Päivä 4 | Mestia - Batumi | Noin 310km
Tänään edessä oli kilometreissä mitattuna yksi matkamme pisimmistä ajopäivistä.
Ja vaikka suomalaisen motoristin korvaan 310 kilometriä saattaa kuulostaa sellaiselta matkalta, jonka voisi vetää ennen aamukahvia, täällä päin maailmaa etenemisen rytmi on hieman toinen.
Sitä paitsi, kuten olen varmaan jo muutaman kerran ehtinyt toitottaa: seikkailumoottoripyöräilyä ei minun mielestäni mitata kilometreissä.
Sitä mitataan kokemuksissa, elämyksissä ja illalla kerrottavien tarinoiden määrässä.
Ei siinä ole oikein mitään tolkkua lähteä tuhansien kilometrien päähän kotoa nähdäkseen vain harmaata valtatietä ja bensa-asemia. Pyrin meidän reiteillä aina mahdollisuuksien mukaan pysyttelemään pienemmillä teillä, joilla näkee paikallista elämää, kyliä, maisemia ja vähän sitä oikeaa maata moottoritien meluaitojen sijaan.
Ja onhan se ajonautintokin yleensä aivan eri luokkaa.
Alkumatkasta ei tosin tarvinnut reittivalintoja hirveästi pohtia.
Mestiasta ulos johtaa käytännössä yksi tie etelään ja se lähtee laskettelemaan Ylä-Svanetin vuorilta Engurijoen vartta kohti alavampia seutuja. Ja mikä tärkeintä, kyseinen tie on aivan päräyttävän hieno moottoripyörätie.
Aamu alkoi tähän mennessä jo melkein perinteeksi muodostuneella sinisellä taivaalla. Vuoristo piti ilman kuitenkin vielä sopivan raikkaana ja lämpömittari näytti suunnilleen +14 astetta.
Siinä oli suomalaiselle motoristille hieman ristiriitaista pukeutumishaastetta. Ensin vedetään pari lämmittävää välikerrosta ajopuvun alle. Sitten levitetään aurinkorasvaa naamaan :)
Ensimmäiset sata kilometriä olivat käytännössä puhdasta ajonautintoa.
Tie seurailee Engurin jokilaaksoa, mutkittelee vuorten välissä ja laskee hiljalleen alemmas. Liikennettä oli vähän ja aamun viileydessä pyörätkin tuntuivat kulkevan erityisen mielellään.
Ajaminen katkesi lähinnä siihen, että vähän väliä oli pakko pysähtyä ottamaan kuvia.
Se on muuten paha oire tällaisella matkalla. Jos jokaiseen hienoon maisemaan pysähtyy, niin seuraavaan hotelliin saavutaan joskus marraskuussa.
Valokuvaustaukojen aikana pitää vain muista, että tiet ovat himean miinoitettuja…
Hieman ennen Engurin patoa alkaa kaunis tekojärvi…
Mutta muutama tauko oli pakko pitää.
Yksi niistä Engurin padolla. Ja kyseessä ei ole ihan mikään mökkilammen pato.
Engurin betoninen kaaripato on 271,5 metriä korkea ja sen harja on 728 metriä pitkä. Mittakaavaa voi hahmottaa vaikka vertaamalla sitä yhteen maailman tunnetuimmista padoista, Yhdysvaltojen Hoover Damiin. Hoover on 221 metriä korkea, joten Enguri kohoaa noin 50 metriä sitä korkeammalle.
Kun tuollaisen betoniseinän näkee vuoriston keskellä omin silmin, numero alkaa tuntua huomattavasti konkreettisemmalta.
Engurin vesivoimajärjestelmä rakennettiin Neuvostoliiton aikana ja se on edelleen yksi Georgian energiantuotannon tärkeimmistä kokonaisuuksista. Pato sulkee Engurin syvän vuoristolaakson ja sen takana avautuu pitkä turkoosinsävyinen tekojärvi.
Meille se merkitsi samalla päivän ensimmäistä varsinaista vaatehuoltoa.
Olimme laskeneet Svanetin vuorilta niin paljon alemmas, että aamun +14 astetta oli vaihtunut jo lähes +30 asteeseen.
Takki auki. Yksi kerros pois. Sitten toinen. Jos sama tahti olisi jatkunut vielä sata kilometriä, olisimme saapuneet Batumiin uimahousuissa.
Engurin padon jälkeen myös ajomaisema muuttui selvästi.
