Ennen pitkää kaikki hyvä tulee päätökseen. Eilen hyvästelimme Royall Enfield Himalayat. Yksi niistä meinasi ruveta himaläjäksi, mutta mekaanikkomme herätti sen henkiin ja pääsimme kaikki vetämään keikan loppuun hyvin pelittävillä Himalayoilla.

Tänään vielä pätkä bussi- ja patikkaturismia Bhutanin tärkeimmälle kohtelle, Taktsang eli “Tiikerin Pesä” luostarikompleksille. Sanovat, että jos et ole käynyt Taktsangissa, et ole käynyt Bhutanissa. En nyt rupea sen historiaa tähän kertaamaan, netistä löytyy kaikki.

Aamupala otettiin jo kuudelta ja seiskalta pikkubussi rullasi hotellin pihasta kohti Taktsangin vaellusreitin parkkipaikkaa. Tää porukka on kyllä todella upeeta. Kertaakaan ei ole tarvinnut ketää lähdössä odottaa ja heti kukonlaulun aikaan hyvä huumori höystää matkantekoa.

Heti parkkipaikan kyljessä oli koni kaakkimusten ja kävelykeppien vuokrauspalvelut. Hevosiin ei kukaan sortunut, kun Khandu kertoili niiden kanssa käyneistä onnettomuuksista ja muutenkin vakaumukselliselle budhalaiselle hevosella ratsastaminen oli eläimen hyväksiköättöä.

Rukouspyöriä ollaan matkan aikana nähty monta monenmoista, mutta täältä löytyi vesivoimalla pyörivä vehje, missä kello kilkatti 24/7. Kätevää.

Parkkikselta puolenmatkan krouviin rinteessä johti muumaman metrin leveä pölyinen ja hevosenpaskalla kuorrutettu baana, missä askelmat oli rakennettu poikittaisin puunrungoin. Ja ruuhka-aika oli pahimmillaan, kun kaikki Bhutaniin tulevat turistit ja heidän oppaansa tulevat tämän retken tekemään.

Khandu tunsi paikat riittävän hyvin, että meille löytyi “oikopolku”. Oli se selvästi suorempi ja nopeampi reitti, mutta jyrkkä ja pahainen kinttupolku kivineen, jurineen ja veden kuluttamine urineen kuten alla näkyy.

Porukan kovakuntoisimmat hilpasivat mäen ylös ketterästi, mutta senioriosastolla eteneminen kävi työstä. Onneksi maisemat olivat riittävän hyvä tekosyy pysädellä niitä ihailemaan, ettei tarvinnut tunnustaa rasitusta.

Sen mitä puuskuttamiselta jaksoi, oli ympärilla monenmoista ihmeteltävää ja tutkittavaa. Aamun villapaidat ja untuvatkit löysivät pian paikkansa repusta ja kyllä siltikin t-paita ja otsa kostuivat hiestä. Monet pysähdykset sallivat jyrkän rinteen luonnobn tarkkailua ja pyhien paikkojen tutkailua. Mutta enimmäkseen lyhyet ja hitaat askeleet taistelivat maan vetovoimaa sen sitkeydellä voittaen.

Moderni kahvila, matkamuistomyymälä ja siistit vessat palkitsivat uurastajat. Siellä odotti sekä kahvi/tee tarjoilu, että Khandun repusta vedet ja suklaapatukat. Tauko oli kaikille tarpeen ja monille meistä jopa välttämätön.

Olimme nähneet Taktsangin jo kaukaa eilisen ylityksen huipulta sekä bussin ikkunasta pienenä pisteenä kaukaisen vuoren rinteellä. Nyt kahvilan terassilta alkoi temppelikompleksin uskomaton sijainti aueta.

