Päivä 13 | Hirayu – Kusatsu | noin 200 km

Hirayu Onsenissa aamu alkaa mukavasti ja varhain. Toissapäivän sateet ovat jo kaukaista historiaa, ja aurinko paistaa heti aamusta. Vuoret nousevat ympärillä hiljaisina ja ilma on raikas, aamulla jopa viileä, vaikka höyry nousee kuumista lähteistä joka puolella ja rikki tuoksuu ilmassa.

Edellisen päivän onsen tekee tehtävänsä – kroppa on kevyt ja mieli rauhallinen. Tästä on hyvä lähteä taas liikkeelle. Kaasukättä nimittäin kutittaa lepopäivän jälkeen.

Kun katsoin ikkunasta ulos, porukka oli jo käytännössä valmiina lähtöön – puoli tuntia ennen sovittua aikaa 🙂

Ensimmäiset kilometrit vievät meidät syvemmälle vuoristoon. Tie seurailee joen muotoja ja mutkittelee alas kohti Matsumoton laaksoa. Tiet ovat kapeita, mutta pinnaltaan loistavia. Mutkia riittää ja liikennettä on yllättävän vähän. Juuri sellaista ajamista, jota varten tänne on tultu.

Samalla lämpötila kohoaa, kun laskeudutaan alemmas ja aurinko alkaa porottaa kunnolla.

Ennen linnalle siirtymistä pidettiin pieni tauko paikallisessa leipomossa aamupalan merkeissä. Tuore kahvi ja lämpimät voileivät toimivat täydellisenä starttina ajopäivälle.

Vuorilta alas tullessa maisema muuttuu. Metsä harvenee, tiet levenevät ja pian edessä avautuu yksi Japanin tunnetuimmista historiallisista kohteista – Matsumoton linna. Mustana kohoava linna näyttää lähes epätodelliselta kirkasta taivasta vasten.

Matsumoton linna on yksi Japanin parhaiten säilyneistä alkuperäisistä linnoista, ja sen nykyinen päärakenne on 1500-luvun lopulta. Toisin kuin monet muut linnat, sitä ei ole rakennettu kukkulalle vaan tasangolle, ja sen puolustukseen on käytetty leveitä vallihautoja ja useita kerroksia.

Karpit, eli koi-kalat, ovat Japanissa paljon enemmän kuin pelkkiä koristekaloja – ne ovat vahva symboli.

Japanilaisessa kulttuurissa koi edustaa sitkeyttä, rohkeutta ja kykyä nousta vastavirtaan. Tarina tulee vanhasta kiinalais-japanilaisesta legendasta, jossa karppi ui voimakasta virtaa ylöspäin ja onnistuu lopulta hyppäämään vesiputouksen yli. Palkinnoksi se muuttuu lohikäärmeeksi. Siksi koi nähdään usein symbolina periksiantamattomuudelle ja kehittymiselle.

Koi on myös onnen ja vaurauden symboli. Siksi niitä pidetään usein puutarhalammikoissa, ja hyvin hoidettu koi voi olla yllättävän arvokas. Väreillä on myös merkitystä - Esimerkiksi punainen koi yhdistetään usein rakkauteen ja perheeseen, musta voimaan ja vaikeuksien voittamiseen, kultainen koi vaurauteen ja menestykseen. Valkoinen taas = puhtaus, uusi alku ja joskus myös menestys uralla

Japanissa poliisi ei juuri hyppää silmille – ja se on osa koko järjestelmän ideaa.
Vaikka poliiseja on paljon, he eivät näy samalla tavalla kuin meillä. Valvonta on huomaamatonta, partiointi rauhallista ja iso osa työstä tapahtuu paikallisissa pienissä poliisiasemissa, kobaneissa, jotka ovat osa arkea lähes jokaisessa kaupunginosassa.
Liikenteessä kaahailua näkee todella vähän, ja suurin osa noudattaa sääntöjä melko kurinalaisesti. Poliisia ei tarvitse olla jatkuvasti näkyvästi valvomassa, koska kulttuuri itsessään pitää homman kasassa.
Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö valvontaa olisi. Siviiliajoneuvoja käytetään paljon ja sakot tulevat kyllä, jos rajoja venyttää.

