Majatalon omistajaperhe tuli saattelemaan meidät matkaan.

Yöllä Onin yli pyyhkäisi kunnon sadekuuro.

Vesi ropisi vanhan talon kattoon juuri sopivalla voimakkuudella ja ainakin allekirjoittaneelle se toimii lähes yhtä hyvin kuin joku kallis unisovellus. Siinä missä toiset tarvitsevat valkoista kohinaa tai valaan laulua, minulle kelpaa georgialainen vesisade peltikatolla.

Aamuun mennessä kuuro oli jo jatkanut matkaansa ja meitä tervehti puolipilvinen taivas, jossa oli kuitenkin selvästi enemmän sinistä kuin mitään muuta väriä.

Sateen jälkeen luonto tuntuu muutenkin jotenkin tulevan vielä voimakkaammin esille. Metsä tuoksuu enemmän metsältä, vuoret näyttävät vihreämmiltä, purot kuulostavat kovemmilta ja ilma tuntuu siltä kuin joku olisi yön aikana vaihtanut sen kokonaan uuteen.

Oikein lupaava alku toiselle ajopäivälle, jonka aikana tarkoituksena oli kaivautua Kaukasuksen vuoristoon hieman pintaa syvemmälle.

Mutta ensin aamupalaa.

Edellisillan perusteella olisimme ehkä voineet kuvitella, että ruokaa oli jo tarjottu yhden ihmiselämän tarpeiksi, mutta georgialainen vieraanvaraisuus ei ilmeisesti tunne tällaista ajattelutapaa. Pöytä notkui taas leivästä, juustoista, kananmunista, vihanneksista, hilloista ja ties mistä muusta.

Energiavarastot täyteen, ajokamat päälle ja laukut takaisin pyöriin.

Kun ratsut olivat valmiina lähtöön, koko omistajaperhe tuli vielä portille saattamaan meidät matkaan. Siinä on jotain aika hienoa näissä pienissä perhemajataloissa. Et vain maksa huoneesta ja poistu avain respan tiskille, vaan tuntuu melkein siltä kuin lähtisi tuttavaperheen pihasta jatkamaan matkaa.

Vilkutukset puolin ja toisin, moottorit käyntiin ja eteenpäin.

Oni sijaitsee Rioni-joen laaksossa noin 830 metrin korkeudessa, ja aamun ensimmäiset tunnit pysyttelimme vielä suunnilleen samoissa korkeuslukemissa. Tie seuraili Rachan laaksoja länteen ja samalla kuljimme yhden Georgian mielenkiintoisimmista viinialueista halki.

Täällä nimi Khvanchkara tulee vastaan vähän väliä.

Khvanchkara ei ole pelkästään kylä vaan myös yksi Georgian tunnetuimmista viineistä ja suojattu alkuperänimitys. Aitoa Khvanchkaraa voidaan valmistaa vain pienellä Rachan viinialueella paikallisista Aleksandrouli- ja Mujuretuli-rypäleistä. Lopputulos on luonnostaan puolimakea punaviini, eli makeutta ei tehdä yksinkertaisesti lisäämällä viiniin sokeria. Kylmä syksy ja perinteinen valmistustapa pysäyttävät käymisen ennen kuin kaikki rypäleiden luonnollinen sokeri ehtii muuttua alkoholiksi.

Ja koska eilen käytiin Gorissa, saadaan Stalin näköjään mukaan tähänkin päivään.

Useissa lähteissä ja ennen kaikkea paikallisissa tarinoissa Khvanchkara mainitaan yhtenä Stalinin suosikkiviineistä. Kuinka tarkasti Kremlin juomakaapin sisältö 80 vuotta myöhemmin tunnetaan, on sitten toinen asia, joten otetaan tämä enemmän hyvänä viininörtin nippelitietona kuin kiveen hakattuna totuutena. Ainakin tarina elää täällä vahvasti.

Ja viinille alue on kieltämättä aika komea.

Rioni kiemurtelee syvällä laaksossa ja molemmin puolin nousevat vihreät vuorenrinteet, joiden väleihin on puristunut pieniä kyliä ja viinitarhoja. Varsinaista suorittamista ei aamupäivän ajaminen ollut. Enemmänkin sellaista moottoripyöräilyä, jossa huomaa vähän väliä hidastavansa ihan vain siksi, että ehtii katsella ympärilleen.