Suuret vuoret alkoivat jäädä vähitellen taakse ja tie kulki tasaisemman, rehevän Länsi-Georgian maaseudun halki. Ajollisesti mentiin vähän rauhallisemmissa merkeissä, mutta ympärillä oli koko ajan jotain katseltavaa.
Pieniä kyliä. Tienvarsikauppoja. Pihoissa istuvia ihmisiä. Hedelmäpuita. Vanhoja autoja ja kärryjä.
Ja tietysti sitä georgialaista liikennejärjestelmää, jossa lehmällä tuntuu edelleen olevan jonkinlainen epävirallinen etuajo-oikeus.
Pyrimme pysyttelemään sisämaan pienemmillä teillä mahdollisimman pitkään. Mustanmeren rantatie kuulostaa paperilla motoristin unelmalta, mutta todellisuus Georgian rannikolla on vähän arkisempi.
Varsinaista yhtenäistä merenrantaa seurailevaa maisematietä täällä ei oikein ole. Päätie kulkee kyllä rannikon suuntaisesti, mutta meri pysyy suuren osan ajasta rakennusten, metsän ja muun infrastruktuurin takana. Ja samalla tiellä kulkevat käytännössä kaikki muutkin. Henkilöautot. Bussit. Rekat. Ja niitä on paljon.
Rannikkokaistale on myös tiheästi rakennettua. Täällä on lomakaupunkeja, kyliä, teollisuutta, satamia ja koko ajan enemmän uutta rakentamista.
Eli motoristin kannalta oma suositukseni on yksinkertainen = pysyttele sisämaassa niin pitkään kuin järkevästi pystyt. Mutta Mustanmeren rannikolle kannattaa silti ehdottomasti tulla, sillä tunnelma muuttuu nimittäin täysin.
Täällä vallitsee kostea subtrooppinen ilmasto, joten kasvillisuus muuttuu yhtäkkiä aivan eri näköiseksi. Palmuja, bambua, magnolioita ja muuta vehreyttä ilmestyy ympärille, ilmassa tuntuu meri ja ruokakulttuurissakin alkaa näkyä Adjaran rannikkoalueen oma vaikutus…
Batumi
Me laskeuduimme Mustanmeren rannalle vasta Kobuletin kohdalla, noin 30 kilometriä ennen Batumia. Ja täytyy myöntää, että ensimmäinen vilaus merestä tuntui aika hienolta. Vielä aamulla vedettiin lisäkerroksia päälle Kaukasuksen vuorilla, ja nyt ympärillä oli palmuja ja lämpötila lähellä kolmeakymppiä. Ei hassumpi maisemanvaihdos yhden ajopäivän aikana.
Kobuletista Batumiin liikenne tiheni selvästi, mutta samalla tie kulki paikoin oikeasti meren tuntumassa ja viimeiset kilometrit olivat oikein mukavaa rannikkoajoa. Horisontissa alkoi vähitellen näkyä myös jotain aivan muuta kuin vuoria: Batumin korkeat rakennukset ja pilvenpiirtäjät.
Viimeiset kilometrit kaupungin liikenteessä menivät meidän porukalta jo varsin rutiinilla. Siinä huomasi, että yhteisiä kilometrejä oli ehtinyt kertyä. Ryhmä pysyi hienosti kasassa, risteykset hoituivat ilman draamaa ja koko porukka pujotteli Batumin iltapäiväliikenteen läpi aivan kuin tätä olisi harjoiteltu vähän pidempäänkin.
Kontrasti edellisiin päiviin oli melkoisen raju. Vielä hetki sitten olimme pyörineet Svanetin kivitalojen, lehmien ja keskiaikaisten vartiotornien keskellä, ja nyt edessä nousi Mustanmeren rannasta moderni kaupunki täynnä lasitorneja, hotelleja, kasinoita, rakennustyömaita ja palmuja.
Batumi on Georgian toiseksi suurin kaupunki ja Adjaran autonomisen tasavallan pääkaupunki. Sen merkitys perustuu pitkälti sijaintiin Mustanmeren rannalla. Satama on ollut tärkeä jo pitkään, mutta kaupungin kasvu kiihtyi kunnolla 1800-luvun lopulla, kun Batumi liitettiin Venäjän keisarikuntaan ja Baku–Batumi-rautatie valmistui. Kaspianmeren öljyä alettiin kuljettaa tänne vientiin ja satamakaupungin merkitys kasvoi nopeasti.
