Päivä 1 – Kokoontuminen Tokiossa

Jos Tokioon ehtii saapua pari päivää ennen varsinaista ajon alkua, tekemistä ja nähtävää riittää kyllä.

Meidän mp-matkan ensimmäinen hotelli on Ariakessa. Se on hyvä paikka käytännön kannalta – lähellä vuokraamoa ja isojen teiden varrella, jotta kaupungista pääsee aamulla nopeasti ulos. Alueella on myös hieno nykytaiteen museo TeamLab, mutta muuten nähtävää ei ehkä ole ihan hirveästi.

Jos ottaa ekstrapäiviä Tokioon, suosittelen majoittumaan Shibuyaan tai Shinjukuun.
Shibuya toimii hyvin, jos tykkää hyvästä ruoasta, kahviloista ja shoppaamisesta. Shibuyan risteys on klassikko ja hyvä paikka aistia kaupungin mittakaavaa. Sieltä muutaman korttelin päässä löytyy jo rauhallisempia katuja, pieniä kauppoja ja kahviloita.

Shinjuku taas sopii, jos hakee vilkkaampaa fiilistä ja yöelämää. Siellä neonvalot, korkeat rakennukset ja ihmisvilinä näyttävät Tokion toisen puolen.

Tokion oma Vapaudenpatsas – vähän yllättävä näky, mutta sopii tähän kaupunkiin täydellisesti.

Kaupunki on valtava, mutta yllättävän helppo ottaa haltuun pienissä paloissa.
Ensimmäinen vinkki on yksinkertainen: kävele paljon.

Tokio avautuu parhaiten jalan – kortteli kerrallaan. Ja ehkä kannattaa eksyä myös välillä, sillä parhaat kokemukset löytyvät usein pieniltä sivukaduilta täysin sattumalta.

Jos kaipaa rauhaa, suuntaa temppeleihin tai puistoihin.
Meiji-jingu on hyvä esimerkki – keskellä kaupunkia, mutta tunnelma täysin toinen. Myös keisarillisen palatsin ympäristö tarjoaa tilaa hengittää.

Ruoka on oma maailmansa.
Ei tarvitse mennä hienoon ravintolaan saadakseen hyvää – usein pienet paikalliset paikat ovat parhaita. Sushi, ramen, izakayat… vaihtoehtoja riittää, ja taso on käytännössä aina korkea.

Toinen tärkeä vinkki: älä yritä nähdä kaikkea kerralla.
Pari päivää riittää siihen, että pääsee fiilikseen kiinni. Mutta kaikkea tässä 38 miljoonan metropolissa ei yksinkertaisesti pysty yhdellä reissulla näkemään.

Tokiossa yksi asia pistää heti silmään – tai oikeastaan sen puute: roskat.
Kyseessä on yli 35 miljoonan metropoli, mutta kadut ovat hämmästyttävän siistit. Roskia näkee todella vähän, jos ollenkaan, vaikka julkisia roskiksia on yllättävän vähän. Ihmiset kantavat omat roskansa mukanaan – joko kotiin tai niin pitkälle, että roskis löytyy.
Sama huolellisuus ja siisteys näkyy kaikkialla.
Joka ikinen puska tuntuu olevan trimmattu, puut hoidettuja, kukkaistutukset viimeisteltyjä – eikä pelkästään keskustassa. Tämä jatkuu myös kaupungin laidoilla, pienemmillä kaduilla ja alueilla, joihin turisti ei yleensä edes eksy.
Tuntuu, että ihmiset täällä haluavat olla ylpeitä omasta kaupungistaan – ja se näkyy.
Kyse ei ole pelkästään tehokkaasta siivousinfrasta, vaan kulttuurista.
Asiat tehdään huolella ja ympäristöä kunnioitetaan.

Vuokraamo, jonka kanssa ollaan tehty yhteistyötä jo vuosia – homma toimii joka kerta.

Maanantaina 13.04. koko porukka oli kasassa Tokion hotellilla, kun ryhmän viimeiset saapuivat iltapäivän aikana.

