Kuuba moottoripyörällä

Kuuba itsessään on kuin eksoottinen cocktail, joista se on tunnettu. Otetaan 1250 kilometriä pitkä lasi ja kaadetaan pohjalle ripaus intiaanikulttuuria, lisätään reilu lorahdus espanjalaista siirtomaa-aikaa, hitunen afrikkalaista orjakauppaa, koko joukko amerikkalaista vaikutusvaltaa ja hivenen diktatuuria. Ravistetaan hyvin vallankumouksessa ja sekoitetaan Neuvostoliiton avustuksella. Koristeena käytetään trooppisia palmurantoja ja turkoosinsinistä merta, köyhyyttä ja kauppasaartoa, karibialaisia salsarytmejä ja Che Guevaran palvontaa, sokeriruokoa, sikareita ja papumuhennosta.

Mielenkiintoisempaa matkakohdetta saa kyllä hakea. Hiljalleen avautuva kommunistinen paratiisisaari on näyttänyt vihreää valoa turismille ja tänä päivänä se sopii erinomaisesti reissukohteeksi kulttuurinälkäiselle motoristille. Matka Kuubaan on kuin hyppy aikakoneeseen, sillä perillä odottaa näkymä kuin suoraan vanhasta elokuvasta valtavine kiiltävine jenkkirautoineen ja siirtomaa-aikaa henkivine rakennuksineen. Rappioromantiikkaa parhaimmillaan.

Ikuisesti hallinnut Castro elää kuubalaisten sydämissä yhä ja vaikka länsimaisessa puskaradiossa huhutaan jo “sen aidon Kuuban” viimeisistä hetkistä, voin kokemuksen perusteella kertoa, että ei pelkoa. Kuuba ei tule muuttumaan vielä pitkään aikaan. Järjestelmä on juurtunut syvälle yhteiskuntaan ja uudet asiat omaksutaan tuttuun tapaan tuskallisen hitaasti.

"Joillakin täällä olevilla kuopilla on nimet", kertoo Ernesto rappeutuvista maanteistä. ”Ne ovat olleet täällä niin kauan, että ihmiset välittävät niistä. Ne ovat kuin lemmikkejä. ”, hän naurahtaa päästäen samalla paksun savupilven suustaan.

Kuubaan matkustetaan yleensä rennolle löhöilylomalle palmujen katveeseen polttelemaan sikareita ja juomaan rommia. Suurin osa turisteista jämähtää pääkaupungin seudulle tai lyhyen ajomatkan päässä olevaan all-inclusive rantakohteeseen Varaderoon. Näissäkin pääsee helposti nauttimaan melkein kaikista Kuuban matkailun kliseistä: amerikanraudoista, rähjäisen söpöistä rantabulevardeista, Espanjan valtakauden kortteleista ja neuvostoajan kaikuista. Kyynärpäätaktiikalla pääset ujuttautumaan tiskille maistaaksesi daiquireja Hemingwayn lempibaarissa ja voit tanssia huolet pois varpaat hiekassa innokkaan aktiviteettioppaan johdolla.

Onko siis järkeä lähteä tänne asti moottoripyöräilemään? Jos odotat, että kaikki toimii aina sataprosenttisesti, niin ei. Jos haluat kurvailla mutkasta toiseen virheetöntä asfalttia pitkin, ei onnistu. Mielesi tekee päristellä yli 1000 kilometriä päivässä - ei missään nimessä. Mutta jos tahdot tutustua tähän uniikkiin maahan mahdollisimman vuorovaikutteisella tavalla ja pintaa syvemmältä, niin ei muuta kuin matkaan.

Aito matkamotoristi muutenkin tietää, että pyörä ei ole vain tapa päästä pisteestä A pisteeseen B. Tarkoitus on ennen kaikkea nauttia siitä, mitä tapahtuu lähtöpisteen ja päämäärän välissä. Moottoripyörä on tavallaan reissun selkäranka, jonka ympärille kokemukset rakentuvat. Pääset paikkoihin, johon bussi ei sinua suostu viemään ja tapaat ihmisiä, jotka olisivat vain vilahtaneet taksin ikkunassa. Haistat, maistat ja tunnet nahassasi sen mikä tekee saaresta erikoisen!

Siitä miten Ernesto sai hommattua 13 Harley-Davidsonia kauppasaarrossa olevaan Kuubaan voisi kirjoittaa tarinan erikseen, mutta sanotaan lyhyesti, että suhteista oli hyötyä ja ajoitus erinomainen.