Vaikka tiesimme olevamme jo puolimatkassa, näytti kiipeäminen vasemmalla olevaa rinnettä pitkin ylös ja sen jälkeen solan pudotuksen jälkeen takaisin ylös temppelialueelle aikamoiselta urakalta. Kaunista kyllä, mutta kolmen kilometrin matkaksi hieman haastavammalta kuin muutaman lammen kierto Nuuksion metsissä. Koko patikkamatka oli kuusi kilometriä suuntaansa.

Khandu opasti meitä jo edellisiltana, että kiirettä ei kannata pitää. Sama tarina kuin isoisälläni: ei matka tapa vaan vauhti. Hän kertoi vieneensä perille jopa yli 80 vuotiaita vieraita, joten kyllä meidänkin pitää tästä selvitä. Hänen ohjeensa oli kulkea eteenpäin pikkuhiljaa, kuunnella metsän lintujen liverrystä ja jutustella kaverin kanssa. Seurasimme ohjeita ja homma toimi. Välillä jopa pääsimme kuvausetäisyydelle ääntelijöistä.

Puskissa lehahti jotain. Jotain harakalta näyttävää. Kun se laskeutui oksialle, oli selvä ettei se ollut kotimainen pappispukuun somistautunut musta-valkoinen harakka. Harakka kuitenkin. Vapaasti englanninkielisestä nimestä käännettynä keltanokkaharakaa. No, tonhan olisi voinut vaikka arvata. Yllättävän kesy.

Paljon muutakin uutta ja ihjmeellistä oli jyrkän rinteen vehreässä lehvästössä. Ilma oli ainakin puhdasta kun pitkä naavaparrat peittivät vanhat puut. Myös saniaiset ihmetyttivät. Meillä ne kasvavat maassa, täällä puussa. Eivätkä ne olleet muuhun lehvästöön katoavaa vihreää vaan oransseja. Ei ihan selvinnyt ovatko ne aina oransseja vai oliko jo puusaniaisruska jo alkanut.

Taktsangin ympäristössä oli monia muitakin Budhalaisia rakennuksia. Oli stupia, rukouspyöriä ja pyhien miesten palatseja tai niiden kopioita. Uuttakin rakennettiin. Tätäkään stupaa ei oltu vielä keretty maalaamaan.

Askel askeleelta lähestyimme kohdetta. Välillä temppelikompleksi pilkahteli puiden lomasta ja pian se olikin jo alempana kuin me.

Vastarinteeltä tarkasteltaessa sitä pähkäili, että miten ihmeessä kaikki rakennusmateriaali oli roudattu sinne satoja vuosia sitten. Ei ollut leveää metsätietä perille, vaan pahanen kinttupolku vuoren rinteessä satojen metrien pudotus toisella puolen ja pystysuora seinämä toisella. On siinä porukat huhkineet. Mutta upea oli rekennelma.

Muutamissa kohdin oli oiva kuvauspaikka, johon nopeasti muodostui jono. Meidän mekaanikkokaveri vaihtoi tässä vaiheessa siviilit Bhutanin kansallispukuun kunnioituksesta pyhää paikka kohtaan. Tämä oli hänelle vasta toinen kerta ja perinteitä hänkin tahtoi kunnioittaa. Siinä kyllä hauskasti kohtaa vanha ja uusi. Sarjakuvasukat ja vaelluskengät kansallispuvun kera.

Joo, tiedän, että näitä Taktsangin kuvia on tässä ihan kyllästymiseen asti, mutta se vaan on niin upea!

Samalle tasolle kiivettyämme viereisen kukkulan rinnettä, tuli tervetullut helpotus. Portaat alas kahden kukkuna väliseen solaan. Alas kulkeminen tuntui tosi mukavalta ja helpolta, mutta samaan aikaan mieltä kaiversi ajatus siitä, että jokainen askel alas on taas noustava Taktsangin rinnettä ylös.

Solan pohjalla oli jykevä kivsilta vesiputouksen alta alkavan joen yli. Veikkaan, että sama vesi pyörittää parkkipaikan rukouspyörää.