Mahtiponttiset vuoret ja laaksot seurasivat matkassa aina Tsagerin suunnalle asti. Siellä alettiin hetkeksi menettää korkeutta oikein komeaa serpentiiniä pitkin…

Samalla alkoi kuskeillakin olla aika tankata muutakin kuin bensaa. Lounas löytyi tien varrelta ja sapuska oli jälleen kerran erittäin kohdillaan.

Georgiassa lounaiden kanssa on motoristille vain yksi pieni ongelma = Ruoka on aivan liian hyvää.

Jos pöytään tilataan pari hatsapuria, khinkaleita, lihaa, perunaa, salaattia, leipää ja vielä vähän jotain ”pientä siihen sivuun”, niin puolen tunnin päästä pitäisi muka vetää kypärä päähän ja lähteä hyökkäämään serpentiiniin pirteänä kuin nuori gaselli.

Ei ihan aina toteudu. Georgialainen lounas voi nimittäin aiheuttaa sellaisen ruokakooman, että tekisi mieluummin mieli etsiä lähin riippumatto kuin seuraava vuoristosola.

Onneksi kahvi auttaa.

Ja jos sekään ei riitä, niin viimeistään keskelle tietä ilmestyvä lehmä, possuperhe tai täysin liikennesäännöistä piittaamaton kana palauttaa keskittymisen nopeasti olennaiseen!

Lounaspaika pitäjä halusi meistä ryhmäkuvan tietenkin :)

Tsagerin jälkeen päivän luonne muuttui jälleen.

Aloimme nousta kunnolla kohti Suurta Kaukasusta ja Zagaron solaa. Tie kapeni, mutkat tiukkenivat ja ympäröivä kasvillisuus alkoi vähitellen muuttua. Metsäiset rinteet jäivät alemmas ja tilalle tulivat avoimemmat vuoriniityt, karummat rinteet ja kauempana hohtavat Kaukasuksen lumihuiput.

Zagaro, josta käytetään myös nimeä Zagari Pass, sijaitsee 2 623 metrin korkeudessa ja yhdistää lämpimänä vuodenaikana Lentekhin suunnan Ushguliin ja Ylä-Svanetiin. Talvella tästä ei sitten noin vain ajellakaan. Lumi ja lumivyöryriski sulkevat solan yleensä kuukausiksi, ja vuonna 2026 tie avautui liikenteelle vasta kesäkuun alkupuolella.

Meille tämä tie oli erityisen mielenkiintoinen myös siksi, että ajoimme sen PeterPanBiken ryhmän kanssa ensimmäistä kertaa.

Meidän pelkästään Georgiaan sijoittuva Hatsapuri-matkamme järjestetään yleensä keväällä. Siihen aikaan Zagaro saattaa olla vielä talven jäljiltä kokonaan kiinni tai vähintään siinä kunnossa, ettei tänne ole mitään järkeä lähteä ison moottoripyöräryhmän kanssa kokeilemaan kepillä jäätä.

Syyskuussa tilanne on yleensä aivan toinen.

Ja tänään Ukko Ylijumala tai hänen georgialainen kollegansa oli selvästi meidän puolellamme.

Korkeallakin vuoristossa saimme ajella pääosin sinisen taivaan alla ja lämpömittari pysytteli sielläkin varsin sivistyneissä noin +20 asteen lukemissa.

Aika täydellinen keli.

Ja tie!

Life is now - on se vaan niin totta. Miksi odottaa sitku hetkeä?

Jos eilisen Rachan mutkat olivat hienoja, niin tässä vaiheessa tavalliset adjektiivit alkoivat taas huveta sanavarastosta.

Jossain Zagaron ympäristössä tapahtuu myös kulttuurisesti kiinnostava siirtymä. Rachan vihreistä laaksoista siirrytään Svanetiin, joka on ollut vuosisatojen ajan yksi Georgian eristyneimmistä alueista.

Kartalla etäisyydet eivät näytä valtavilta, mutta Kaukasuksella kartta valehtelee aika sujuvasti. Vuorijonot, syvät jokilaaksot, runsas lumi ja kuukausiksi sulkeutuvat solat ovat tehneet naapurialueistakin aikanaan hyvin erillisiä maailmoja.

