Viimeiselle ajopäivälle eli perjantaille oli tiedossa tuskaa ja iloa. Vaikka ajokilometrejä ei ollut kuin reilut 300, lähdimme hyvissä ajoin eli totutusti kahdeksalta liikkeelle.

Pyörien palautus oli sovittu tämän päivän iltapäivälle, koska muutamien matkalaistemme paluulennot olivat jo alkuiltapäivästä lauantaina. Emme halunneet riskeerata lentokentälle ehtimistä, koska palautusvuokraamo oli melkoisen kaukana lentokentästä ja hotellistamme.

Perjantain aluksi oli tarjolla Interstatea ja sitä piti viillettää Victorvilleen asti ja suunnitelmana oli tankata kulkupelit sitten sen jälkeen ennen vuoristotieosuutta. Kari tuli kumminkin kesken moottoritieosuuden rinnalleni ja viittilöi kansaivälisillä käsimerkeillä, että löpö loppuu. Tajusin käsimerkeistä, että hän pääsisi enää 30 mailia, joten näpläsin Garminista seuraavan edessä päin olevan bensiksen ja suunta sitten sinne. Tankkasimme samalla kaikki kulkuneuvot ja matka jatkui kohti noin 100 km mittaisen mutkatien alkua Wrightwoodiin.

Vinkki tuolle tien valinnalle tuli PeterPaninBiiken Danilta, ja hyvä suositus tuo olikin! Tiellä oli hyvä päällyste, mutkat olivat kohtuullisia eivätkä mitään Passo Di Stelvion serpentiinejä. Ajoimme tietä omaan tahtiimme ja aina välillä jäimme odottelemaan hitaammin tulevia. Ajotyyleissä tuntui olevan vaihtelua kuskin mukaan.

Koska en tuntenut 100% luottoa Harrikan jarruihin enkä ollut tottunut miltei puoli metriä sukeltavaan keulaan jarrutuksessa, kierrätin veekakkosta siellä 4500-5500 kierroksen huitteilla ja hyödynsin ison kaksimukikoneen tehokkaasta moottorijarrutusta. Kolmosta isompaa vaihdetta en tarvinnut kertaakaan ja mutkat mentiin kakkosella, jolloin nopeuden säätö oli pelkästään oikeassa ranteessa. Ne kerrat kun unohtui mutkaan mennessä kolmonen silmään, olivat ainakin itselleni selvästi epämukavampia, koska tunsin itseni enemmän matkustajaksi kuin kuskiksi. Kjell ja Pertti tulivat suvereenisti perässä ja Pertti eteni kuulemma nelosella eikä Kjell myöskään ollut kakkoseen turvautunut!

Itse taisin olla loppujen lopuksi tulppana näille ajomiehille, mutta suorilla en kehdannut kaahata aivan törkeästi yli 55 mph rajoituksen, koska tuota virkavaltaa on tällä mantereella tarjolla aivan eri tiheydellä kuin säästöjen vaivaamassa kotimaassa. Ja tuo 55 mph riitti useimpiin kaarteisiin aivan hyvin ja sitä paitsi Harrikan kakkosvaihde venyi iloisesti jopa siitä vähän ylikin...

Kaikki ilo loppuu aikanaan ja niin loppui tämäkin. (Tosin joillekin porukastamme olisi mutkatien loppuminen jo paljon aiemmin sopinut oikein hyvin. Tässä ei kuitenkaan mainita nimiä...)

Näillä väylillä ei enää kanttailtu! Tämä väylä oli vasta tämmöinen nukkumalähiön kolmikaistainen pikku liityntätie.

Sitten päästiin suunnistamaan kohti Route 66:n päätepistettä Santa Monica Pierille.

Kello oli jo sen verran päälle puolen päivän ja olimme noin tunnin suunniteltua aikataulua jäljessä, joten Hollywoodissa pyöriminen jätettiin suosiolla seuraavaan kertaan. Karikin onnistuttiin taas hukkaamaan Interstate 10:lle liittyessämme.