Kauppasaartoa nimittäin hellitettiin hetkeksi Obaman johdolla ja jopa 1961 vuodesta tyhjänä seissyt USA:n suurlähetystö heräsi eloon.

Kuuban talous koki ennennäkemättömän piristysruiskun, kun jenkkituristit ryntäsivät tuhatpäisinä laumoina saarelle dollareita tuhlailemaan. Samoihin aikoihin kauppojen hyllyille ilmestyi kokistölkkejä ja muita länsimaisen kapitalismin merkkejä.

Paikalliset pääsivät vasta hivenen kiinni yrittämisen makuun, kun valta USA:ssa vaihtui ja Trumpin hallinto otti jyrkkää takapakkia maiden välisissä suhteissa. Pandoran lipas oli kuitenkin jo auki ja täyttä paluutta sosialismin pariin kuubalaiset eivät enää hyväksyneet.

Erityisen kiehtovaksi maaksi tänä päivänä Kuuban tekee juuri muutoksen maku, joka on käsin kosketeltavissa, kuinka sosialismin aika vaihtuu yksityisyritteliäisyyteen. Uusia kahviloita, ravintoloita, baareja ja putiikkeja avataan joka puolelle. Kansainvälisten ketjuliikkeiden sijaan tilaa on yksilöllisyydellä ja yrittämisen riemulla. Monelle paikalliselle Kuubasta on yhtäkkiä tullut mahdollisuuksien maa!

Harley-Davidson, se todella kääntää kaikkien päät!

Ensimmäinen päivä oli pyhitetty käytännönjärjestelyille, tutustumisajolle ja Havannan nähtävyyksille. Pyörien paperihommat hoidettiin jo ennen aamiaista ja samalla jokainen sujautti kirjekuoren Erneston vaimolle Marialle. Hän selvästi vastaa raha-asioista tässä putiikissa. Kirjekuoren saa kyllä takaisin koskemattomana, jos palauttaa pyörät ehjänä seikkailun päätteeksi. ”Cash is king!”, naurahtaa Maria ja toivottaa kaikille turvallisia kilometrejä.

Amerikan kopterit räjähtävät synkronoidusti käyntiin ja samalla iso joukko uteliaita ohikulkijoita pysähtyy taputtamaan käsiään. Letka jyrähtää liikkeelle ja valuu aluksi hitaasti pikkukadulta toiselle, kunnes käännymme El Maleconin leveälle rantabulevardille ja kaasukahvat käännetään enemmän kaakkoon.

Yli 2 miljoonan asukkaan Havannassa liikenne on rauhallisempi kuin Suomen pikkukylissä. Lukuisat vaihtoehtoiset kulkuneuvot kuten aasit, hevoskärryt ja polkupyörät painautuvat ujosti ojan puolelle. Jalankulkijat taas jäävät mieluummin näyttämään peukkua ja ottamaan kuvia eivätkä viitsi mennä kadun yli ennen kuin pyöräletka on mennyt ohi. Autoja ei ole paljon ja ne vähäisetkin maantielaivat kulkevat pitkäjänteisen rauhallisesti.

Kuuba on kuin elävä automuseo, jonka ainutlaatuinen autokanta on yksi matkailijoita vuodesta toiseen kiehtova asia. Neuvostoliiton hajoamisen ja Yhdysvaltain harjoittaman kauppasaarron vuoksi Kuuban automarkkinat ovat erittäin oudot. Katukuvaa hallitsevat edelleenkin 60-luvun jenkkiraudat ja 80-luvun Mosset ja Ladat. Autokannan uudistumista hidastaa erittäin tiukka maahantuontipolitiikka ja tähtitieteelliset hinnat. Suuren kysynnän ja pienen tarjonnan vuoksi Kuuba on yksi maailman harvoja maita, jossa autojen arvo nousee niiden ikääntyessä.

Esimerkiksi uudehkon Ladan hinta on melkein 20000 €! Keskivertokuubalaisen sadan vuoden säästötkään eivät riittäisi auton ostamiseen. Käytännössä modernit autot ovat turistibisneksessä mukana olevien ja ulkomaalaisia sukulaisia omaavien yksinoikeus. Kansa on pitänyt vuosikymmenten ajan vanhan kaluston liikenteessä, ja seurauksena Kuubaan on syntynyt ainutlaatuinen katukuva, jossa rinnakkain voit nähdä niin aasin, sivuvaunu Uralin, jenkkiraudan kuin aidon Ladankin.