Matsumoto on yksi niistä kaupungeista, joissa Japani tuntuu samaan aikaan sekä historialliselta että elävältä. Se sijaitsee Naganon prefektuurissa, Japanin Alppien juurella, ja toimii luontevana porttina vuoristoon. Sijainti näkyy heti – ilma on puhtaampaa, maisema avarampaa ja taustalla nousevat vuoret tuovat koko kaupunkiin oman rauhallisen rytminsä.
Kaupunki tunnetaan ennen kaikkea linnastaan, mutta sen ympärillä on paljon muutakin. Keskusta on kompakti ja helposti käveltävä, täynnä pieniä kahviloita, paikallisia leipomoita ja perinteisiä liikkeitä. Tunnelma on huomattavasti rauhallisempi kuin suurkaupungeissa, mutta silti elävä…

Matsumoton jälkeen hypättiin pienimmille teille – ja ajaminen muuttui heti. Liikenne katosi lähes kokonaan, tiet kapenivat ja mutkat tiukkenivat. Tie seurasi maaston muotoja, välillä jokivartta, välillä metsän keskellä ja paikoittain siksakkia vuorten yli.

Nämä kakkos- ja kolmostiet ovat kyllä oma maailmansa Japanissa. Tuntuu siltä, että suurin osa liikenteestä on siirtynyt isoille express-väylille ja vuorten läpi vedettyihin tunneleihin, ja nämä vanhat serpentiinitiet ovat jääneet vähän niin kuin unholaan. Silti ne pidetään yllättävän hyvässä kunnossa – pinta on usein lähes täydellinen, vaikka liikennettä ei juuri ole.

Matka jatkuu eteenpäin pieniä mutkateitä pitkin kohti Naganoa. Samalla poiketaan Naganon olympiastadionin alueelle, jossa järjestettiin vuoden 1998 talviolympialaiset.

Vuoden 1998 talviolympialaiset olivat Japanille iso hetki – ja Suomelle myös varsin onnistuneet kisat. Suomi voitti yhteensä 12 mitalia, joista 2 kultaa, 4 hopeaa ja 6 pronssia. Kultamitalit tulivat mäkihypyssä suurmäen joukkuekilpailussa sekä jääkiekossa, jossa Suomi voitti historiansa ensimmäisen olympiakullan.

Maastohiihdossa suomalaiset olivat vahvoja, ja Mika Myllylä oli yksi kisojen kirkkaimmista tähdistä useilla mitaleillaan. Myös mäkihypyssä Jani Soininen voitti kultaa normaalimäessä.

Tämä oli Suomen historian toiseksi paras mitalisaalis talviolympialaisissa – vain yhden mitalin päässä ennätyksestä, joka syntyi Sarajevossa vuonna 1984.

On aina hieman erikoinen tunne seistä paikassa, jonka on nähnyt aiemmin vain televisiosta.

Japanilainen biker-kulttuuri on yllättävän monipuolinen – ja monella tapaa erilainen kuin Euroopassa tai Yhdysvalloissa. Siinä yhdistyvät vahva sääntöjen kunnioitus, viimeistelty estetiikka ja toisaalta täysin oma, paikoin jopa hieman “over the top” -tyyli.

Yksi suurimmista eroista on asenne liikenteeseen. Japanissa ajetaan todella siististi, ja jopa moottoripyörillä nopeusrajoituksia noudatetaan varsin kurinalaisesti. Kaahailua näkee vähän, ja yleinen ajokulttuuri on rauhallinen ja ennakoiva.

Kaluston suhteen Japanissa arvostetaan sekä uusia että vanhoja pyöriä, mutta eri tavalla kuin Euroopassa. Retro ja klassikot ovat iso juttu, ja ne pidetään usein lähes virheettömässä kunnossa. Toisessa ääripäässä ovat täysin kustomoidut pyörät, joissa mennään selkeästi tyyli edellä.

