Päivä 8 & 9 | Santa Fe - Gallup | 430km
Päivä 8 vapaapäivä Santa Fe:ssä
Porukka kun on jo tottunut aikaisiin aamuherätyksiin, niin seitsemän jälkeen olivat jo kaikki Baymont Inn-motellin aamupalan "runsaan" valikoiman kanssa tekemässä vaikeita päätöksiä. Sillä päästiin kuitenkin hyvin liikkeelle ja suuntana oli Bandelier National Monument noin 45 minuutin ajomatkan päässä motelliltamme. Amerikan ystävämme Steve oli löytänyt paikan ja hän veti porukkaamme.
Ryhmä Tres Amigos lähti tälle retkelle viisaasti Karin autokyydillä. Jokin raja pitää näillä HD-ajohommillakin sentään olla!
Aamun liikennevaloissa matkalla Bandelieriin. Tarkkaavainen katsoja huomaa kuvan oikeassa reunassa palan moottoripyörää, joka on hieman eri sarjaa kuvan muun (työ)kaluston kanssa...
Bandelier on esiaikaisten ihmisten asuinpaikka ja sieltä löytyy elämisen merkkejä jopa tuhansien vuosien takaa. Näkemämme rauniot ovat pääasiassa Pueblo-intiaanien asujamiston raunioita 1400 - 1600 luvuilta. Tuosta löytyy vähän muiden ottamaa kuvasatoa maisemasta.
Jätimme pyörät ja auton White Rockin Visitor's Centerin pihaan, jonka edestä oli ilmainen bussikuljetus Bandelieriin. Pääsymaksu olisi ollut 15 dollaria per kulkuneuvo, jos olisimme pyrkineet itse luonnonpuistoa lähempänä olevalle parkkipaikalle. Nyt kävi kuitenkin niin onnellisesti, että sekä Stevellä että itselläni sattui olemaan vielä tämän kuun loppuun asti voimassa olevat US National Park vuosipassit, joilla pääsee sisään aina yksi kulkuneuvollinen ihmisiä. Niinpä me 12 henkeä olimmekin muka tulleet Visitor Centeriin kahdella minivanilla, joten yksi passi per auto riitti saamaan meidät kaikki sisään ilmaiseksi itse puistoon, joka oli noin 25 minuutin bussimatkan päässä.
Puisto oli erittäin mielenkiintoinen vierailupaikka, jota vielä aivan postikorttimainen sääkin vielä korosti. Raunioalueella riitti kiertämistä ja kiipeämistä ja jossain välissä porukkamme jakaantui kahtia. Toinen osa halusi vielä mennä katsomaan paikan, josta varoitettiin, että "ei huonokuntoisille tai korkean paikan kammoisille". Ja sinnehän sitten kiivettiin:
Olimme sopineet, että palaamme Vistor Centeriin klo 12 bussilla ja niinhän siinä sitten kumminkin kävi, että myöhästyimme tuosta bussista noin 2 minuutilla. Muu porukka oli mennyt tuolla ja me (Steve, Kjell, Pertti ja minä) jäimme odottelemaan puolen tunnin päästä lähtevää seuraavaa bussia. Ja koko ajan jo edellispäivän säätiedotuksessa luvatut ukkospilvet lähestyivät...Matti ja Markku vaimoineen lähtivät heti Visitor Centeriin päästyään kipin kapin paluumatkalle kohti hotelliamme, mutta Kari ynnä Tres Amigos (Pekka, Tapsa ja Esa) eivät voineet lähteä minnekään, koska meidän mattimyöhäisten ajovarusteet olivat Karin Kiassa eikä niitä oikein voinut sinne parkkipaikalle yhteen kasaankaan jättää. Kun pääsimme puoli tuntia muita perässä paikalle ja saimme ajovarusteet lopulta päälle, alkoivat ensimmäiset pisarat jo putoilla. Itse vedin varoiksi sadetakin päälle ja Pertti myös sadehousut. Kjell ajeli farkuissa ja Stevellä oli vain läpipuhaltava ajotakki. Kun pääsimme liikkeelle, niin siitä noin kolmen minuutin päästä taivas repesi! Vettä tuli aivan tolkuttomasti ja alaspäin vuoren rinteen pitkiä ja loivia kaarteita tultiin aivan hartiat lukossa. Tie kun näytti aivan joelta eikä HD:n renkaiden liirto-ominaisuuksien rajoja meistä kukaan ollut kiinnostunut testaamaan sen tarkemmin. Vettä tuli ehkä vartin verran ja sitten reittimme vei meidät pois sadepilvien alta ja loppumatkan hotellille olikin jo poutaa ja lämmintä, joten varusteet ehtivät tuon reilun puolen tunnin kuluessa ja HD:n lämpökeskuksen avustamina jo aika hyvin kuivua. Ainoastaan housujen persaus olisi vaatinut vielä ehkä tunnin verran Harrikan lämpöpenkillä istumista, mutta kukaan ei välittänyt lähteä enää ylimääräiselle housujenkuivatusrundille...