Karavaani kulkee

Saari on suuri. Kuuballa pituutta 1250 kilometriä, eli jos sen läiskäisisi Suomen kartalle, ulottuisi Kuuba Helsingistä Utsjoelle. Reissua suunnitellessa kannattaa muistaa, että kaikkea et todennäköisesti kerkeä nähdä yhdellä kerralla. Jos lähdet ahnehtimaan, niin todennäköisesti näet vielä vähemmän.

Kilometreiltään päivämatkat eivät siis tällä reissulla päätä huimaa. Mutta niin kuin jokainen valtateiden ulkopuolella liikkuva motoristi tietää - pelkästään numeroita on monessa tapauksessa turha tuijottaa. Paikallisen tyyliin otetaan rennosti ja nautitaan matkanteosta letkeään tahtiin.

Varhaisaamusta liikkeelle lähtenyt karavaanimme sisälsi 12 pyörää sekä huoltoauton, jossa tavaroiden lisäksi valtion määräämä politrukki + vara-Harrikka peräkärryllä ihan varmuuden vuoksi.

Tunnin sisällä pääkaupungin siluetti ei enää erottunut taustapeileissä ja vähäinenkin liikenne loppui käytännössä kokonaan. Vaikka Havannaa ei voi mitenkään kutsua moderniksi metropoliksi, niin maaseudun retrotunnelma heitti mielen eittämättä vielä 50 vuotta ajassa taaksepäin. Olkihattuiset miehet ja naiset lumivalkoisissa leningeissä lopettivat hetkeksi puuhansa ja nostivat auringon korventamat kasvonsa moottoreiden kakofonian lähestyessä. Yksinäinen haukka liitti yläpuolellamme ja vastaan kopisteli ainoastaan muutama hevoskärry.

Taas kerran moottoripyörällä liikkuminen toi mielestäni lisäulottuvuuden matkustamiseen, jota en valitettavasti osaa sanoin kuvata, mutta se on sekoitus tuoksuja, värejä, ääniä, vastaantulijoita ja ohikiitäviä maisemia. Tämä tunne on juuri se, joka saa minut satulaan kerrasta toiseen…

Euforiasta maanpinnalle minut palautti kuitenkin hiljalleen kohti tienreunaa valuva Harrikka edessäni. Juhan ratsu sammui aina välillä, parin yrityksen jälkeen käynnistyi uudestaan sammuakseen taas muutaman sadan metrin päässä. Emme jääneet sen kummemmin miettimään mikä siinä oli vikana vaan laskimme alas kaukaa viisasti mukaan otetun varapyörän.

Ruta Del Tobaco

Havannasta länteen sijaitseva vehreä Pinar Del Rion laakso tunnetaan etenkin tupakkateollisuudesta ja komeista kalkkivuorimaisemistaan. Alueen sikarikasveja pidetään maailman parhaimpina ja esimerkiksi Cohiba, Romeo & Juliet, Partagas ja muut huippuvalmistajat hommaavat tupakanlehtensä täältä.

Matkamme eteni “Ruta Del Tobaco” -reittiä pitkin, jonka varrella kaikki parhaat viljelmät sijaitsevat. ”Finca Quemado de Rubi” on tarinoiden mukaan ylitse muiden, joten siinä pysähdyttiin perehtymään kunnolla sikareitten monimutkaiseen maailmaan. Tilan isäntää Hector Prietoa pidetään alansa guruna.

Henkilökohtaisesti en sikareista koskaan välittänyt, mutta maassa tunnetusti maan tavalla ja Kuubassa ollessa olisi suorastaan epäkohteliasta olla maistamatta edes yhtä paksua pötköä!

Laatusikareiden kasvatus ja valmistaminen on monivaiheinen ja työvaltainen prosessi, joka vie alusta loppuun jopa 5 vuotta. Kasvattaminen aloitetaan kylvämällä siemenet erityisiin suojattuihin kasvatusalustoihin, joiden maaperä on tarkasti kontrolloitua. Kun taimet ovat saavuttaneet riittävän koon, noin 30–45 päivää kasvettuaan, ne istutetaan varsinaiselle tupakkapellolle huolellisesti muokattuun maahan.

Sikarin peitinlehdiksi tarkoitetut kasvit (corojo) suojataan harsolla (tapado), jotta ne eivät saisi liikaa aurinkoa ja niistä tulisi ohuita. Täytelehtiä tuottavat kasvit (criollo) jätetään suojatta, jolloin eri lehdet saavat aurinkoa eri määrän ja niistä tulee ominaisuuksiltaan erilaisia: ylimmät lehdet ovat hyvin aromikkaita, kun taas alimmat ovat rakenteeltaan tiiviimpiä. 

