosessi tuntui Georgian rajaa selvästi perusteellisemmalta ja lomakkeita sekä tarkastuspisteitä oli enemmän. Siinä oli kieltämättä vähän vanhan koulukunnan rajanylityksen tunnelmaa. Kukaan ei kuitenkaan ollut hankala, vaan homma eteni koko ajan, vaikka välillä piti vähän ihmetellä, mille tiskille seuraavaksi kuuluisi mennä.

Ja noin paria tuntia myöhemmin tapahtui se, mitä tässä oli pitkään suunniteltu.

Koko porukka ja kaikki varsinaiset ajopyörät olivat Armeniassa.

Siinä vaiheessa teki vähän mieli tuulettaa kypärän sisällä.

Rajamuodollisuuksien jälkeen emme kuitenkaan päässeet vielä varsinaisesti matkaan. Armeniassa liikenteessä käytettävällä ajoneuvolla pitää olla paikallinen pakollinen liikennevakuutus, joten muutaman kilometrin jälkeen kurvasimme tien varressa olevaan vakuutuskoppiin. Armenian lainsäädännössä kyse on pakollisesta moottoriajoneuvon vastuuvakuutuksesta, eli käytännössä samasta perusajatuksesta kuin suomalaisessa liikennevakuutuksessa.

Koppi oli juuri niin kansainvälisen finanssimaailman keskus kuin miltä se kuulostaakin.

Pienehkö huone, tietokone, kasa papereita ja kaveri, joka naputteli vakuutuksia järjestelmään samalla kun veteli kaikessa rauhassa sätkää.

Yksi pyörä. Toinen pyörä. Kolmas pyörä.

Meitä oli sen verran monta, että tässä vierähti jälleen melkein tunti, mutta mitään varsinaisia ongelmia ei ilmennyt. Viralliset vakuutukset saatiin lopulta jokaiselle pyörälle ja pääsimme jatkamaan matkaa hyvillä mielin.

Tai melkein jokaiselle.

Meidän huoltoauton kyydissä kulki nimittäin kaiken varalta yksi varamoottoripyörä. Erinomainen idea siihen asti, kun Armenian rajaviranomainen huomautti, ettei yksi henkilö voi tuoda samalla kertaa maahan sekä autoa että moottoripyörää.

Dima oli siis paperien mukaan tulossa Armeniaan kahdella ajoneuvolla yhtä aikaa, mikä ei järjestelmälle kelvannut.

Tässä kohtaa otettiin käyttöön kansainvälisen moottoripyörämatkailun tärkeimpiä ominaisuuksia: improvisointi.

Huoltoautomme kuljettaja Dima toi maahan auton, ja yksi kyytiläisistämme, Jaana, jolla oli onneksi ajokortti mukana, ylennettiin hetkellisesti varapyörän maahantuojaksi.

Jaana ei siis varsinaisesti ajanut pyörää rajan yli, mutta paperimaailmassa hänestä tuli hetkeksi meidän varakuljettajamme.

Pari allekirjoitusta sinne, muutama leima tänne ja ongelma ratkesi.

Siinä vaiheessa taisi jo kaikilla olla sen verran rajabyrokratiaa takana, että seuraavaksi tarvittiin ruokaa.

Ensimmäisessä sopivassa taajamassa bongattiin tien varresta paikka, joka mainosti itseään fast food -ravintolana. Täydellinen. Päivänvaloa oli rajalla palanut sen verran paljon, että nopea kebabrulla naamariin ja takaisin pyörien selkään kuulosti juuri oikealta suunnitelmalta.

Paitsi että Armenian käsitys sanasta fast osoittautui vähän erilaiseksi kuin meidän.

Tilaukset sisään ja odottamaan.

Ja odottamaan.

Ja vielä vähän odottamaan.

Kun kebabrullat vihdoin noin puolentoista tunnin kuluttua saapuivat pöytään, taisi porukassa vallita lievä epäilys siitä, että lihan luovuttanut eläin oli mahdollisesti käyty hakemassa laitumelta vasta tilauksen jälkeen.

Mutta hyvää oli.

Ruoka vedettiin tällä kertaa vähän normaalia ripeämmin ääntä kohti, sillä aurinko ei tunnetusti jää odottamaan suomalaisia moottoripyörämatkailijoita.

Valoisaa aikaa oli jäljellä ehkä pari ja puoli tuntia ja Vanadzoriin vielä reilusti matkaa.

Tässä vaiheessa olisi ollut helppo tehdä päivän järkiratkaisu ja ottaa isompi päätie suoraan määränpäähän.

Mutta jos tämän blogin edellisiä päiviä on tullut luettua, niin arvaatte varmaan jo mitä teimme.

Emme tietenkään menneet päätietä.

Kun kerran ensimmäistä päivää ollaan Armeniassa, olisi aika sääli tutustua maahan pelkästään rekkojen takavalojen kautta. Niinpä reitti vietiin pienemmille maaseututeille, vaikka päivänvalon suhteen pieni kiire jo olikin.