Kahdeksan pyörän letkan vetäminen Los Angelesin teillä muistuttaa hyvinkin ison rekan ajamista. Kaistan vaihdot ja tieltä poistumiset pitää suunnitella hyvissä ajoin, että kaikki ehtivät mukaan. Kaistaa ei vaihdella eikä autojen välissä splittailla kuten soolona ajellessa. Pyörässäni oli PeterPanilta lainaksi saamani Garminin Zumo, jonka äänikomentoja ei tietenkään kuullut, koska laite huuteli niitä omasta pikku kajaristaan. Minulla oli korvatulppakajarit, joihin tuli milloin kantria, milloin bluesia tai mikä radioasema sattui Harrikan radioon nyt milloinkin tarttumaan ja lopusta metelistä piti HD:n veekakkonen huolen.

Jokainen (Garminin) navigaattorilla suunnistanut on varmasti joutunut tilanteeseen, jossa navi menee muutaman sekunnin verran todellisen tilanteen edelle ja näyttääkin seuraavan kaistanvaihdon, vaikka edellinenkin on vielä kesken. Ja tässä kävi juuri näin. Meidän piti lähteä I-10:ä länteen, mutta ratkaisevalla hetkellä navi komentaa ottamaan vasemman kaistan, vaikka oikea olisi pitänyt ottaa ja sinne kaiken järjenkin mukaan olisi pitänyt mennä. Joudut tekemään päätöksen alle sekunnissa ja tietysti teet sen väärin! Emme päätyneet Interstate kymppiä länteen vaan valitsemani väärä reitti vei meidät joko kyseistä tietä itään tai sitten esikaupunkialueelle.

Seuraavalle päätökselle jäi aikaa noin kolme sekuntia, ja sen tein tällä kertaa oikein eli en lähtenyt viemään porukkaamme itään vaan jatkoimme Interstaten alta pikku liikennevalohelvettiin, josta navigaattorimme osasi kuitenkin aika sujuvasti johdattaa meidät takaisin Intestatelle. Kari tietysti onnistuttiin hukkaamaan tässä harhautuksessa, mutta onneksi mies tunsi Santa Monica Beachin parkkiolosuhteet jo ennestään, joten kun me olimme sitten onnellisesti päässeet Santa Monica Pierin puulaiturille, hänkin löysi meidät alle vartissa.

Kyseisen alueen parkkialueen vartija/rahastaja lienee tottunut paikalle tuleviin mopoporukoihin, koskapa hän tyrkkäsi meille yhden parkilapun ja keplotteli jostain erikoiskytkimestä puomin auki ja toivotti tervetulleeksi.

Pyörimme tuolla laiturilla puolisen tuntia, otimme pakolliset valokuvat Routen päätösmerkin alla sekä tämän vieressä olevasta Route-rihkamakioskista vielä muutaman Route 66 merkin/tarran/päätösdiplomin tai kuka mitäkin.

Sitten olikin jo aika kiiruhtaa hotellillemme Sheraton Gatewaylle pudottamaan pyöristä ylimääräiset tavarat (repsikat mukaanlukien) ja sieltä eteenpäin perjantairuuhkassa kohti Anaheimia, jonne pyörät piti palauttaa. Tuo "kiiruhtaminen" olikin sitten luku sinänsä Los Angelesin perjantai-iltapäivässä, jolloin liikkeellä sattuu olemaan pari kolme muutakin ihmistä! Voihan voimasana uudelleen! Navin osoittama 17 minuutin matka Tyynen meren rannalta lentokenttähotellille kesti melkein kolme varttia. Hellettä ei tällä kertaa ollut ihan kolmeakymmentä astettakaan, mutta eipä saanut HD:n kone minkään valtakunnan ajoviimajäähdytystäkään siinä lähinnä jaloilla potkimalla pikku hiljaa edetessämme. Konetta alkoi todella käydä sääliksi, mitäs jos jokin näistä vielä leikkaa kiinni tässä seisoessamme?