Kasvukauden aikana tupakkakasvi vaatii säännöllistä huolenpitoa esimerkiksi erilaisten tuholaisten torjumiseksi. Tätä hankaloittaa se, että torjunta-aineita ei voida käyttää, koska ne vaikuttaisivat haitallisesti lopputuotteen aromiin.

Tupakkalehdet poimitaan käsin useassa vaiheessa siten, että kasvin alimmat, maata lähinnä olevat lehdet kerätään ensin. Corona-lehdet kerätään viimeisinä 75–80 päivän kuluttua istutuksesta. Ne ovat tupakkakasvin ylimmät lehdet ja tuottavat kaikkein aromaattisimman sikarien raaka-aineen.

Seuraavaksi lehdet kuivatetaan pari kuukautta asteittain nousevissa lämpötiloissa. Kuivatuksen aikana lehdet kellastuvat, menettävät huomattavasti kosteutta ja niissä tapahtuu ketju kemiallisia muutoksia, joissa lehtien hiilihydraatit muuttuvat ensin sokereiksi ja sitten hiilidioksidiksi ja vedeksi. Myös eri aminohapot hajoavat yksinkertaisemmiksi yhdisteiksi. Samalla lehdet saavat sikarille ominaisen ruskean värin.

Kosteus ja lämpötila käynnistävät lehdissä fermentoitumisprosessin, joka kestää seuraavat 40 päivää. Lehdet tuuletetaan ja lajitellaan jopa 50:een eri laatuluokkaan, jonka jälkeen fermentoitumisprosessi jatkuu. Toisen fermentoinnin päädyttyä lehdet kootaan paaleiksi varastointia ja ikäännyttämistä varten. Lehdet pakataan hyvin tiukoiksi, 45–60 kiloa painaviksi ja ilmatiiviisti pakatuiksi paketeiksi (tercisos). Tässä muodossa lehtiä varastoidaan useita vuosia.

Lopputuotos toimitetaan aikanaan sikaritehtaalle käärimistä varten. Eri sikarien valmistamiseen tarvittavat lehtityypit valitaan kullekin sikarille ominaisen reseptin mukaisesti käärintää varten ja toimitetaan käärintäosastolle (galera). Reseptit ovat huolellisesti varjeltuja liikesalaisuuksia.

Sikareiden kääriminen on korkeaa ammattitaitoa edellyttävää käsityötä, jossa huipun saavuttaminen vaatii vuosien harjaantumisen. Taitava käärijä valmistaa noin 120 sikaria päivässä, isompia sikareita hieman vähemmän.

Jos sikarin valmistaminen on oma lajinsa, niin on myös siitä nauttiminen! Sommelierien tavoin entusiasti voi tuntikaupalla nauttia yhdestä kääryleestä. Sikarin polttaminen on parhaimmillaan monimutkainen rituaali, jossa huomioidaan muun muassa sikarin valinta, leikkaaminen, sytyttäminen ja jopa paikka ja seuralaiset.

Viehättävä, vanha Trinidad

Jossain kohteissa iskee jo saapuessa vahva tunne siitä, että tässä voisi viettää pidemmänkin ajan. Kuuban länsirannikolla sijaitseva, 75 000 asukkaan Trinidad on juuri sellainen paikka, johon tykästyin ensisilmäyksellä.

Trinidad on perustettu vuonna 1514 ja aika on pysähtynyt melko pian sen jälkeen, sillä se on yksi Karibian alueen parhaiten säilyneistä Espanjan siirtomaavallan aikaisista kaupungeista. Rakennukset ovat pääsääntöisesti 1600-1800-luvuilta, ja Trinidad on valittu (koko kaupunki!) Unescon maailmanperintökohteeksi.

Liikennettä on huomattavasti vähemmän kuin enemmän hektisessä Havannassa, mutta sen sijaan kaduilla kulkevat vapaasti kissat, kanat ja aasit. Tyylikkäästi rappioituneet talot ovat rakennettu vieri viereen ja ne loistavat kaikissa sateenkaaren väreissä. Ihmiset ovat hymyileväisiä ja rennon oloisia. Paikalliset kopsuttelevat hevosillaan pitkin mukulakivikatuja tai pelaavat kaduilla dominoa. Tuntuu siltä, ettei kenelläkään olisi kiirettä minnekään valmiissa maailmassa.

