Aamu Harsnadzorin vuoristomaisemissa alkoi jälleen kerran sinisen taivaan alla, ja ennen lähtöä ehdittiin vielä hetki nautiskella Syunikin maisemista täysin rinnoin. Tänään ei ollut kiire mihinkään, sillä edessä oli kilometreissä melko maltillinen noin 250 kilometrin päivä ja suurin osa reitistä suhteellisen hyvin vetävää baanaa. Tukeva aamupala, ratsut valmiiksi ja liikkeelle noin kymmeneltä.

Ensimmäiset kilometrit mentiin vielä Tatevin ympäristön serpentiineissä, mutta pian maisema avautui laajemmaksi ylängöksi ja tie suoristui. Tämä oli itse asiassa oikein mukavaa vaihtelua viime päivien jatkuvaan vuoristomutkaan. Kun ei tarvitse koko ajan keskittyä jarruun, kaasuun, kytkimeen ja seuraavaan tiukkaan mutkaan, ehtii välillä ihan kunnolla katsella ympärilleenkin. Ja katseltavaa riitti: avoimia ylänköjä, vuorijonoja horisontissa ja siellä täällä vapaana liikkuvia hevoslaumoja.

Samalla ajoimme jälleen vanhojen kauppareittien jäljillä. Armenia sijaitsi vuosisatojen ajan tärkeässä solmukohdassa Persian, Kaukasuksen ja Anatolian välillä, ja vanhojen Silkkitien reittien varrelle rakennettiin karavaaniseraijeja eli aikansa majatalon, tallin, huoltoaseman ja rekkaparkin yhdistelmiä.

Yksi hienoimmista säilyneistä esimerkeistä on Orbelianin karavaaniseraiji Vardenyatsin solassa noin 2 400 metrin korkeudessa. Se rakennettiin vuonna 1332 palvelemaan vuorten yli kulkevia kauppiaita ja heidän eläimiään. Paksujen kiviseinien suojissa saivat levätä niin ihmiset, hevoset kuin kamelitkin, joten perusidea ei oikeastaan poikkea hirveästi nykypäivän tienvarsihotellista.

Oli jotenkin surullisen hupaisa vessa :)

Sisianin tuntumassa oli aika tankata pyörät, ja samalla poikkesimme katsomaan Zorats Kareria, joka tunnetaan myös nimellä Karahunj. Paikkaa kutsutaan usein Armenian Stonehengeksi, eikä vertaus ole aivan tuulesta temmattu. Avoimella ylängöllä seisoo yli kaksisataa suurta basalttikiveä, joista osaan on tehty pyöreitä reikiä.

Paikan tarkasta iästä ja käyttötarkoituksesta ei ole täyttä yksimielisyyttä. Sitä on tulkittu muun muassa hautapaikaksi, rituaaliseksi kokonaisuudeksi ja jopa muinaiseksi tähtitieteelliseksi observatorioksi. Mitä siellä tuhansia vuosia sitten todella tehtiin, jää siis ainakin osittain arvoitukseksi, mikä tekee paikasta oikeastaan vain kiinnostavamman.

Kivien ihmettelyn jälkeen matka jatkui pohjoiseen pitkin todella mukavaa ylänkötietä. Suorat olivat tällä kertaa enemmän nautinto kuin haitta, sillä maisemat olivat jatkuvasti hienot ja tie lähes tyhjä. Välillä on ihan hyvä antaa moottorin laulaa tasaista tahtia ja keskittyä siihen, mitä ympärillä näkyy, eikä vain siihen, mitä seuraavassa mutkassa tapahtuu.

Lounaspaikalla tuli muuten vastaan yksi pieni muistutus siitä, että täällä eteläisessä Armeniassa liikutaan myös geopoliittisesti vähän herkemmällä alueella. Pihassa seisoi EU:n tähtitunnuksilla varustettu maasturi, jollaisia olimme nähneet parin viime päivän aikana tien päällä useampiakin. Juttelin hetken kuskin kanssa ja selvisi, että auto kuului EU:n EUMA-siviilitarkkailuoperaatiolle, joka liikkuu Armenian puolella Azerbaidžanin ja Nakhchivanin rajan tuntumassa seuraamassa turvallisuustilannetta.