Sain sovittua vuokraamon kanssa, että haetaan pyörät jo samana iltana ja hoidetaan paperihommat samalla pois alta. Näin päästään aamulla suoraan liikkeelle ilman ylimääräistä säätöä.

Ei muuta kuin taksit alle ja muutama kilometri vuokraamolle.

Perillä odotti hieno näky – rivissä melkein pakasta vedetyt pyörät. Osalla oli ajettu alle 1000 kilometriä ja osa oli vasta sisäänajettu. Kalusto oli hieman sekalainen, mutta erittäin siisti ja edustava.

Meidän ryhmässä on 10 pyörää ja kaksi rohkeaa kyytiläistä.

Pyörinä mm. pari Ducatia Multistrada V4, muutama Suzuki V-Strom, Yamaha Tracer 9, Honda 500 DCT ja iso 1300 Gessu.

Vuokraamon pihassa tutustuttiin ajokkeihin ja kerrattiin nopeasti Japanissa ajon perusasiat – tärkeimpänä ehkä se, että täällä ajetaan vasemmalla puolella tietä 🙂

Ja sitten ei muuta kuin rohkeasti liikenteen sekaan.

Ensimmäiset kilometrit Tokion liikenteessä menivät yllättävän helposti. Liikenne on vilkasta, mutta samalla loogista ja ennakoitavaa.

Muutaman kilometrin siirtymä takaisin hotellille, pyörät halliin ja rauhassa pakkaamaan varusteet kuntoon seuraavaa päivää varten.

Huomenna lähdetään.

Japanilaisissa liikennemerkeissä on muutama selkeä ero Suomeen verrattuna, jotka huomaa nopeasti: Esimerkiksi STOP-merkki ei ole kahdeksankulmainen punainen kuten Suomessa, vaan punainen kolmio, jossa lukee japaniksi 止まれ (tomare = pysähdy).
Osa merkeistä on vain japaniksi, mutta isoimmilla teillä ja kaupungeissa mukana on usein myös englanti. Silti kannattaa opetella muutama perusmerkki etukäteen – helpottaa yllättävän paljon.
Ja ehkä tärkein käytännön ero:
Vasemmanpuoleinen liikenne. Merkit itsessään eivät ole se isoin haaste, vaan se että kaikki tulee “peilikuvana” – käännökset, kaistat ja liikenteen rytmi.
Hyvä uutinen on, että kun pääsee ensimmäisistä kilometreistä yli, kaikki alkaa tuntua yllättävän loogiselta.

Illalla vielä lyhyt kävely hotellilta paikalliseen kalaravintolaan – maukas illallinen, jonka jälkeen lepäämään. Huomenna tärkeä päivä, pitää olla skarppina!

Päivä 2 | Tokio - Kawazu | 190km

Intoa piukkana Tokiossa herättiin aikaisin ja suunnattiin aamupalalle. Jo seitsemän aikaan sali oli täynnä elämää – paikalliset liikematkustajat, turistit ja me samassa virrassa. Buffa oli kaikkea muuta kuin “perinteinen hotelliaamiainen”: miso-keittoa merilevällä, kevätkääryleitä, marinoituja luumuja… ja onneksi kahvia sai rajattomasti. Siitä se keho lähtee käyntiin.

Viimeiset pakkailut, ajovarusteet niskaan ja ylimääräiset kamat hotellin säilöön – tänne palataan vielä reissun lopussa. Kello lähestyy yhdeksää, kypärät menee päähän ja koneet hörähtää käyntiin parkkihallin hämärässä. Ulos ja suoraan Tokion liikenteeseen. Ensimmäiset minuutit ovat aina pieni totuttelu: vasemmanpuoleinen liikenne, peilit, vilkut, rytmi. Pari korttelia, pari käännöstä ja oltiinkin jo isolla tiellä kohti kaupungin laitoja…

Liikenne ei ole aggressiivista, vaan virtaa tasaisesti. Kukaan ei hosu, kukaan ei paina päälle. Kaikki tietävät paikkansa ja pitävät siitä kiinni. Se tekee ajamisesta yllättävän helppoa, vaikka ympärillä on miljoonakaupunki.