Tunnetuin ja ehkä erikoisin ilmiö on bosozoku-kulttuuri. Se nousi erityisesti 1970- ja 80-luvuilla nuorisojengien keskuudessa. Pyöriä modataan näyttävästi – pitkät pakoputket, kirkkaat värit, korkeat selkänojat ja tarkoituksella äänekkäät ratkaisut. Nykyään ilmiö on enemmän visuaalinen ja kulttuurinen kuin varsinaista jengitoimintaa, mutta sitä näkee edelleen tietyissä paikoissa.

Varusteissa ja pukeutumisessa japanilaiset ovat tarkkoja. Ajokamat ovat usein viimeisen päälle siistit ja harkitut. Paljon näkee myös retrohenkistä tyyliä – vanhan koulun kypäriä, nahkatakkeja ja klassista ilmettä, mutta modernilla twistillä.

Japanissa motoristit eivät yleensä moikkaa toisiaan liikenteessä – eikä kyse ole epäkohteliaisuudesta, vaan kulttuurista ja käytännöstä.

Ajaminen on keskittynyttä ja sääntöihin nojaavaa. Molemmat kädet pidetään tangolla ja katse tiessä, eikä ylimääräiselle elehdinnälle ole oikein paikkaa.

Yksi selkeä käytännön syy on myös vasemmanpuoleinen liikenne. Vastaantuleva motoristi on oikealla puolella, joten moikkaaminen vaatisi kaasukäden irrottamista tangolta. Se ei ole kovin luontevaa – eikä varsinkaan mutkateillä tai vilkkaassa liikenteessä erityisen järkevää.

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö yhteisöllisyyttä olisi. Se näkyy vain eri tavalla. Taukopaikoilla, parkkialueilla ja huoltoasemilla jutellaan, katsotaan toisten pyöriä ja ollaan hyvinkin avoimia.

Tien päällä keskitytään ajamiseen.

Matka jatkuu kohti vuoria. Mitä pidemmälle ajetaan, sitä enemmän tiet alkavat jälleen nousta. Maisema muuttuu karummaksi, ilma viilenee ja tie alkaa kiemurrella takaisin vuorten syliin. Korkeimmillaan käydään noin kahden kilometrin korkeudessa, ja tien reunoilla alkaa näkyä vielä lunta.

Päivän määränpää on Kusatsu Onsen – yksi Japanin tunnetuimmista kuumien lähteiden kylistä.

Kusatsuun saavuttaessa huomaa heti, että tämä paikka elää vedestä. Höyry nousee katujen välistä, rikkinen tuoksu leijuu ilmassa ja keskellä kylää kuuma vesi virtaa jatkuvasti Yubataken puisten rakenteiden läpi.

Päivän huikeat ajot jäävät nopeasti taakse, kun ajovarusteet vaihdetaan yukataan ja annetaan kehon palautua päivän kilometreistä taas kerran kuumissa lähteissä.

Meidän hotelli Kusatsu 1913 edustaa ryokanien aatelia – perinteinen, viimeistelty ja tunnelmaltaan juuri sitä, mitä tällaiselta paikalta toivoo. Ajokengät jätetään pois heti sisääntulon yhteydessä ennen respaa, ja tilalle saa mukavat sandaalit.

Tunnelma Kusatsussa on vahvasti perinteinen. Kapeat kadut, puutalot, lyhdyt ja ihmiset yukatoissa luovat fiiliksen, että aika kulkee täällä vähän eri tahtiin. Iltaisin kylä herää eloon eri tavalla – valaistus, höyry ja ihmiset liikkeellä tekevät paikasta lähes elokuvamaisen. Höyry nousee kaduilta, rikkinen tuoksu leijuu ilmassa ja kuuma lähdevesi virtaa jatkuvasti kylän läpi.

Kylän sydän on Yubatake, puinen rakenne keskellä kylää, jonka läpi kuuma vesi ohjataan virtaamaan. Sen tarkoitus on sekä jäähdyttää vettä että jakaa sitä eri kylpylöihin. Kusatsu tunnetaan myös poikkeuksellisen kuumasta ja mineraalipitoisesta vedestään.