2000-luvulla kuvioon on tullut vielä aivan uudenlainen matkailubuumi. Hotelleja, korkeita asuintorneja, kasinoita ja lomakeskuksia on rakennettu valtavasti, ja Batumista on kehittynyt yksi koko Mustanmeren vilkkaimmista lomakaupungeista. Kaupunki kasvaa edelleen kovaa vauhtia, ja sen kyllä näkee joka puolella.
Batumi näyttää paikoin vähän siltä kuin Dubai, Las Vegas ja vanha georgialainen satamakaupunki olisivat päättäneet rakentaa yhdessä kesämökin Mustanmeren rannalle.
Hotellille päästyämme pyörät vietiin katettuun maanalaiseen parkkiin, ajokamat huoneisiin ja nopean suihkun jälkeen suunnattiin yläkerran terassille ansaituille kypäräjuomille. Terassilta avautui hieno näkymä Batumin yli, joten siinä ei ollut mitään kiirettä lähteä eteenpäin. Istuskeltiin tovi, ihmeteltiin ympäröivää kaupunkia ja käytiin päivän tapahtumia läpi.
Jossain vaiheessa alkoi tietenkin tulla nälkä, ja Georgiassa tämä ongelma ratkeaa yleensä varsin tehokkaasti. Yksi paikallinen oli vinkannut ravintolan, josta pitäisi kuulemma saada jopa Georgian parhaimpiin kuuluvia khinkaleja. Tällaiset väitteet täytyy täällä ottaa vakavasti, joten illallinen löytyi helposti kävelymatkan päässä.
Kuuman päivän päätteksi kylmä olut maistui aivan taivaalliselle!
Meidän pöytämme ei tietenkään koostunut pelkistä khinkaleista. Georgialaisen ruokapöydän normaali toimintaperiaate astui jälleen voimaan ja annoksia ilmestyi pöytään yksi toisensa jälkeen. Kenellekään ei varmasti jäänyt nälkä, eikä kyllä hirveästi tyhjää tilaakaan.
Khinkali on yksi Georgian tunnetuimmista ruoista ja käytännössä iso taikinanyytti, jonka sisällä on perinteisesti maustettua jauhelihaa ja kypsennyksen aikana muodostunutta lihalientä. Nykyään täytteitä löytyy laidasta laitaan, esimerkiksi juustoa, perunaa ja sieniä, mutta klassinen lihaversio on edelleen se, josta homma kannattaa aloittaa.
Khinkalin syömiseen kuuluu myös oma tekniikkansa. Haarukkaa ei tarvita, vaan nyytti otetaan sormilla kiinni sen yläosan paksusta taikinakiehkurasta ns. nännistä. Kylkeen puraistaan pieni reikä, jonka kautta sisällä oleva liemi imaistaan ensin pois, ja vasta sen jälkeen syödään itse nyytti. Paksu taikinainen kanta jätetään yleensä lautaselle, ja samalla siitä voi illan päätteeksi laskea, kuinka monta tuli tuhottua. Meidän pöydän ennätys oli 12kpl. Allekirjoittaneen hallussa.
Yksi pieni käytännön vinkki vielä: ensimmäisen khinkalin kimppuun ei kannata hyökätä liian innokkaasti, sillä sisällä oleva liemi on suunnilleen laavan lämpöistä. Tämän voi oppia joko kuuntelemalla muita tai polttamalla suunsa. Molemmat menetelmät toimivat.
Punaisella tähän mennessä ajettu reitti ja valkoisella edessä olevat kokemukset.
Muutaman vuoristokylässä vietetyn päivän jälkeen oli todella mielenkiintoista olla taas keskellä kunnollista kaupunginhumua. Mestiassa ympärillä olivat lumihuiput, vanhat kivitalot ja keskiaikaiset tornit, kun taas Batumissa ympärillä vilkkuivat neonvalot, ravintolat, hotellit ja iltaelämä.
Juuri tällaiset kontrastit tekevät matkoista minun mielestäni kiinnostavia. Jos jokainen päivä näyttäisi samalta, viikon päästä olisi vaikea muistaa, mikä mutka kuului millekin päivälle.
Huomenna jätämme Mustanmeren rannikon jälleen peräpeileihin ja käännämme ratsujen nokat takaisin kohti Georgian sisämaata. Maisema tulee taas muuttumaan täysin, ja juuri niin sen kuuluukin.
Seikkailu jatkuu!