Iltapäivän ohjelmassa oli myös monella meistä vaatteiden pesua. Motellissa ei ollut tarjolla itsepalvelupesulaa, joten sellaiseen piti hankkiutua. Hotellin respa neuvoi meille pesulan, jonne viisi ukkoa lähti Kialla pyykkipusseineen. Itsepalvelupesuloita olemme nähneet lähinnä elokuvissa, ja nyt olimme sitten sellaisessa ihan itse sisällä.
Esa, Pekka ja Tapsa tuumailevat, että milloinkahan tämä pyöreässä ruudussa pyörivä kuivahko ohjelma oikein loppuu. Matilla taustalla on jo prosessi valmis ja tulos ihan rutikuiva. Neljännesdollaria lyhemmälläkin kuivausajalla olisi tultu toimeen.
Koneita oli monissa riveissä, isompaa ja pienempää...onneksi pesulan ystävällinen täti neuvoi uusille pyykkäreille kädestä pitäen, mikä kone soveltui minkäkin kokoiselle satsille ja mistä ostettiin pesuainetta, missä vaihdettiin seteleitä kolikoiksi, mistä valitaan pesuohjelma jne. Vaatteita kutistamaton arpomalla valittu pesu kesti 32 minuuttia ja kuivausrumpu kieputti pyykkejämme vielä 40 minuuttia, jonka jälkeen olimmekin valmiit palaamaan motellille. Pesulassa oli monenlaista väkeä. Eräs USA:n entisen Suomen suurlähettiläs Bruce Oreckin näköinen herrasmies tuli myös jeesaamaan ensikertalaisia ja kun kävi ilmi, että me ollaan Suomesta, hän vaihtoi saman tien puhumansa kielen saksaksi. Me kun ollaan vissiin ihan samalta suunnalta... Kaveri valitti puhuvansa huonoa swissdutchia (Sveitsinsaksaa) ja minäkin totesin puhuvani paremmin hochdeutschia. Koska kumpikin tuntui pärjäävän paremmin englannilla, vaihdoimme sitten siihen.
Tämä varaOreck osoittautuikin sitten varsin ystävälliseksi hepuksi. Alkajaisiksi hän taikoi jostain jääkylmät kokikset sekä meille suomalaisille että osalle muitakin asiakkaita ja vielä pesulan hoitajallekin. Hänellä on sveitsiläinen vaimo (selitys hänen saksankielen taidolleen), talo lähellä Zurichiä ja hänellä oli työtilat Santa Fessä. Hän opettaa yliopistossa ja lisäksi hän rakentaa prototyyppejä, jotka liittyivät uusiin ravinnontuotantomenetelmiin jne. (Todennäköisesti en ymmärtänyt puoliakaan hänen kuvailuistaan, mutta mukava mies yhtä kaikki!) No, hän nyt kumminkin kehotti lämpimästi meitä hankkiutumaan Santa Fen keskustaan, jossa olisi paljon nähtävää.
Sovimme siis näillä evästyksillä, että lähdemme ihmettelemään Santa Fen keskustan iltaelämää. Motellimme sijaitsi n. 10 km päässä keskustasta, joten taksit piti saada 12 hengelle. Koska Steven amerikanenglanti oli vähiten murteellista, hän soitti taksikeskuksesta meille pari isoa seitsemän hengen Chevy Suburbania, joilla pääsimme sujuvasti (40 taalalla per auto) lähelle Santa Fen Plazaa.