700-luvulla kun ensimmäiset munki kipusivat nykyisen Taktsangin paikalla olevaan luolaan mietiskelemään, olettaisin, että paikka valikoitui juuri virtaavan veden mukaan. Ehkä munkit olivat lähteneet seuraamaan virtaavaa vettä ylös, kunnes löysivät vesiputokusen läheltä mietiskelyyn sopivan luolan. Saihan putouksen alta hyvin vedet aamupuuroon. Eikä näköalatkaan olleet huonot.

Tähän kohtaan tuleekin tauko valokuvissa. Temppelialueelle saavuttaessa vierailijoita kerätään kamerat ja kännykät lokerikkoihin. Sisällä kun ei saa kuvata.

Lukuisia temppleleitä koristeellisin buhdhan, bodisatvojen ja muiden pyhien kuvia; paljon värejä ja seremonioiden välineistöä vuosisatojen takaa. Mutta myös lukuisia bhutanilaisia aidosti harjoittamassa usikontoaan. Siis ei museo vaan elävä ja toimiva temppeli. Alkuperäinen mietiskelyluola avataan kerran vuodessa kansan katsottavaksi, mutta arvatenkin, silloin ahtaissa tiloissa on tuhoton tungos. Muita luolastoja pääsi nytkin tutkimaan temppeleiden lisäksi.

Paluumatka tuntui huomattavasti helpommalta. Oli hyvä käsitys matkan pituudesta ja haastavuudesta, kun se oli jo kertaalleen kuljettu. Lisäksi solan ylityksen jälkeen se oli pelkkää alamäkeä. Ei ehkä kovin polviystävällistä, mutta alaspäin kulku oli ripeämpää.

Valaistus oli kohentunut temppellivierailun aikana, joten paras kuva tuli taltioitua muistiin paluumatkalla. Hieno!

Sama keltanokkaharakkakin oli vielä paikallaan ja nyt selvisi miksi. Se oli oppinut syömään kädestä ja helppoa evästä oli yllin kyllin tarjolla. Miksi vaivautua jahtaamaan jotain luonnosta, kun vierailijoilta saa suklaata ja pähkinöitä. Khandu näyttää mallia.

Vaikka mentiin alamäkeen, kahvilan taukopaikka oli houkutteleva. Khandu oli varannut meille sinne lounaan. Aika rahtaaminen raaka-aineissa, mutta varmaan tulevat hevosten ja muulien selässä, kun vierailijatkin pääsevät tähän puolimatkkaan hevosen kyydissä halutessaan.

Ennen lounasta vielä ryhmäkuva. Vain yksi oli joukosta poissa kipeän nilkkansa kanssa.

PeterPanBirdBongarit klubi sai vielä yhden eksoottisen bongauksen. Khandun mukaan joku fasaanien heimoon kuuluva kukko kolmen naaraan haareminsa kanssa.

Bussi toi ja bussi vei, takaisin hotellille. Upea setti! Vaivan arvoinen! ja monia muita kehuja reissu sai. Ehdottomasti sisällytettävä jokaisen Bhutanissa vierailevan ohjelmaan. Näin käytännössä onkin.

Iltapäivä kului kenellä leväten, viimeisiä ostoksia tehden tai tämän blogin pohjustamisen merkeissä.

Vähän ennen seitsemää porukka alkoi kasaantua respan vieressä olevaan baariin. Paikalliset oluet, yllättävän hyvät viinit ja wiskit rentoutivat mukavasti ja juttu luisti. Kuten aina. Porukka oli hitsautunut yhteen normaalireissua tiiviimmin. Uskaltaisin jopa väittää että ystävyyksiä oli syntynyt ristiin rastiin ryhmän sisällä.