Illalla sovitaan porukalla pukukoodiksi yukatat, ja kokoonnutaan kaiseki-illalliselle.

Kaiseki-illallinen on perinteisen japanilaisen keittiön hienostunein muoto – enemmän kuin pelkkä ateria, se on kokonaisvaltainen elämys. Kaiseki ei ole nopea illallinen. Se etenee rauhassa, annos kerrallaan, ja tarkoitus on pysähtyä nauttimaan jokaisesta hetkestä. Niin myös teemme.

Päivä 14 | Kusatsu – Nikko | noin 230 km

Kusatsussa aamu alkaa rauhallisesti. Höyry nousee edelleen kylän yllä, aurinko paistaa ja tie kutsuu. Aamiainen nautitaan kuitenkin kiireettä paikalliseen tapaan, ja ennen lähtöä moni käy vielä kerran onsenissa – hyvä tapa aloittaa päivä.

Paikallinen aamiainen on hyvin erilainen kuin mihin lännessä on totuttu. Pöytään tuodaan riisiä, misokeittoa, grillattua kalaa sekä useita pieniä lisukkeita – erilaisia marinoituja vihanneksia, merilevää, ehkä hieman tofua tai kananmunaa. Kokonaisuus on kevyt mutta ravitseva, ja toimii yllättävän hyvin ajopäivän alkuun. Ei raskas, vaan tasainen startti päivälle.

Tämä päivä päätettiin pyhittää ajamisen ilolle, sillä alueella on tarjolla todella paljon hiljaisia ja mutkaisia teitä tutkittavaksi.

Reittiä ei tarvinnut juuri miettiä – riitti kun valitsi pienemmän tien kartalta ja lähti ajamaan. Yksi mutka johti toiseen, ja pian huomasi olevansa taas keskellä maisemia, joissa liikennettä ei juuri näy ja ajaminen on pelkkää nautintoa.

Pidettiin kahvitauko Haruna-vuoren kupeessa järven rannalla.

Hetken ajon jälkeen pidettiin nopeampi lounastauko Onuma-järven rannalla ja nautittiin paikallisesta grilliruoasta. Tarjolla oli vaaleita, pehmeitä leivonnaisia soijakastikkeessa, erilaisia pyöryköitä sekä paistettuja nuudeleita.

Yksinkertaista, mutta juuri sellaista ruokaa, joka maistuu parhaalta ajopäivän keskellä – ei turhaa säätöä, vaan nopeasti takaisin tien päälle.

Ajo pysyi nautinnollisena aamusta aina iltaan saakka. Jossain vaiheessa päästiin kokemaan jopa hellelukemia.

Yöksi päädyttiin melko jännään yhdistelmään perinteistä hotellia ja japanilaista ryokania. Iso, monikerroksinen rakennus, mutta huoneet oli sisustettu perinteiseen, lähes askettiseen tyyliin.

Kun huoneeseen astuu ensimmäistä kertaa, tulee väkisinkin fiilis, että missä täällä oikein nukutaan. Mutta sillä välin kun ollaan illallisella, henkilökunta käy huoneessa ja levittää futon-patjat valmiiksi lattialle.

Yksi hauska yksityiskohta huoneessa kiinnittää heti huomion – pöydällä on edelleen vanhan mallinen puhelin, sellainen pyöritettävällä numerokiekolla varustettu.
Ensin sitä vähän ihmettelee, mutta lopulta siinä on paljon järkeä. Se sopii täydellisesti huoneen perinteiseen tunnelmaan, jossa muutenkin mennään minimalistisella ja ajattomalla linjalla. Moderni laite näyttäisi tässä ympäristössä lähes vieraalta.
Toisaalta kyse on myös käytännöllisyydestä. Puhelin on yksinkertainen, kestävä ja toimii varmasti. Ei kosketusnäyttöjä, ei asetuksia, ei säätöä – nostat luurin ja homma toimii.
Ja ehkä tärkeimpänä: Japanissa ei ole samanlaista pakkoa päivittää kaikkea jatkuvasti uuteen. Jos jokin toimii ja sopii kokonaisuuteen, sitä käytetään niin kauan kuin mahdollista.
Pieni yksityiskohta, mutta kertoo paljon paikallisesta ajattelutavasta.