Ja valinta kannatti taas kerran.

Maisema oli aivan erilainen kuin Georgian puolella. Avoimia ylänköjä, viljelyksiä, pieniä kyliä, laiduntavia eläimiä ja siellä täällä vanhoja neuvostoaikaisia rakennuksia. Liikennettä oli vähän ja tien ympärillä näkyi tavallista armenialaista maaseutuelämää paljon enemmän kuin päätieltä olisi nähnyt.

Tämä on minusta juuri yksi moottoripyörämatkailun parhaista puolista. Autoilijalle pieni maaseututie saattaa olla vain hitaampi vaihtoehto. Motoristille se voi olla päivän paras osuus.

Ja onhan se nyt aina rekkarallin voittava vaihtoehto.

Päivän viimeiseksi bonukseksi oli vielä tarjolla kaksi vaihtoehtoista reittiä Vanadzoriin. Ne, joille päivän rajaseikkailujen jälkeen riitti jo asfaltti, saivat jatkaa suoraan tunnelin kautta kaupunkiin. Ne, joiden mielestä reissupäivä kaipasi vielä hieman lisämaustetta, käännettiin vanhalle soratielle Pushkinin solan yli.

Pushkinin sola kulkee Bazumin vuoriston yli noin 2 037 metrin korkeudessa. Nykyinen pääliikenne menee vuoren läpi tunnelista, joten vanha solatie on jäänyt huomattavasti rauhallisemmaksi. Meille se tarkoitti päivän päätteeksi juuri sopivaa sorapätkää, vähän lisää mutkaa ja upeita ilta-auringon valaisemia näkymiä Lorin vuorille.

Solan nimellä on muuten varsin mielenkiintoinen historia.

Venäläinen runoilija Aleksandr Pushkin matkusti Kaukasuksen halki vuonna 1829. Hänen oman matkakertomuksensa mukaan hän kohtasi näillä seuduilla vaunun, jossa kuljetettiin Teheranissa surmatun venäläisen kirjailijan ja diplomaatin Aleksandr Gribojedovin ruumista kohti Tbilisiä. Kohtaamisesta tuli myöhemmin niin tunnettu, että sola nimettiin Pushkinin mukaan ja tapahtumaa muistetaan alueella muistomerkillä. Tarinan yksityiskohdista on myöhemmin käyty historiallista keskustelua, mutta Gribojedovin ruumis todella kuljetettiin Persiasta Tbilisiin haudattavaksi ja Pushkin kuvasi kohtaamisen omassa matkakertomuksessaan.

Aurinko alkoi jo valua vuorten taakse, kun soraryhmä laskeutui viimeisiä kilometrejä kohti Vanadzoria. Tunnelireitin valinneet olivat luonnollisesti perillä ennen meitä, mutta aivan päivän viimeisten auringonsäteiden saattelemana saatiin koko lössi jälleen kasaan majatalon pihalle.

Vanadzor on Lorin maakunnan pääkaupunki ja Armenian kolmanneksi suurin kaupunki. Se sijaitsee vuorten ympäröimässä laaksossa Pohjois-Armeniassa ja toimii hyvänä tukikohtana alueen tutkimiseen, mutta tänä iltana kaupunkinähtävyyksien sijaan kiinnostivat enemmän kolme asiaa: ajosaappaat pois, kylmä kypäräolut käteen ja hetki ihan vain istumista.

Takana oli kilometreissä mitattuna vain noin 220 kilometrin päivä, mutta tapahtumamittarilla jälleen vähän enemmän.

Aamulla herättiin georgialaisella viinitilalla Vardzian laaksossa. Sitten noustiin yli kahteen kilometriin, poistuttiin Georgiasta, selvitettiin kaksi rajatarkastusta, tuotiin vuokrapyörät ensimmäistä kertaa Armeniaan, hankittiin paikalliset vakuutukset, improvisoitiin varapyörälle uusi maahantuoja, nautittiin Armenian hitaimmasta fast foodista, kurvailtiin pieniä maaseututeitä ja lopuksi osa porukasta ylitti vielä Pushkinin solan soratietä pitkin.

Siinä vaiheessa kypäräolut oli mielestäni aika hyvin ansaittu.

Illalla tietysti vielä armenialaista sapuskaa pöytään ja sen jälkeen peiton alle sulattelemaan päivän kokemuksia. Ensimmäinen päivä Armeniassa oli paketissa.

Ja tästä eteenpäin meidän ratsut seikkailevatkin seuraavan viikon Armenian puolella. 🇦🇲🏍️

Huomenna suunnataan kohti Jerevania, mutta eihän sinne tietenkään suorinta tietä mennä.

Päivät 5-6 | Batumi - Vardzia - Vanadzor, Armenia | Noin 500km