Kytkinkäsi alkoi krampata kun vapaatakaan ei koskaan ehtinyt löytää ennekuin taas piti potkia ykköstä sisään seuraavaa viiden metrin spurttia varten.
Hotellilla viivyimme vain sen verran, että saimme huoneet ja sitten edelleen kohti Anaheimia ja paikallista HD-kauppaa, jonne pyörät oli sovittu palautettaviksi kuuteen mennessä. Kello oli onneksi vasta noin puoli neljä, joten eiköhän sinne keritä. Kyllä kerittiin, mutta ajotyyli pitikin sitten vaihtaa paikalliseksi. Ensimmäiset kilometrit matelimme papillisesti autojen takana, mutta sitten navigaattori näytti, että tätä tietä pitäisi edetä vielä 11 km. Saappailla potkimalla emme olisi perillä edes seuraavana aamuna, joten ei muuta kuin vilkku vasemmalle ja suunta kohti vasemmanpuoleisinta joukkoliikennekaistaa. Los Angelesissa se ei tarkoita busseja vaan kaikkia ajoneuvoja, joissa on matkustajia enemmän kuin kaksi. Plus moottoripyöriä! Toisissa osavaltioissa nämä "Car pool lanet" eli oikeammin kimppakyytikaistat on erikseen merkitty, että "Motorcycles OK", mutta ei Kaliforniassa. Tämän merkinnän puutteesta huolimatta ne on sallittu moottoripyörille. Ja mikä parasta: tämän kimppakaistan ja seuraavan kaistan väliin on jätetty mopojen mentävä virallinen splittauskaista, jota ei tosin löydy kaikilta teiltä.

Tässä oli laillinen splittauskaista mopoille. Vasemmalla kimppakyytikaista ja oikealla normaalit kaistat. Nämä tuplakeltaiset viivat sulkevat käytännössä kimppakaistan ja keltaisten yli kaistan vaihto noiden yli on (ainakin autoille) ankarasti kiell… — Tässä oli laillinen splittauskaista mopoille. Vasemmalla kimppakyytikaista ja oikealla normaalit kaistat. Nämä tuplakeltaiset viivat sulkevat käytännössä kimppakaistan ja keltaisten yli kaistan vaihto noiden yli on (ainakin autoille) ankarasti kiellettyä. Liittymiä ennen nuo keltaiset sulkuviivat päättyvät, jolloin kimppakaistalta pääsee pois ja sinne pääsee sisään. Jos kaikki kaistat seisoo, noiden välissä on splittaaminen aika turvallista.

Tätä kirjoittaessani (sunnuntaina 28.08.2016) olin jo oppinut paikalliselta motoristilta, että Kaliforniassa on nimenomaisesti kaistojen splittaus tehty virallisesti sallituksi. Jopa siinä määrin, että autoilijoilta edellytetään erityistä varovaisuutta kaistojen vaihdoissa, jolloin motoristi ei enää automaattisesti ole syyllinen jos Chevystä lähtee taustapeili irti vakavammasta kolhusta puhumattakaan.

Siispä, me aloimme edetä kahden oikeanpuoleisimman kaistan välissä kohtuullista marssivauhtia jonojen joko seistessä tai hiljaa madellessa eteenpäin. Kun kimppakaista oli tyhjä, siirryimme sille ja eikun hanaa! Pikkuisen kyllä matkanjohtajaa kylmäsi miettiessäni, että toivottavasti tämä ei nyt ole tekemätön paikka muille ryhmän jäsenille! Kaikilla ei nimittäin välttämättä ollut splittauskokemusta edes Suomesta, Keski-Euroopan ruuhkista puhumattakaan.

Los Angeles Harley Davidsonin huolto-osasto, jonka edustalle parkkeerasimme pyörämme. Eräät matkalaisistamme kiinnittivät huomiota tekstiin "Performance Center". Pitivät "performance"- sanaa vahvasti liioiteltuna...