Tokio vain jatkuu ja jatkuu. Kawasaki tulee vastaan ilman että sitä oikeastaan huomaa – maisema muuttuu vähän teollisemmaksi, satama-alueita ja tehtaita, vähän karumpaa pintaa. Sitten taas Jokohama, ja yhtäkkiä ympäristö tuntuu avarammalta. Meri alkaa pilkahdella, valo muuttuu ja koko tunnelma kevenee. On vaikea käsittää, että kaikki tämä on käytännössä yhtä ja samaa kaupunkialuetta. Tosin Tokio ei ole yksi kaupunki. Se on valtava, yhteen kasvanut alue, jossa kaupungit seuraavat toisiaan ilman rajoja.

Japanissa moottoriteillä ajaminen on sujuvaa, mutta ei ilmaista – lähes kaikki nopeammat väylät ovat maksullisia. Maksut hoituvat yleensä ETC-laitteella tai portilla käteisellä/kortilla, ja hinnat voivat yllättää: pidemmällä siirtymällä maksuja kertyy helposti useita kymppejä.

Kōtoku-in on meidän ensimmäinen kunnon taukopaikka tänään. Buddhalainen temppeli Kamakurassa, ja sen tunnetuin osa on Daibutsu, suuri Buddha-patsas. Patsas esittää Amida Buddhaa, joka on yksi japanilaisen buddhalaisuuden keskeisistä hahmoista.

Patsas on valettu pronssista 1200-luvulla, ja se on noin 13,5 metriä korkea. Painoa sillä on yli 90 tonnia. Se on yksi Japanin tunnetuimmista Buddha-patsaista, ja samalla yksi harvoista, joka on säilynyt alkuperäisellä paikallaan vuosisatojen ajan.

Alun perin patsas ei ollut ulkona. Sen ympärillä oli suuri temppelirakennus, mutta se tuhoutui useaan kertaan myrskyissä ja maanjäristyksissä. Lopullisesti rakennus katosi 1400-luvulla tsunamissa, eikä sitä enää rakennettu uudelleen. Siitä lähtien Daibutsu on seissyt ulkona.

Ensimmäinen kunnon ryhmäkuva tämän vuoden Japanin porukasta!

Patsas ei ole pelkästään turistinähtävyys, vaan edelleen aktiivinen palvontapaikka – täällä käy myös paikallisia, esimerkiksi koululaisia luokkaretkillä.

Sitten jatkettiin hetki rannikkoa pitkin, kunnes tie alkoi hiljalleen nousta sisämaahan. Maisema muuttui taas huomaamatta – meri jäi taakse ja tilalle tuli metsää, korkeuseroja ja mutkia, jotka alkoivat oikeasti herättää ajamisen ilon.

Hakonen maisematie lähtee nousemaan määrätietoisesti ylöspäin. Mutkat tihenevät, näkymät avautuvat ja ilma alkaa viiletä. Aamun +22 asteesta tiputaan nopeasti noin +17 lukemiin. Ei kylmä, mutta juuri sopivan raikas. Sellainen, jossa ajaminen tuntuu erityisen hyvältä.

Tien varrella, rinteissä ja siellä täällä metsän lomassa vaaleanpunaiset kukat alkavat pilkahdella yhä useammin. Mitä ylemmäs noustaan, sitä enemmän niitä on. Kevät etenee täällä hitaammin, ja tuntuu kuin olisi ajanut ajassa vähän taaksepäin – takaisin kukinnan huippuun.

Sakura, eli kirsikankukka, kukkii Japanissa yleensä maalis–huhtikuussa, mutta tarkka ajankohta riippuu paljon sijainnista ja korkeudesta. Etelässä ja rannikoilla kukinta on usein jo ohi, kun taas vuorilla ja pohjoisemmassa se on vasta parhaimmillaan. Siksi tätä näkee usein juuri tällaisissa paikoissa, vähän ylempänä, kun muualla kukat ovat jo pudonneet.