Sevanjärven lähistöllä tienvarsilla alkoi näkyä myös jotain suomalaiselle hyvin tuttua: tyrniä. Kirkkaan oranssit marjat eivät olleet tänne eksynyt pohjoismainen erikoisuus, vaan tyrni kasvaa Armeniassa luonnonvaraisena ja sitä näkee paljon juuri Sevanin ympäristössä. Paikalliset kutsuvat sitä nimellä chichkhan ja tekevät marjoista muun muassa mehua, hilloa ja siirappia.

Lopulta horisonttiin ilmestyi suuri sininen pinta. Sevanjärvi.

Armenialaiset kutsuvat Sevania välillä omaksi merekseen, ja nimitys on helppo ymmärtää kun järvi ensimmäistä kertaa avautuu eteen. Se sijaitsee noin 1 900 metrin korkeudessa ja on Armenian ylivoimaisesti suurin järvi. Vuorten keskellä avautuva valtava vesialue näyttää melkein mereltä, etenkin kun vastarantaa ei joka paikasta edes kunnolla erota.

Me lähdimme kiertämään Sevania sen itärantaa pitkin, joka on tavalliselle matkailijalle ehkä järven vähän tuntemattomampi puoli. Suurin osa liikenteestä ja matkailusta keskittyy länsi- ja pohjoisrannoille, kun taas idässä asutusta ja autoja on huomattavasti vähemmän. Meille tämä sopi erinomaisesti, sillä tie oli lähes tyhjä ja kaiken lisäksi silkkisen hyvässä kunnossa aina päivän päätepisteeseen asti.

Vasemmalla avautui järvenselkä ja oikealla nousivat Gegharkunikin vuoret. Päivän viimeiset kilometrit olivat juuri sellaista moottoripyöräilyä, jossa ei tarvitse tehdä mitään ihmeellistä. Hyvä tie, hienot maisemat, aurinko paistaa ja koko porukka etenee mukavasti samaan suuntaan.

Yöpaikaksi oli valittu armenialaiseen tyyliin rakennettu boutique-hotelli, joka sijaitsee käytännössä keskellä hyvin rauhallista Sevanin maisemaa. Juuri sopiva paikka tällaisen päivän päätteeksi.

Iltapäivän ohjelma pidettiin tarkoituksella yksinkertaisena. Ajokamat pois, aurinkotuoli alle ja hetkeksi altaan äärelle nauttimaan auringosta. Hotellilta löytyi vielä sauna, ja kun kiukaassa luki jälleen Harvia, niin eihän sitä voinut käyttämättäkään jättää. Tässä vaiheessa alkoi jo tuntua siltä, että Armeniassa suomalainen saunaturisti pärjää yllättävän hyvin.

Illalla suunnattiin läheiseen ravintolaan ja tällä kertaa pöytään haluttiin pitkästä aikaa kalaa. Sevanjärvi on tunnettu kalastaan, joten muutaman hyvin lihapainotteisen päivän jälkeen vaihto teki oikein hyvää. Shashlikissa ja kebabissa ei ole mitään vikaa, mutta jossain vaiheessa kehokin alkaa vihjata, että maailmassa saattaa olla muitakin ruoka-aineita.

Kokonaisuutena päivä oli selvästi rauhallisempi kuin muutamat edelliset, mutta juuri siksi oikein onnistunut. Noin 250 kilometriä hyvää tietä, pari mielenkiintoista historiallista pysähdystä (ei yhtäkään kirkkoa!), hienoja ylänkömaisemia ja lopuksi rauhallinen iltapäivä Sevanjärven rannalla.

Päivä 10 | Tatev - Sevanjärvi | Noin 250km