Tuo paikallisilta kopioitu ajotyyli nopeutti etemistämme siinä määrin, että ehdimme hyvissä ajoin palautamaan pyöriämme ja ehdimme jopa tankata ne ennen palautusta.
Palautustarkastus oli äärimmäisen ylimalkainen. Vuokrausdokumentteja ei tarvittu, eikä pyöristä oltu tässä vaiheessa muutenkaan kiinnostuneita. HD-huollon Marco tiedusteli vain, että oliko kaikki ok. Ja kaikkihan oli ok, Markun pyöränkin pikku skraadit oli täysin hiottu piiloon, joten se ei mitenkään erottunut yli 5000 km ajetuista ja matkalla likaantuneista sisaristaan.

Seitsemän hyvin palvellutta ratsua. Itselläni ollut Ultra Glide Limited oli juuri viety korjaamon puolelle Chicagossa akkuun kiinnitettyjen extrakaapeliden irroitusta varten.

Sitten Marco tilasi meille pari taksia, joilla jalkamiehiksi päätyneet motoristit pääsivät takaisin hotellille ja hyvin ansaittuun suihkuun. Suihkun jälkeen lähdimme viihdevastaavamme johdolla etsimään kelvollista ruokapaikkaa, sillä päivän ruokailut olivat jääneet todella kevyiksi. Los Angelesissa kävelijät ovat erittäin harvinainen ihmistyyppi ja LAX:in (Los Angeles International Airport) lähistöllä jalankulkijat ovat - jos mahdollista - vieläkin harvemmassa.

Reissu heitetty ja takseja hotellin suuntaan odotellaan.

Karin kännykän avulla suunnistimme ensin yhteen suosittuun baariin / ravintolaan, mutta mustan musiikin korvia huumaava ja sydänalassa tuntuva jytke yhdistettynä saman väristen asiakkaiden äänekkääseen keskusteluun sai enemmistön seurueestamme kääntymään paikan eteisestä takaisin. Tänne oli kävelty koko lailla pitkälti ja paikallinen pizzapaikka tai hampurilaisbaari alkoivat jo kuulostaa ihan kelvollisilta ruokapaikoilta yhden jos toisen korvissa.

Viihdevastaavamme hoiti kuitenkin hommaansa tunnollisesti ja johdatti porukkamme seuraavan ruokapaikkamme eli Aliki's Greek Tavernaan, jonne 11 henkeä ei tietenkään mahtunut samaan pöytään, mutta kahteen erilliseen kumminkin ja kaikki tulivat hyvin ravituiksi.

Hotellille palasimme edelleen kävellen jo pimenneessä Kalifornian illassa ja edelleen jaksoimme ihmetellä Los Angelsin kentälle minuutin tai parin välin laskeutuvia koneita. Mistä niitä noin paljon riittikin?

Suihkussa ja syömässä on käyty ja matkan kokemuksia summataan. Seuraavana päivänä kotimatkalle!

Illan päätteeksi istuimme vielä hotellimme ravintolan terassilla ja kävimme läpi reissumme. Jokainen osallistuja kertoi vaikutelmansa ja yhteisenä nimittäjänä mielipiteille voisi todeta, että mieliinpainuva reissu on nyt tehty. Toiset lähtivät reissulle paremmin varustautuneina kuin toiset. Pari osallistujaa katui erityisesti omien kypäriensä kotiin jättämistä.

Vuokraamosta saaduilla neljänneskypärillä ajaminen sateessa ei ollut herkkua ja myöhemmin HD-kaupasta ostetut ja sateella vatupasseiksi viiden minuutin välein muuttuneet laskettelijan suojalasit naurattivat nyt, mutta eivät puolitoista viikkoa aiemmin. Jälkeenpäin oli myös enemmänkin hauskaa muistella 75 mph vauhdissa kurkkua kuristanutta leukaremmiä sekä tuulen aiheuttamaa hauskaa kypärän läpsyttämistä päälakeen, vaikkei noista kyseisellä hetkellä paljon iloa irronnutkaan. Pojat ehdottivatkin seuraaville reissaajille esitettäväksi pari yksinkertaista kysymystä: Ajatko kotimaassa naurettava vain päälaen peittävä polkupyöräkypärä päässä käytännössä tuulilasittomalla moottoripyörällä ja oletko koettanut ajaa rankkasateessa märkä buffi naamalla edes satasen vauhtia? Jos vastaat noihin myöntävästi, niin sitten ehkä pärjäät Jenkeissäkin, jossa tottavie sielläkin joskus sataa ja rankasti.