Hasta la victoria siempre

Trinidadissa vietetyn vapaapäivän jälkeen lähdimme Escambrai-vuorten yli kohti Kuuban etelärannikkoa. Loivasti mutkitteleva ja laadukkaasti päällystetty tie nostatti väkisin hymyä motoristien huulille, mutta viimeistään Santa Claran keskustan tuntumassa otettiin vakavammat ilmeet tilalle. Menimme nimittäin käymään Che Guevaran viimeisellä leposijalla. Paikallisoppaamme Ernesto, hänen poikansa, pudisteli päätään. Hän ei kuulemma tykännyt käydä siellä ja odottaisi mieluummin parkkipaikalla. Emme udelleet sen enempää vaan kunnioitimme toivomusta.

Mausoleumiin on haudattu Che ja kuusitoista hänen aseveljeään, jotka saivat surmansa Boliviassa vuonna 1967. Heidän ruumiinsa löydettiin joukkohaudasta Boliviassa vasta 30 vuotta myöhemmin ja palautettiin Kuubaan 1997.

Argentiinalais-syntyisen Guevaran johtamana 340 sissiä laskeutui Escambray vuoristolta Santa Claran tasangolle, ja he taistelivat onnistuneesti kymmenen kertaa suurimman armeijan kanssa. Sissijoukot suistivat raiteiltaan panssarijunan, joka oli kuljettamassa aseistusta vallankumousliikkeen vastustamille hallituksen joukoille. Tämä tapahtuma oli merkittävä ja johti osaltaan Kenraali Batistan pakenemiseen Kuubasta ja Castron vallankumouksen voittoon. Santa Claran taisteluiden jälkeen Che Guevarasta tuli elävä legenda vallankumouksellisten kesken.

Santa Claran jälkeen jatkoimme matkaa aina etelärannikolle asti, jonka jälkeen ajoimme vielä 50 kilometriä kirjaimellisesti meren halki. Cayo Santa Mariaan vie nimittäin upea keinotekoinen pengertie. Tien rakennus aloitettiin vuonna 1989 molemmista päistä – sekä saaren suunnalta, että manner-Kuubasta. Kymmenen rakennusvuoden aikana yhdistettiin lukuisia saaria 54 sillalla. Pengertie on suora kuin nuoli, mutta maisemat kohdallaan ja Harley-Davidsoneista otettiin kaikki ilo irti!

Kuubalainen keittiö

Vitsin mukaan kuubalainen keittiö, on tunnettu ”castronomiasta”, mutta todellisuudessa Kuuban ruokakulttuuria tunnetaan hyvin vähän ja haukutaan ilman syytä.

Monet luulevat kuubalaisen keittiön muistuttavan meksikolaista keittiötä, mutta se on enemmänkin sekoitus espanjalaista, ranskalaista ja afrikkalaista ruokakulttuuria. Nämä kaikki ovat sulautuneet ns. kreolikeittiöksi, comina criolla, jonka tärkeimmät ruoka-aineet ovat riisi ja pavut. Ikuinen luovuus ja kekseliäisyys keittiössä ovat kuubalaista arkipäivää, koska kaikkia raaka-aineita ei aina ole saatavilla.

Kuubalainen ruoka ei suuta polta. Tyypillisiä raaka-aineita ovat juurekset, pavut, riisi, banaani ja sianliha. Mausteina käytetään mm. kuminaa, suolaa, oreganoa, persiljaa ja valkosipulia. Säästeliäästi.

Perinneruoka Kuubassa on frijoles negros, mustat pavut, jotka yleensä tarjotaan liharuoan ja valkoisen riisin kera. Congri on yleiskaribialainen kreolisuosikki, jonka nimi tulee haitilaisesta mustaa ja valkoista tarkoittavasta sanaparista congo’ y riz.

Mojo eli kostuke on kaikkien kuubalaisten kastike lihan, kalan ja vihannesten seurana. Lisukkeina tarjoillaan usein yucaa, malangaa tai tostones, paistettuja banaanilastuja. Yuca on riisin jälkeen yksi tropiikin tärkeimmistä viljelykasveista. Malanga on tarojuuren sukulainen, jota kutsutaan myös japanilaiseksi perunaksi.

Jälkiruokaerikoisuutena tarjoillaan pasta de guayaba con queso, joka on juustoa ja guavamarmeladia.

Suurin osa ravintoloista ja baareista on siis valtion omistuksessa, ja pakko todeta, että niissä palvelu on useimmiten tuskallisen hidasta, oli kyse kuinka tyylikkäästä paikasta hyvänsä. Hymyn saaminen tarjoilijalta näissä paikoissa vaatii tehokasta huumorintajua.

Sen sijaan jotkin ravintolat ovat perheomisteisia. Niissä toiminta on vastaavaa kuin meillä kotona: tehokasta, ystävällistä, asiallista ja asiakaslähtöistä.