Paikka oli valmistautumassa seuraavana aamuna alkaviin intiaanimarkkinoihin, joilla on tarjolla kaikkea intiaanien tekemää taidetta, käsitöitä yms. Todella isot kekkerit siis. Kävimme ensin Draft Station -nimisessä pubissa oluella, punaviinillä yms. ja sitten alkoikin ruokapaikan etsintä. Kyllähän niitä SantaFen keskustassa oli, mutta osa oli aivan törkeän hintaisia ja osalle vaatimaton 12 hengen seurueemme oli muka liian suuri. Lopulta pääsimme Taberna-nimiseen espanjalaisravintolaan (ei siis meksikolaispaikka), jossa meitä viihdytti Jesus-niminen trubaduuri. Menu oli aika fiiniä luettavaa sekä espanjaksi että englanniksi, mutta lopulta jokainen oli osannut tökätä sormensa jonkun ruokalajin kohdalle ja sitä sitten sai, mitä oli tilannut. Useimmille tämä näytti olevan jonkinasteinen yllätys, mutta onneksi annokset olivat sen verran pieniä, että suurta pettymystä ei pääsyt syntymään...
Kun Jesusta oli kuunneltu tarpeeksi, lähdimme ulos ja Steve soitti jo rutiinilla meille kolme taksia, joilla päästiin takaisn hotellille. Paluumatkaan liittyi vielä yksi positiivinen yllätys: Santa Fen kaupunki tukee tällaisten isojen juhlien aikaan taksiasiakkaita saadakseen pidetyksi humalaiset pois ratin takaa ja taksin hinnasta leikattiin 20 - 25 dollaria pois kunhan vain maksaja viitsi täyttää yhteen lappuun sukunimensä sekä puhelinnumeronsa. Ja minhän viitsin! Nuo laput osallistuvat lisäksi vielä johonkin erikoisarpajaisiin, joten jään odottelemaan puhelinsoittua Santa Festä, jossa minun kerrotaan voittaneen - sanotaan nyt vaikka - kahden viikon luksusristeilyn Karibialla. Tai sitten jotain muuta pikku kivaa...
Päivä 9 Santa Fe - Gallup 430 km
Vapaapäivän jälkeen tie kutsui taas. Jätimme Stevelle hyvästit, joka lähti kotiinsa Colorado Springsiin viettämään 28-vuotishääpäiväänsä.
Steve Mahon lähdössä kotimatkalle kohti Colorado Springsiä.
Porukkamme GTL-kuskit katselivat jostain syystä haikaillen hänen pyöräänsä. Lähdimme liikkeelle yhdeksän maissa ja ajoimme kohti Los Alamosia, joka olikin aivan samassa suunnassa kuin edellispäivän vertailukohteemme Bandelier. Eli tie oli tuttua ensimmäiset 30 - 40 km.
Santa Fe:stä pohjoiseen johtavalla Highway 84:llä on kaksi samanlaista siltaa, joista toisen nimi näkyy kuvassa ja toisen nimi on P'osuwageh. Nämä nimet ovat intiaanien käyttämää Tewa-kieltä ja ne tarkoittavat vain paikan nimiä.
Tankkaus Los Alamosissa, jenkkien ydintutkimuksen pääkallonpaikalla. Siitä sitten tie numero nelosta myöten kohti San Ysidroa. Tien alkupäässä oli samanlaiset maksukopit kuin maksuteillä, joten manailin, että voiko täälläkin olla jokin maksutie... Menin siihen luukulle kaivelemaan kukkaroani maksaakseni koko porukasta, mutta tiukkailmeinen vartija alkoikin perätä ID:täni (eli henkkareita).
Tässä tarkastuskopeilla meitä kovasti kiellettiin kuvaamasta. Sari ei tässä vaiheessa vielä tiennyt asiasta...
Hihkaisin muillekin, että henkkarit esiin! Näytin vartijalle suomalaista ajokorttiani ja se tuntui hyvin kelpaavan mutta sitten hän osoitti kypäräni päällä olevaa teletappikameraa ja komensi pitämään sen pois päältä. Muitakaan kameroita ei saanut käyttää. Toinen vartija tuli vielä ohjeistamaan koko konklaaviamme samasta asiasta ja lupasimme pitää kamerat piilossa. Kuvittelin meidän ajavan vähintäänkin jonkin huippusalaisen ydintutkimuslaitoksen läpi, mutta mitä vielä...Pari jonkunlaisen tehtaan näköistä laitosta sattui siihen näköetäisyydelle, mutta muuten ajelimme koko lailla metsässä - ihan mukavaa mutkatietä kylläkin. (Kuva 4) Joka nuo maisemat haluaa oikeasti kuvata vakoilumielessä, niin se kyllä onnistuu ilman kummoisiakaan James Bondin taitoja. (Kuva 5, kuva 6)
Meillä jätettiin kertomatta (emmekään älynneet kysyä), että kuinka kauas tuosta tarkastuspuomilta kuvauskielto ulottuu. Eli tämä kuva salaisesta metsästä saattaa olla laiton...