Jollet harrasta tällaista ajelua kotimaassa, niin älä ihmeessä aloita sitä Amerikassa! (Nyt emme edes ota kantaa tällaisen kypärän "suojaus"ominaisuuksiin mahdollisessa rypemistilanteessa.)

Itse Harley Davidsoneilla ajamiseen BMW-kuskit myönsivät kaikki parissa viikossa tottuneensa. Kukaan ei kuitenkaan ollut kotiin palattuaan ryntäämässä pyöräkaupoille. Ainut aito Harrikkamiehemme oli luonnollisesti reissusta innoissaan.

Oma HD-neitsyyskin meni. Tuo Ultra passaa Route 66:n tapaiselle reisulle ihan hyvin ja varsinkin jos on repsikka kyydissä. Meidän kahden matkustajan otoksessamme menivät mielipiteet ristiin. Outi antoi ilman muuta takaistuimen mukavuudessa pisteet Harrikalle K 1600 GTL:n sijasta. Sari puolestaan ei ollut ihan samaa mieltä, liekö sadehousuissa kyydistä lipsahtaminen vaikuttanut asiaan...

Kuten on jo aiemmin tullut esiin, omat pyöräkokemukseni rajoittuvat näihin matkasohviin. Ja siinä joukossa Ultra Limited pärjää monessa kohdassa ihan hyvin.

Moottori: No se nyt on se mikä se on. Kulttipyörä, jossa pitää olla tuo veekakkonen ja sille ominainen äänimaailma. Vääntöä löytyy ja liikkeelle tuli aian silloin tällöin lähdetyksi kakkosellakin. Tärinä tyhjäkäynnillä ja vähän muulloinkin on aluksi aivan hulvattoman hauskaa, hetken päästä se raivostuttaa ja parin viikon päästä siihen on jo tottunut/alistunut.

Vaihteisto: Kuusi vaihdetta on esimerkiksi Wingiin verrattuna selvästi parempi ratkaisu. Kutonen on selvä loikkari ja osittain varmaan sen ansiosta yli 1700 kuutioisen pyörän kulutus pysyi Matin kirjanpidon mukaan viiden litran hujakoilla ja jopa allekin! Jos joku väittää BMW:n vaihteistoa äänekkääksi ei ole HD kolinoita kuullutkaan. Vapaan löytäminen on varsinaista hakuammuntaa, se onnistuu useimmiten vain tuon ihmeellisen ja tavallisesti tiellä olevan vaihdepolkimen kantapäävipua näpäyttämällä. Itse vaihteet löytyvät kyllä kohtuuhelposti. Sen sijaan vaihdenäyttö on erikoinen. Vaihdenäyttö sammuu kun vedät kytkinkahvasta! Mitä hittoa? Ehkä sisällä olevalla vaihteella ei Harrikassa ole niin paljoa väliä, joten tuon vaihdenäytönkin voi sitten tehdä vain ikäänkuin puolivalmiiksi. Pakkia ei ole ja sen unohtaen tyrkkäsin pyöräni pari kertaa paikkaan, josta peruuttamiseksi tarvitsin toverin apua.

Jarrut: Kyllä siinä ne on. Tuo etupään niiaaminen ja hetken hytkyminen huvittaa ehkä vain itseäni, joka ei tuohon ole tottunut. Takajarrun käyttöpolkimen paikka on outo ja sitä tuli käytetyksi todella harvoin, mutta kyllä se vauhtia hillitsee eli kengänpohjia ei tarvitse ottaa avuksi. Integraalijarruihin tottuneen piti opetella jarrutus molemmilla jarruilla, vaikka en onneksi mihinkään panikkijarrutustilanteisiin joutunutkaan.