Päivä 15 | Nikko – Tokio | noin 220 km

Yksi syy, miksi eilen päätettiin keskittyä enemmän ajamiseen, oli tämän päivän sääennuste. Se näytti jo etukäteen aika synkältä, ja ajateltiin hoitaa pahimmat ajohalut pois alta hyvissä olosuhteissa.

Ja harvinaisen tarkkoja nämä ennusteet täällä tuntuvat olevan. Viimeisen ajopäivän aamu alkaa harmaana ja sateisena. Mutta no can do – sadevehkeet päälle toista kertaa tällä reissulla ja liikkeelle.

Edellisenä iltana tehtiin jo pelisuunnitelma sateen varalle. Päätettiin, että vaikka keli ei suosisi, ei ajeta suoraan Tokioon palauttamaan pyöriä. Sen sijaan poiketaan Honda Collection Hall -museossa Motegissa, ja sieltä sitten tilanteen mukaan joko pienempiä teitä pitkin tai suorinta reittiä kohti päämäärää.

Kelistä huolimatta porukka lähti liikkeelle hyvällä asenteella ja hymyssä suin.

Sade ei oikeastaan hidastanut tekemistä – päinvastoin, toi päivään oman fiiliksensä. Kun varusteet on kunnossa ja porukka toimii, ajaminen on edelleen nautintoa, vaikka maisema näkyykin hieman harmaan verhon läpi.

Motegi Mobility Resort on yksi Japanin moottoriurheilun tunnetuimmista paikoista. Se sijaitsee Tochigin prefektuurissa, keskellä vihreää maaseutua ja yhdistää moottoriurheilun ja historian yhdeksi kokonaisuudeksi.

Alueen ydin on kaksiosainen rata. Toinen puoli on ovaalirata, joka rakennettiin alun perin erityisesti amerikkalaista IndyCar-sarjaa varten, ja toinen on perinteinen mutkitteleva rata. Tämä tekee paikasta poikkeuksellisen – harvassa paikassa on molemmat samassa kompleksissa.

Moottoriurheilun lisäksi alueella on Honda Collection Hall, joka on monelle motoristille se varsinainen kohokohta. Museossa on esillä Hondan historiaa moottoripyöristä autoihin ja kilpakalustoon. Sieltä löytyy kaikkea varhaisista kaksipyöräisistä moderneihin MotoGP- ja Formula 1 -koneisiin.

Hondan museo on avattu jo vuonna 1998. Sen idea on yksinkertainen: näyttää, miten yhdestä pienestä moottorivalmistajasta kasvoi yksi maailman merkittävimmistä brändeistä. Näyttely on rakennettu loogisesti aikakausittain. Alussa on Hondan ensimmäiset tuotteet ja ideat, ja kerros kerrokselta edetään kohti moderneja innovaatioita. Samalla huomaa, miten vahvasti koko tekemistä on ohjannut yksi ajatus: jatkuva kehitys ja halu tehdä asioita paremmin.

Museossa vietettiin hieman yli tunti – se oli todella mielenkiintoinen ja ehdottomasti sen arvoinen. Samalla saatiin myös lämmitellä ja kuivattaa ajovehkeitä, jotka ystävällinen henkilökunta ripusti narikoille vierailun ajaksi.

Ja kuin taikasauvan heilautuksella saderintama jatkoi matkaansa pohjoiseen, kun taas me suuntasimme etupyörät kohti etelää, Tokion suuntaan. Samalla sääjumalat antoivat meille vielä hetken aikaa nauttia sinisestä taivaasta ja mukavasta ajamisesta. Tietkin kuivuivat yllättävän nopeasti.

