Päivä 2 | Tbilisi – Oni | noin 270 km

Ja sitten päästiin vihdoin itse asiaan!

Aamulla klo 08.30 innokas retkikunta pakkautui hotellin edestä taksiin ja noin puolta tuntia myöhemmin kurvasimme vuokraamon pihaan hieman Tbilisin keskustan ulkopuolelle. Siellä meitä odottivat ratsut, joiden selässä olisi tarkoitus viettää seuraavat pari viikkoa Georgian ja Armenian vuoria, laaksoja ja mutkateitä koluten.

Paperihommat oli hoidettu pitkälti jo etukäteen, joten vuokraamolla ei tarvinnut aloittaa mitään georgialaista paperisotaa tyhjältä pöydältä. Jokaiselle lyötiin eteen valmis sopimus allekirjoitettavaksi, pyörän rekisteriote sekä valtakirja, jonka perusteella vuokrapyörän saa myöhemmin viedä Armenian puolelle.

Lisäksi jokainen jätti pyörästään vakuusmaksun kirjekuoressa vuokraamon kassakaappiin. Summa vaihteli pyörän koosta ja arvosta riippuen 600 ja 1 200 euron välillä. Tarkoitus on tietysti saada samat kirjekuoret takaisin matkan päätteeksi, joten jo tässä vaiheessa sovittiin yhteinen toimintamalli: pidetään mustat kumit alaspäin ja kiiltävät osat ylöspäin.

Ennen liikkeelle lähtöä käytiin vielä pyörät läpi, säädettiin peilit ja vivut kohdilleen ja tarkistettiin mahdolliset vanhat naarmut. Taksimatkalla olimme jo kerranneet Georgian liikennesäännöt ja ennen kaikkea paikallisen liikenteen erityispiirteet. Sulkuviiva ei täällä ole kutsu kokeilla onneaan, ja maaseudulla vastaan voi tulla käytännössä mitä tahansa. Koiria, kanoja, lehmiä ja possuja ei suuremmin kiinnosta, mitä Georgian tieliikennelaki asiasta sanoo.

Samoin tien pinta saattaa vaihtua muutamassa metrissä. Yhdessä hetkessä alla on sileää asfalttia, seuraavan mutkan takana keskellä ajolinjaa voi odottaa vuorelta pudonnut kivi tai monttu, jonka pohjalla olisi mahdollista harjoittaa pienimuotoista kaivostoimintaa.

Eli täällä pitää olla hereillä.

Mutta juuri se tekee Georgiasta niin hienon moottoripyörämaan. Täällä ei vain siirrytä paikasta toiseen. Tie on koko ajan osa matkaa.

Ja sitten se hetki viimein koitti.

Kypärät päähän, koneet käyntiin ja ratsujen selkään!

Ensimmäinen haaste oli tietenkin päästä ulos Tbilisistä. Georgian pääkaupunki on yli miljoonan asukkaan kaupunki, joka on puristunut pitkänomaisesti Mtkvari-joen laaksoon vuorten väliin. Liikenne on sen mukaista. Autoja riittää, liittymiä tulee joka suunnasta ja kaistamerkinnät tuntuvat välillä enemmän ystävällisiltä ehdotuksilta kuin ehdottomilta määräyksiltä.

Toisaalta liikenteessä on oma rytminsä. Kun siihen pääsee sisälle, homma toimii yllättävänkin jouhevasti. Töötillä ei välttämättä kerrota, että joku on tehnyt elämässään vakavan virheen, vaan usein yksinkertaisesti ilmoitetaan: "Minä olen tässä."

Meidän onneksemme vuokraamo sijaitsi sopivasti kaupungin laidalla ja pääsimme kiertämään pahimpia keskustan ruuhkia Tbilisin tekoaltaan kautta. Ensimmäiset kilometrit menivätkin enemmän uuden pyörän tunnusteluun kuin maisemien ihmettelyyn.

Pikkuhiljaa miljoonakaupunki jäi taakse ja suunta otettiin kohti Mtskhetaa.

Mtskheta ei ole mikä tahansa pikkukaupunki. Se oli muinaisen Kartlin kuningaskunnan pääkaupunki jo 300-luvulta ennen ajanlaskun alkua aina 400-luvulle asti, ja juuri täällä kristinuskosta tuli Georgian valtionuskonto 300-luvulla. Kaupunki sijaitsee Aragvi- ja Mtkvari-jokien yhtymäkohdassa, ja sen historialliset kirkot kuuluvat Unescon maailmanperintöluetteloon. Tbilisi vei aikanaan pääkaupungin tittelin, mutta Mtskheta säilyi Georgian ortodoksisen kirkon tärkeimpänä hengellisenä keskuksena.

Tällä kertaa emme kuitenkaan sukeltaneet syvemmälle Mtskhetan historiaan, vaan juuri ennen vanhaa pääkaupunkia käänsimme ratsujen nokat länteen ja lähdimme seurailemaan Mtkvari-jokea, joka suomalaisille tunnetaan paremmin myös nimellä Kura.