Muut hallintalaitteet ja herkut: Ultrassa on kahvanlämmittimet ja tehokkailta vaikuttavat. Asentoja on kaiketi 5 tai 6 ja jo ykkönen vaikutti jo melkoisen tehokkaalta, joten miten lien nuo isommat lukemat. Radio oli ihan kohtuuhyvä. Jenkeissä on XM-eli satellittiradio poikaa ja sellaiseen olen Wingissä tottunut, jolloin asemien vaihtoa ei tarvitse tehdä edes koko mantereen läpi ajaessa. Ehkä se on myös Harrikoissa, mutta sen aktivointi oli vain tekemättä. Vilkut ovat kuin omassa LT:ssäni eli kummallekin kädelle oma nappi. Vilkkujen lopetus on automaattinen tai sitten lopetus tehdään vilkkua uudelleen painamalla. Tätä en oikein koskaan oppinut vaan vaistomaisesti painoin oikealla peukalolla oikean vilkun päälle kun piti peruuttaa vasemman puolen vilkku. Oppimiskysymys. Navigaattori varmaan ihan OK, kunhan sen opettelee. Ainakin sen hallinta on mahdollista ajaessa tosin kuin Winkulan navin.
Bensakorkki taisi tulla jo mainostetuksi, ilmeisesti HD-tarvikkena voi ostaa metallisen ja asianmukaisella koristella varustetun toimivan kapineenkin.

Astinlaudat ja niiden mukanaan tuoma ajoasento on erikoinen ja vaatii tottumista. Kuumat pakoputket polttavat äkkinäisen kenkien takaosat ja ajohousujen lahkeet. Ultran takalaukku on tilava vaikka sivulle aukeava kansi tuntuukin aluksi oudolta, mutta se on loppujen lopuksi ok. Sivulaukuista aukeaa kannet ja niiden muoto on aika kapea ja korkea, mutta varmaan ihan toimivat oikeilla sisäkasseilla. LT:n ja Wingin sisäkassit ei toimi, mutta sillä ei liene väliä kuin niistä pyöristä Harrikkaan vaihtajille...

Alusta / runko: Tehtäköön tämä heti selväksi: Suorien teiden pyöräksi tämä on tehty ja siellä Harrikka toimii oikein hyvin. Kuitenkan kukaan Bemarikuskeistamme ei onnistunut samaan aikaan sen enempää pakoputkien kuin astinlautojenkaan maahan raapimista. En sitten tiedä kertooko tämä enemmän kuskien huonoudesta / arkuudesta vai pyörän kaarreominaisuuksista. Renkaiden täytyy olla melko kovat, koska 5000 km ei näkynyt kulutuspinnassa juuri mitenkään. Joten sateella ei liene viisasta liiemmin kanttailla. Takajousituksen esijännityksen säätöä jo käsiteltiin aiemmin, eli jos ilmaa puuttuu, on pyörä todella kova ja pohjaa helposti ainakin kaksi päällä. Liika ilma tai nestetoimisen esijännityksen liika kiristäminen tekee ajosta pompottavaa, jonka Street Glide kuskit huomasivat. Löysääminen auttoi. Sivuseisontatuki ei herättänyt varauksetonta luottamusta. Varsinkaan kun sen alhaalla olo ei estä mitenkään ajoon lähtöä! Vähitellen sen paikallaan olo opittiin varmistamaan moneen kertaan potkimalla ja varsinkin kun yksi pyörä onnistuttiin päästämään ns. huilausasentoon yhden tankkauksen yhteydessä. Keskiseisontatukea ei ole ollenkaan, joten mysteeriksi jäi miten takapyörän irroitus tms. operaatio tehdään. Joku ehdotti pyörän kumoamista ylösalaisin satulan ja stongan varaan, mutta tämä ei saanut suurempaa kannatusta.

Mutta kaiken kaikkiaan, kyllä HD:llä passaa Amerikan läpi ainakin kerran elämässä ajaa vaikka ei siitä seuraavaa pyörää itselleen suunnittelekaan!

Päivä 15 | Route66BMW | Barstow - Los Angeles 320 km