Motegin jälkeen päätettiin vielä hyödyntää hyvä keli ja vältellä isoimpia valtateitä niin pitkään kuin mahdollista. Pienemmät tiet veivät meidät läpi maaseudun, ohi riisipeltojen ja pienten kylien, joissa elämä kulki omaa rauhallista rytmiään. Välillä tuntui, että Tokio ei voi olla enää kovin kaukana, mutta silti ympärillä oli vielä täysin toinen maailma.

Lounaalle pysähdyttiin sattumalta todella hyvään paikkaan Kasaman lähellä, jota piti mukava perhe. Vaikka yhteistä kieltä ei juuri ollut, saatiin vatsat täyteen erilaisia herkkuja – ja vielä kaupan päälle muumikuva, kun tuli puheeksi että ollaan Suomesta. Juuri tällaiset hetket jäävät mieleen.

Japaniin lähtiessä kannattaa muuten opetella edes muutama fraasi paikallisella kielellä. Paikalliset arvostavat sitä paljon, vaikka ääntäminen ei menisikään täydellisesti.

Tässä muutama käytännössä tärkeä:

Arigatou gozaimasu – kiitos paljon
Konnichiwa – päivää
Sumimasen – anteeksi / hei (kun haluat huomion)
Onegaishimasu – ole hyvä / pyydän (esim. tilatessa)
Watashi wa Finland kara kimashita – olen Suomesta

Näillä pärjää jo yllättävän pitkälle 👍

Loppuhuipennukseksi ennen Tokiota ajettiin vielä Tsukuba-vuoren mutkateitä pitkin.

Jossain vaiheessa oli kuitenkin pakko hypätä isommille baanoille ja suunnata kohti Tokiota. Päräytettiin valtavan kaupungin halki kohti vuokraamoa palauttamaan pyörät.

Liikenne tiheni kilometri kilometriltä, mutta kaikki toimi silti yllättävän sujuvasti. Kaistat täyttyivät, risteyksiä tuli enemmän ja maisema muuttui lopullisesti betoniksi ja liikennevaloiksi. Hetki sitten oltiin vielä vuorilla, nyt keskellä yhtä maailman suurimmista metropoleista.

Ja sitten se oli siinä. Kypärät riisuttiin, pyörät palautettiin ja heitettiin high fivet onnistuneen reissun kunniaksi. Jäljelle jäi pieni haikeuden hetki – sellainen, joka tulee aina hyvän reissun lopussa.

Takana noin 2700 kilometriä vuoristoteitä, rannikkoa, pieniä kyliä ja suuria kaupunkeja, onseneita ja ryokaneja, erinomaista ruokaa ja ennen kaikkea hienoja hetkiä.

PeterPanBiken tarra löytyy nyt myös vuokraamon seinältä – pieni jälki siitä, että täälläkin on käyty. Keijo laittoi myös bikebossteamin tarran :)

Sitten vielä illalliselle. Ei jaksettu lähteä kauas, joten päädyttiin hotellin omaan ravintolaan. Sieltä sai kuitenkin hyvää ruokaa – ja lopulta seura oli se tärkein ja paras 🙂

Päivä 16 | Tokiosta kotiin

Kaikki hyvä päättyy aikanaan – ja niin myös tämä reissu. Oli kyllä huikea seikkailu, ja Japani täytti kovimmatkin odotukset.

Osa porukasta jää vielä hetkeksi Tokioon, mutta suurin osa suuntaa jo illalla takaisin Suomeen – jossa kevät ei kuulemma ole edennyt yhtään kahden viikon aikana, ja päinvastoin takatalvi odottaa. Mutta kyllä se aurinko paistaa jossain vaiheessa myös pohjolaan, ja ajokausi pääsee kunnolla käyntiin – etenkin nyt kun on lämmitelty valmiiksi.

Kiitos lukijoille ja ennen kaikkea porukalle tästä matkasta. 2026 vuoden “Fuji” kiittää ja kuittaa.

Domo arigato,
Dani

Päivät 13-16 | Hirau - Kusatsu - Nikko - Tokio