Sakuralla on japanilaisille iso merkitys. Se symboloi hetkellisyyttä – sitä, että kaikki kaunis on usein lyhytaikaista. Kukinta kestää vain hetken, parhaimmillaan ehkä viikon tai pari, ja sitten terälehdet putoavat. Se tekee siitä jotenkin vielä arvokkaamman.

Mount Fuji on Japanin korkein vuori, 3776 metriä. Mutta numero ei oikeastaan kerro siitä, miksi se on niin merkittävä. Se on symboli.

Fuji on japanilaisille paljon enemmän kuin vuori. Se on pyhä paikka, jota on kunnioitettu vuosisatojen ajan. Sinne on tehty pyhiinvaelluksia, sitä on kuvattu taiteessa, runoissa ja kaikessa mahdollisessa. Se on osa kansallista identiteettiä tavalla, jota on vaikea verrata mihinkään meillä.

Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Fuji on edelleen aktiivinen tulivuori. Edellinen purkaus oli 1700-luvun alussa, ja tuhkaa levisi silloin jopa Tokioon asti.

Kevyelle lounaalle pysähdyttiin Bikers Paradise -nimiseen mestaan, joka nimensä mukaisesti on paikallisten motoristien suosiossa.

Paikka ei ole mikään fiini ravintola, vaan enemmänkin sellainen rento pysähdyspaikka, jonne tullaan ajamaan – ei pelkästään syömään. Parkkipaikka kertoo aika nopeasti mistä on kyse. Pyöriä rivissä, laidasta laitaan: sportteja, nakupyöriä, klassikoita ja muutama isompi touring-pyörä joukossa.

Ja matka jatkuu.

Kun saatiin vähän lisää energiaa pöperöstä, niin ajaminen muuttuu taas ihan eri tasolle. Tie kapenee, mutkat tihenevät ja edessä alkaa se, mitä on vähän odotettukin - Izu Skyline.

Se on käytännössä vuoriston harjannetta seuraileva tie, joka kulkee korkealla Izu-niemimaan selkärankaa pitkin. Molemmille puolille avautuu näkymiä – toisella puolella meri, toisella vuoret.

Izu-niemimaa itsessään on vähän oma maailmansa. Se työntyy Tyynellemerelle Tokion eteläpuolella, ja maisema on karua mutta kaunista. Tuliperäinen maasto näkyy kaikkialla – jyrkkiä rinteitä, kuumia lähteitä, tiheitä metsiä ja rosoista rannikkoa…

Mt. Omarun ohi vilahtaa pieni tulivuoren muotoinen kukkula, melkein täydellisen pyöreä. Sellainen yksityiskohta, joka jää mieleen vaikka ohi ajaa nopeasti.

Sitten tie alkaa taas laskea. Mutkat loivenevat, ilma lämpenee ja meri ilmestyy takaisin näkökenttään. Palataan rannikolle.

Hieman ennen päivän maalia pysähdytään vielä tankkaamaan. Pieni perheomisteinen asema, ei mitään isoa ketjua. Isäntä ja emäntä tulevat heti pihalle, hymyilevät ja alkavat auttaa tankkauksen kanssa. Ei tarvitse itse säätää mitään – homma hoituu heidän toimesta, rauhassa ja tarkasti.

Päivän päätepisteenä toimii Kawazun kylä. Kawazu on rauhallinen rannikkopaikka ja verrattuna Tokion vilinään tämä tuntuu melkein toiselta maailmalta.

Majoitutaan ryokaniin nimeltä Kaiyutei. Ryokan ei ole vain hotelli, vaan enemmänkin majatalokokemus. Ryokan etiketin ehdoton sääntö on, että tatamille ei koskaan saa astua kengät jalassa, tatamille astutaan puhtailla sukilla tai paljain jaloin. Ryokanit antavat vierailleen vierailun ajaksi käyttöönsä puuvillaiset yukata-kylpytakit/oloasut ja yukatan päälle puettavan puuvillaisen tanzen-jakun. Yukataan pukeutuneena ryokanin vieras saa liikkua majatalon kaikissa tiloissa ja onsenkylässä myös kylän kujilla ja kaupoissa.