Tämän seurauksena Georgian vuoristoalueille on kehittynyt omia vahvoja paikallisia kulttuurejaan. Racha tunnetaan muun muassa viineistään ja ruoastaan, kun taas Svanetilla on aivan oma arkkitehtuurinsa, perinteensä ja jopa oma kielensä, svan, joka kuuluu Georgian kielen tavoin kartvelilaisiin kieliin mutta ei ole vain georgian murre. Ylä-Svanetin pitkä eristyneisyys on ollut yksi tärkeä syy siihen, että alueen keskiaikainen kylärakenne, tornitalot, kieli, tavat ja kansanperinne ovat säilyneet poikkeuksellisen hyvin. Ylä-Svaneti liitettiin Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 1996.

Ja kohta näimmekin, miltä tämä kaikki näyttää käytännössä. Ushguli.

Jos joskus pitää valita kylä, joka näyttää siltä kuin joku olisi rakentanut sen suoraan seikkailuelokuvan lavasteeksi, niin tämä pääsee aika korkealle listalle.

Ushguli ei itse asiassa ole vain yksi kylä vaan useiden pienten kylien muodostama yhteisö noin 2 100–2 200 metrin korkeudessa. Sitä kutsutaan usein Euroopan korkeimmaksi jatkuvasti asutuksi kyläksi. Täysin yksiselitteinen titteli ei ole, koska sekä Euroopan rajauksesta että ”kylän” määritelmästä voidaan väitellä pitkäänkin, mutta turvallisesti voidaan sanoa, että Ushguli kuuluu Euroopan korkeimpiin pysyvästi asuttuihin asutuskokonaisuuksiin.

Ja korkeuden kyllä huomaa. Kylän takana nousevat lumihuippuiset Kaukasuksen vuoret, kivitalojen välistä kohoavat Svanetin kuuluisat puolustustornit ja ympärillä laiduntavat eläimet aivan kuin ne olisivat osa matkailutoimiston lavastusta. Paitsi etteivät ne ole turistilavasteita.

Kun vedimme ensimmäisiä Georgian matkojamme noin kuusi vuotta sitten, Ushguliin pääseminen oli vielä huomattavasti nykyistä suurempi operaatio. Pitkät osuudet olivat kunnon soratietä ja matkaan piti varata aikaa aivan eri tavalla.

Viime vuosina tieverkkoa on kuitenkin parannettu vauhdilla. Zagaron suunnan vanha vaikea vuoristotie kunnostettiin merkittävästi vuonna 2024, ja vuonna 2026 Lentekhin ja Ushgulin välillä pääsee jo pääosin asfaltilla tai betonilla. Lyhyitä sorapätkiä, sortumien jälkiä ja tietyökohtia toki edelleen riittää, eikä 2 600 metrissä kulkevaa vuoristotietä kannata koskaan sekoittaa Kehä III:een.

Sama kehitys näkyy myös Ushgulissa.

Majoituksia, kahviloita ja matkailijoita on selvästi enemmän kuin ensimmäisillä kerroilla. On helppo ymmärtää miksi. Kun tällainen paikka muuttuu huomattavasti helpommin saavutettavaksi, sana leviää aika nopeasti.

Toistaiseksi tunnelma on kuitenkin säilynyt hienosti. Kylä ei vielä tunnu ulkoilmamuseolta eikä turistibussien purkupaikalta. Lehmät kävelevät edelleen keskellä tietä, paikalliset elävät taloissaan ja vanhojen tornien ympärillä eletään tavallista arkea.

Kuinka kauan tämä tasapaino säilyy, jää nähtäväksi.

Georgia on nimittäin selvästi matkailun nousussa. Vuonna 2025 maassa kirjattiin yli 5,5 miljoonaa kansainvälistä turistivierailua, ja vuoden 2026 ensimmäisellä puoliskolla erityisesti EU-maista ja Britanniasta saapuvien matkailijoiden määrä jatkoi vahvaa kasvua. Sen kyllä huomaa myös paikan päällä: uusia teitä, hotelleja, ravintoloita ja matkailupalveluita syntyy vauhdilla.

Tämä on tietenkin syrjäseuduille monella tavalla hyvä asia. Raha jää alueelle, työpaikkoja syntyy ja nuorilla on enemmän mahdollisuuksia rakentaa elämää kotiseudullaan sen sijaan, että kaikkien pitäisi muuttaa Tbilisiin tai ulkomaille.

Kolikolla on sitten se toinenkin puoli. Kun saavutettavuus paranee tarpeeksi, ne paikat, joiden viehätys perustuu juuri vaikeaan saavutettavuuteen ja aitouteen, voivat muuttua nopeasti.