Vieressä kulkee nykyään isompi valtatie, jota pitkin suurin osa normaalista liikenteestä painaa määränpäähänsä mahdollisimman tehokkaasti.

Mutta mehän emme olleet tulleet Georgiaan ajamaan mahdollisimman tehokkaasti paikasta A paikkaan B.

Me olimme tulleet tänne ajelemaan moottoripyörällä!

Ja sitten eteen tuli Gori.

Gori on noin tunnin ajomatkan päässä Tbilisistä sijaitseva kaupunki, jossa neuvostohistoria on edelleen aika vahvasti läsnä. Syynä on yksi kaupungin maailmankuuluista pojista: täällä syntyi vuonna 1878 Ioseb Besarionis dze Jughashvili, joka myöhemmin tunnettiin paremmin nimellä Josif Stalin.

Stalin nousi Neuvostoliiton johtoon 1920-luvun lopulla ja hallitsi maata kuolemaansa vuonna 1953 asti. Hänen valtakauteensa liittyivät nopea teollistuminen ja Neuvostoliiton keskeinen rooli toisessa maailmansodassa, mutta samalla pakkokollektivisointi, poliittiset puhdistukset, joukkoteloitukset ja Gulag-vankileirijärjestelmä aiheuttivat valtavan määrän inhimillistä kärsimystä ja miljoonia kuolemia.

Gorissa Stalin on edelleen hyvin näkyvä osa kaupungin historiaa. Stalin-museon pihassa seisoo hänen syntymäkotinsa suojakatoksen alla, vieressä on hänen käyttämänsä panssaroitu junavaunu ja itse museossa kymmeniä tuhansia valokuvia, asiakirjoja ja esineitä. Ensimmäinen muistomuseo avattiin hänen syntymäkotiinsa jo vuonna 1937, siis Stalinin itsensä vielä eläessä. Nykyisessä museossa on vuodesta 2010 lähtien ollut myös erillinen osasto hänen valtakautensa vainoille. Museon edustalla on edelleen myös Stalin-patsas.

Emme tällä kertaa tehneet tuntikausien syväsukellusta neuvostohistoriaan, mutta paikka oli sen verran matkan varrella, että totta kai pysähdyimme hetkeksi ihmettelemään.

Ja historiasta päästiinkin luontevasti seuraavaan tärkeään aiheeseen: ruokaan.

Paikalliset olivat vinkanneet, että Gorista ei pidä poistua kokeilematta gorilaista kotlettia. Ja tämähän ei ollut mikään turisteille keksitty tarina. Gori cutlet eli goruli kotleti on oikeasti paikallinen erikoisuus. Paikallisen ruokaperinteen mukaan reseptin kehitti gorilainen Givi Abuashvili, ja nykyään kotletti löytyy ympäri kaupunkia ravintoloiden ruokalistoilta. Käytännössä kyseessä on reilun kokoinen jauhelihakotletti, jonka kanssa tarjoillaan tyypillisesti perunaa ja georgialaista tomaattikastiketta.

Eli kotletit ääntä kohti.

Energiavarastot täyteen ja takaisin ratsaille.

Gorista vedettiin noin 30 kilometriä hieman nopeampaa tietä Gomiin. Ja siellä tapahtui päivän selkein suunnanmuutos, sekä kartalla että ajamisen suhteen.

Nokat pohjoiseen. Edessä Suuri Kaukasus ja Rachan vuoristoalue. Siihen asti päivä oli ollut erittäin mukavaa moottoripyöräilyä. Seuraavat noin sata kilometriä olivatkin sitten jotain aivan muuta.

Tie alkoi nousta. Suorat vähenivät. Vuoret kasvoivat ympärillä. Yksi mutka johti seuraavaan, seuraava nousuun ja nousu jälleen uuteen laaksoon. Välillä tie kulki korkealla vuorenrinteessä, välillä pudottiin alas jokien varsille ja sitten alettiin taas kiivetä.

Perusadjektiivit kuten "hieno", "upea" ja "mahtava" alkoivat loppua kesken.

Joten kokeillaan hetki korkeakulttuuria:

Oi Racha, missä tie vuorta syleilee,
ja mutka toisen jälkeen ratsumiestä viettelee.
Missä laakso päättyy, uusi nousu jo odottaa,
ja moottorin laulu Kaukasuksen rinteillä kajahtaa.

Shakespeare tuskin pyörii haudassaan. Ja jos pyörii, niin toivottavasti samaan suuntaan kuin meidän renkaat.

Joka tapauksessa aivan huikeaa baanaa.

Tätä varten tänne oli tultu.

Oni on pieni kaupunki Rioni-joen varrella syvässä laaksossa Kaukasuksen vuoristossa, noin 830 metrin korkeudessa merenpinnasta. Kaupungissa on runsaat 2 400 asukasta.