Yukata on kevyt, perinteinen puuvillainen vaate, vähän kuin kimono, mutta rennompi ja käytännössä tarkoitettu juuri tällaisiin tilanteisiin – majoittumiseen, onseniin ja iltaan ryokanissa. Usein huoneessa odottaa valmiina oma yukata, joskus jopa eri kokoja valittavana.
Päälle laittaminen on yksinkertaista, mutta siinä on yksi tärkeä sääntö.
Yukata kiedotaan aina niin, että **vasen puoli tulee oikean päälle**.
Toisin päin kiedotaan vain vainajille hautajaisissa, joten tämä on hyvä muistaa. Käytännössä kun puet sen päälle, vedä ensin oikea puoli kiinni vartaloa vasten ja sitten vasen sen päälle. Lopuksi sidotaan vyö, eli obi, vyötärölle.
Sen ei tarvitse olla täydellinen. Ryokanissa sitä pidetään rennosti, vähän niin kuin aamutakkia.

Japanissa kylpeminen on paljon enemmän kuin pelkkä peseytyminen – se on osa arkea ja kulttuuria. Onsen tarkoittaa luonnollista kuumaa mineraalilähdettä, ja niitä löytyy runsaasti ympäri maata tuliperäisen maaston ansiosta. Monissa ryokaneissa on oma onsen, ja ne ovat tärkeä osa koko majoituskokemusta.

Onseneissa on omat selkeät tapansa. Tilat on yleensä jaettu miesten ja naisten puoliin, ja pukuhuoneeseen jätetään kaikki tavarat. Mukaan otetaan vain pieni pyyhe. Kylpytiloissa ollaan alasti, mikä voi aluksi tuntua vieraalta, mutta siihen tottuu nopeasti.

Ennen altaaseen menoa peseydytään huolellisesti istuen pienillä jakkaroilla. Tämä on tärkeä osa etikettiä, sillä itse allas on tarkoitettu rentoutumiseen, ei peseytymiseen.

Vesi on kuumaa, usein yli 40-asteista, joten kylpyyn mennään rauhassa ja maltillisesti. Siellä ollaan hiljaa, ilman kiirettä – puhelimet ja hälinä jäävät ulkopuolelle. Kylvyssä ollaan hetki, käydään välillä vilvoittelemassa ja palataan takaisin.

Onsenissa ei siis tehdä mitään erityistä – siellä vain ollaan. Ja juuri siksi se toimii niin hyvin pitkän ajopäivän jälkeen.

Yukatoissa jatkettiin suoraan illalliselle onsenin jälkeen, ja siinä kohtaa päästiin taas ihan omaan maailmaan.

Tarjolla ei ollut mikään perus illallinen, vaan kunnon kaiseki-tyylinen kokonaisuus – yli kymmenen ruokalajia, jotka tulivat pöytään yksi kerrallaan rauhalliseen tahtiin. Ei kiirettä, ei “pääruokaa heti”, vaan jokainen annos oma pieni hetkensä.

Alkuun tuli erilaisia maistiaisia kalasta ja merenelävistä. Merikorvaa, mustekalaa, raakaa tonnikalaa – kaikki viimeisen päälle tuoretta ja yllättävän hienovaraisia makuja. Ei mitään raskasta, vaan kevyttä ja tarkkaan mietittyä.

Sitten pöytään tuotiin sakura-nuudelikeittoa, jota saa vain keväisin. Siinä oli jotain sellaista, mikä sopi täydellisesti tähän hetkeen – kevyt, lämmin ja vähän erilainen. Tietenkin mukana oli myös misoa, riisiä puna-ahvenella höystettynä, tuoretta wasabia ja lisää pieniä annoksia, joita tuli tasaiseen tahtiin.

Jossain kohtaa laskeminen meni sekaisin.

Ja ehkä se oli koko homman idea.

Ei keskitytä määrään, vaan siihen kokemukseen. Siihen että istutaan yhdessä, maistellaan ja annetaan illan mennä omalla painollaan.

Yksi asia oli kuitenkin varma.

Nälkä ei jäänyt kenellekään.