Khandukin saapui sovitusti paikalle ja hän yllätti meidät kaikki yrityksensä TUSK Motorcycle Tours T-paidoilla, pinssillä ja tarroilla. Eipä me oltu pekkaa pahempia, vaan tuotiin hänen tiimilleen Lahden moottoripyörämuseon (Royan Enfielding maahantuoja Suomessa) teepaitoja ja kassillenen muuta Suomi-kamaa, sekä kirjekuori, mihin matkalaiset olivat anteliaasti antaneet tippinsä koko tiimille jaettavaksi. Sehän oli kuin jouluaaton lahjomissessio ilman pukkia.

Kaikilla oli vain hyvää sanottavaa. Khandun tiimi hoiti hommansa esimerkillisesti. Ystävällisesti, hyvällä huumorilla höystettynä ja heti kaikkiin epäkohtiin puuttuen ennen kuin niistä edes ehti muodostua ongelmia. Khandu puolestaan kehui meidän porukkaa vuolaasti. Muutaman henkilön porukassa saattaa olla kymmeniä ongelmia ja meidän isossa porukassa ei mitään. Meillä oli ikoko Khandun kalusto matkassa, joten tätä isompia ryhmiä hän ei edes pysty ottamaan vastaan. Mutta ongelmia oli kuulemma vähemmän kuin koskaan eli ei lainkaan. Olemme enemmän ystävviä kuin liikekumppaneita tai asiakkaita.

Pitää kyllä sanoa, että tämän reissun porukat ovat saaneet aivan väärän kuvan PPB:n reissuista. Bhutanin palvelutaso ylittää kaikki odotukset . Laukut haetaan ja tuodaan hotellihuoneista. Pienikin pyyntö täytetään heti. Ja kaikki toetutuu sydämmellisessä ja huumorin höystämässä ilmapiirissä.

Mukana oli muutama PPB super-vakioasias. He jaksoivat toistella, että ensikertalaiset PPB matkalaiset on nyt hemmoteltu piloille. Seuraavalla reissulla tulee palautteeseen tiukkaa kritiikkiä tyyliin “miksei kukaan kanna mun matkatavaroita huoneeseen” tai “missä on käteen tarjoillut vedet ja makeat palat joka tauolla”.

Myös myös muut Khandun tiimin jäsenet tulivat mukaan illalliseslle. Moottoripyörämuseon paidat päällä. Isoin aplodein ja monin kiitoksin heitä tervehdittiin. Eikä se ollut sanahelinää vaan aitoa arvostusta. Heidän nimet kyllä kuultiin kerran jos toisenkin, mutta sen verran vieraita olivat, että kun emme olleen niitä kirjoitettuna nähneet, eivät ne vaan suostuneet jäämään mieleen. Road Captain, mekaanikko ja autokuski. Niillä mentiin myös Khandun puheessa koko matkan ajan.

Veilä tankattiin jälleen herkullinen illallinen. Monet totesivat, että alussa jo hyvä taso sen kun parani loppua kohti. Vai olimmeko jo tottuneet paikallisiin chileihin sen verran, että uskalsimme ottaa myös niitä maukkaampia vaihtoehtoja.

Keskinäisen kehumisen kerho melkeimpä riistäytyi käsistä, mutta hyvä näin.

Haluan todella kiittää lämpimimmin kaikkia siitä, että olemme yhdessä luoneet oikein loistava reissun, mikä ei heti unohdu.

Lisäksi suurkiitos todella ystävällisistä ja lämpimistä kiitoksista myös minulle. Se merkitsee paljon ja motivoi lähtemään vetämään näitä reissuja toistekin. Ainakin nyt ensi kevään Intia-Nepal ja loppukevään Georgia.

Päivän patikoinnista ja koko reissun miljoonan mutkan vääntämisestä väsyneenä kaikki hilpasivat pian illalisen jälkeen kämppiinsä. Aamulla kuudelta taas aamupalalla ja siitä suoraan kentälle. Uni varmasti maistuu.

Öitä.

Päivä 9