Eli jos Ushguli kiinnostaa, sanoisin että nyt on oikein hyvä aika mennä.

Mestia sijaitsee noin 1 500 metrin korkeudessa Mestiachala- ja Mulkhura-jokien varsilla ja toimii Ylä-Svanetin hallinnollisena keskuksena. Kesällä se on patikoijien, vuorikiipeilijöiden ja meidän kaltaisten moottoripyöräilijöiden tukikohta, mutta talvella kaupungin luonne muuttuu täysin.

Mestian vieressä sijaitsevat Hatsvalin ja Tetnuldin laskettelualueet. Hatsvali on käytännössä aivan kaupungin kupeessa ja sinne pääsee hissillä Mestian suunnalta, kun taas Tetnuldi tarjoaa korkeammalla vuorella selvästi alppisempaa maastoa ja tunnetaan erityisesti freeride-laskemisesta.

Georgia on muutenkin aika mielenkiintoinen laskettelumaa. Tunnetuin keskus on Tbilisin pohjoispuolella sijaitseva Gudauri, mutta lisäksi laskettelukeskuksia löytyy Bakurianista, Goderdzistä sekä täältä Mestian Hatsvalista ja Tetnuldista. Kaikissa on yksi yhteinen etu: Kaukasus tarjoaa ihan oikeita isoja vuoria, mutta hintataso on edelleen moniin Alppien kohteisiin verrattuna varsin maltillinen.

Ushgulista jatkoimme kohti päivän päätepistettä Mestiaa.

Tässä kohtaa myös Svanetin kuuluisia kivitorneja alkoi näkyä yhä enemmän. Ne eivät ole koristeita eivätkä muinaisten svanien versio kesämökistä, vaan osa alueen vuosisatoja vanhaa puolustusarkkitehtuuria.

Svanien tornitalot rakennettiin kivestä ja nousivat tavallisesti kolmesta viiteen kerrokseen. Niihin voitiin vetäytyä suojaan hyökkäysten ja paikallisten levottomuuksien aikana, ja ne liittyivät usein suoraan perheen varsinaiseen asuinrakennukseen. Yläkerrokset toimivat puolustus- ja tarkkailupaikkoina, alempana elettiin, säilytettiin ruokaa ja tavaraa ja samoissa kokonaisuuksissa saattoi olla tilaa myös kotieläimille.

Tänä päivänä tornien alkuperäinen sotilaallinen tehtävä on tietysti historiaa, mutta maisemasta niitä ei voi erottaa. Ne ovat yksi koko Svanetin tunnusmerkeistä.

Iltapäivällä viiden jälkeen päivän noin 230 kilometriä alkoivat olla paketissa ja kurvasimme Mestiaan. Pyörät parkkiin majapaikan pihaan, ajokamat pois ja suihkun kautta päivän viimeiseen tärkeään ohjelmanumeroon.

Syömiseen. Illallinen oli jälleen kerran maittava, paikallinen ja aivan totaalisen ylimitoitettu suomalaisen vatsalaukun kapasiteettiin nähden. Ja tällä kertaa en saanut ruoasta edes kuvaa.

Kun pöytään kannettiin ensimmäiset lautaset, nälkäinen matkanjohtaja unohti hetkeksi olevansa myös matkabloggaaja ja ryhtyi suoraan olennaiseen.

Joten joudutte vain uskomaan. Hyvää oli. Todella hyvää.

Takana oli yksi niistä ajopäivistä, joiden takia moottoripyörämatkoja tulee järjestettyä vuodesta toiseen. Aamulla lähdettiin sateen raikastamasta Rachan laaksosta, päivän aikana ajettiin viinialueiden halki, pujoteltiin lehmien ja possujen seassa, noustiin 2 623 metriin Zagaron solalle, ylitettiin vuorijono Svanetin puolelle, pyörittiin keskiaikaisten tornien keskellä Ushgulissa ja lopulta päädyttiin yöksi Mestiaan lumihuippujen ympäröimänä.

Aika vaikea keksiä parempaa tapaa käyttää yhtä syyskuista päivää.

Siitä olikin mukava vetää peitto korville ja antaa pään sulatella päivän kokemuksia samaan aikaan kun vatsa yritti selvitä illallisesta.

Huomenna maisema vaihtuu jälleen täysin.

Vuoret jäävät taakse ja ratsut lasketellaan yli 300 kilometrin matkalla aina Mustanmeren rannalle Batumiin.

Seikkailu jatkuu!