Kello lähenteli kuutta illalla, kun päivän noin 270 kilometrin jälkeen kurvasimme Oniin. Racha on jo itsessään paljon Georgian tunnetuimpia matkailukohteita rauhallisempi alue, ja päivän päätteeksi odottanut majoitus sopi ympäristöön täydellisesti.

Family Hotel Gallery on juuri sellainen paikka, johon ei oikein voisi saapua muuten kuin hyvällä mielellä. Perhehotellia pyörittää Gugeshashvilin perhe, ja paikka on täynnä itse tehtyjä puutöitä, maalauksia ja paikallista käsityöperinnettä. Majoitukseen kuuluu myös noin 200 vuotta vanha perinteinen georgialainen puutalo.

Meille kerrottiin paikan olleen suvun hallussa jo sukupolvien ajan, ja ainakin tunnelman perusteella sen kyllä uskoo. Tämä ei tuntunut hotellilta, johon tullaan vain nukkumaan. Enemmänkin siltä, että joku avasi kotinsa oven ja sanoi, että tulkaahan peremmälle.

Nykyinen perhehotelli on toiminut tässä muodossa yli 15 vuotta, ja vanha rakennus on kunnostettu uuteen käyttöön niin onnistuneesti, että se on saanut myös tunnustusta kulttuuriperinnön säilyttämisestä.

Eikä siinä vielä kaikki.

Isäntä johdatti meidät seuraavaksi paikallisen nestemäisen kulttuuriperinnön pariin. Chachaan.

Chacha on georgialainen rypäletisle, hieman samaan tapaan kuin italialainen grappa. Kun viinin valmistuksessa rypäleistä on käytetty mehu, jäljelle jää kuoria, siemeniä, varsia ja muuta rypälemassaa. Georgialainen ratkaisu tähän ongelmaan on tietenkin se, ettei mitään heitetä hukkaan. Massa fermentoidaan ja sen jälkeen tislataan. Lopputuloksena syntyy kirkasta tavaraa, jonka alkoholipitoisuus alkaa helposti vitosella ja kotitekoisissa versioissa voi mennä reilusti siitä ylöspäin.

Isäntä näytti meille perinteisen tislauslaitteiston ja miten homma käytännössä toimii. Ja koska teoriatunti ilman käytännön harjoitusta olisi tietenkin puutteellista opetusta, pääsimme myös maistamaan tuotosta.

Sanotaan vaikka näin, että maku on varsin välitön.

Chacha ei jää ujosti pyörimään suuhun kyselemään, mitä kuuluu. Se esittäytyy rytinällä.

Sen jälkeen siirryttiin viinikellarin puolelle, ja siinä ollaankin jo Georgian kulttuurin ytimessä. Viiniä on tehty nykyisen Georgian alueella noin 8 000 vuoden ajan, ja maata pidetään yhtenä maailman vanhimmista tunnetuista viininvalmistusalueista. Perinteisessä georgialaisessa menetelmässä viini valmistetaan qvevrissä, suuressa munanmuotoisessa saviastiassa, joka haudataan maahan. Rypälemehun mukana astiaan voidaan laittaa myös kuoret, siemenet ja joskus rangat, ja viini saa fermentoitua ja kypsyä siellä kuukausien ajan.

Lopputulos voi olla hyvin erilainen kuin se viini, johon Suomessa tai muualla Länsi-Euroopassa on totuttu. Erityisesti georgialaiset qvevrissä kuorikontaktissa valmistetut valkoviinit voivat olla väriltään meripihkaisia, rakenteeltaan voimakkaampia ja jopa hieman tanniinisia. Ja täällä viini ei muutenkaan tunnu olevan vain juoma, joka tilataan ruoan kylkeen. Se on osa perhettä, juhlia, vieraanvaraisuutta ja koko ruokapöydän ympärille rakentuvaa kulttuuria.

Tässä majatalossa homma oli vielä kirjaimellisesti kotikutoista, sillä viini tuli omasta kellarista suoraan pöytään. Ja kohta pöytään alkoi tulla muutakin.

Ensin yksi ruokalaji. Sitten toinen. Sitten kolmas. Ja juuri kun suomalainen ajatteli, että nythän tässä taisi olla illallinen, jostain ilmestyi pääruoka.

Georgiassa vierasta ei nimittäin jätetä nälkäiseksi. Todennäköisesti edes silloin, jos vieras sitä erikseen pyytää.

Takana oli ensimmäinen varsinainen ajopäivä, noin 270 kilometriä, ensimmäiset Kaukasuksen vuoristomutkat, Stalinia, kotletteja, chachaa, kotiviiniä ja yksi niistä illallisista, joiden aikana tajuaa olevansa aika kaukana tavallisesta tiistaista Suomessa.

Ei huono aloitus.

Sen jälkeen ei tarvinnutkaan enää muuta kuin raahautua huoneeseen, kaatua sänkyyn ja päästää vatsa viereen nukkumaan.

Huomenna matka jatkuisi vielä syvemmälle Kaukasuksen vuoristoon!