Juoma- yms tauko alueella, jolla kaiketi sai jo kuvata.
Askeettinen lounastauko San Ysidron ainoalla huoltoasemalla.
Matkamme jatkui edelleen Albuquerqueen, joka ohitettiin suuremmitta seremonioitta ja edelleen kohti Los Lunasia, jonne ei myöskään jääty ihmettelemään vaan Harrikkamies Tapsaa lainataksemme vain vedimme "naru kireillä" kohti Galluppia.
Tässä menee neljä rekan vetonuppia yhden kuskin ajamana. Aika kätevä systeemi, näiden etäisyyksien maassa.
Bensa kävi vähiin muutamia maileja ennen Galluppia, joten menimme tankkaamaan. Samalla puimme sadevaatteet, koska sen verran tummat pilvet olivat edessämme ja olipa muutama tippa tullut alas jo ennen tankkaustaukoammekin. Sitten kävikin köpelösti: Pyrimme takaisin Interstate 40:lle, mutta liittymisrampin ja mootoritien liitoksen asfaltointityö oli juuri pahimmillaan eli ajoreitillämme oli kuumaa vielä jyräämätöntä asfalttia. Pysäytysmies seisoi siinä STOP-merkki tanakasti pystyssä. Sitten joku työmaan nokkamiehistä keksi oivan idean: Koska tielle pyrkijät olivat vain prätkiä, niin nehän mahtuvat asfalttikoneiden ja ojan välissä olevan sora-alueen kautta ikäänkuin keittiön kautta Interstatelle. Sinällään ihan hyvää tarkoittanut ajatus säästää prätkäporukka jopa pitkäksikin venähtävältä seisotukselta pysätysmiehen takana.
Paitsi että väylä oli löysää soraa ja se vietti aika lailla ojaan päin ja tältä vinolta pinnalta pitäisi sitten HD:llä kiivetä asfaltille. Harrikan off-road -ominaisuuksia oli jo aiemmin viikolla päästy kokeilemaan eivätkä ne kummoisiksi osoittautuneet...Itselläkin tuli deja'vu vuodentakaisesta kuperkeikasta Vesigessulla Kanadan Yukonissa, mutta silloin oli vauhtia sentään 70 - 80 km/h ja nyt sitä oli 3-5 km/h eli ei tästä ainakaan enää stongan yli lennetä, jos vaikka nurin mentäisiin. Sain möhköni keplotelluksi pitävälle pinnalle puolituurilla, mutta Markulle ja Sarille ei käynyt yhtä hyvin kaksi päällä. Ultran etupyörä nousi kovalle pinnalle mutta takapyörä jäi pehmeälle ja pyörä pääsi hetkellisesti kallistumaan ojaan päin. Sarin juuri pukemat sadehousut olivat istumapuolelta todella liukkaat, joten hän liukui takapenkiltä maahan ja Markun oikean jalan alle ei löytynytkään tukea vaan koko fillari kaatui nollavauhdista sinne pehmeälle soralle. Henkilövahingoilta onneksi säästyttiin, mutta pyörään tuli pikku jälkiä. Katsotaan sitten miten tuo käsitellään mopoja palautettaessa...
Poikkesimme vielä ihmettelemässä Red Rock Parkia, mutta sateen uhka ei innostanut ketään lähtemään punakivisiä kallioita sen lähempää tutkimaan, joten suunnistimme Gallupin Best Westerniin. Suihkun yms. jälkeen kävelimme vastapäiseen kuuluisaan hotelli / motelli / ravintola / matakamuistomyymälä El Ranchoon , joka on ollut majapaikkana monille kuuluisille näyttelijöille Ronald Reaganista John Wayneen.
Siellä nautimme hyvän illallisen ja osa porukasta jäi vielä paikan baariin pohtimaan Suomen olympiajoukkueen kehnohkoa menestystä ja erityisesti hukattua keihäsmitalia. Paikalle tuli myös jo pari päivää aiemmin näkemämme iso ranskalaisryhmä EagleRidersin pyörillä. Karille ja minulle ei ollut iso yllätys kun nämä avautuivat heidän kohdalleen (taas) sattuneista pyöräarpajaisista eli tilattuja / toivottuja pyöriä ei löytynyt ja jotain muuta kaksipyöräistä laitettiin sitten tilalle...
Aamukahdeksaksi on sovittu tämän ryhmän AOB (Asses on Bikes), huomenna on taas edessä noin 500 km ja kunnon nähtävyyksiäkin!