Päivä 4 | Mysteerimatkapäivä | Torremolinos-Ronda-Estepona -kolmioon | 260 km
Tänään, kuten muinakin aamuina herättiin kilpaa auringonnousun kanssa. Aikainen lintu madon nappaa, tässä tapauksessa se tarkoitti ulkoilijaa, joka oli aamukävelyllä meren rannassa odottamassa auringon nousua.
Jos ei olisi kansakoulussa lukenut sitä pidempää maantiedon oppimäärää, voisi perustellusti väittää, että aurinko nousee Välimerestä:)
Kuten otsikosta voi päätellä, tänään oli ohjelmassa mysteerimatkapäivä. Tämän kolmannen ajopäivän reittiä ei ollut lyöty etukäteen lukkoon, vaan haluttiin mielummin kuulostella kuljettajien tuntoja millainen reitti parhaiten maistuisi parin päivän pyörityksen jatkoksi. Tarjolla oli mutkaa ja syheröä Torremolinoksen yläpuolella tai vaihtoehtona enemmän aakeeta laaketa kurvia. Loivemmat mutkat veivät voiton reilussa huuto-äänestyksessä, jossa se mielipide voittaa, joka huudetaan ensin ja kovimmallla äänellä:)
Torremolinoksen keskustan kautta ajettiin Mijaksen kylään ja sieltä edelleen Coinin ja Alhama de Granadan kautta El Burgoon. El Burgosta päästiin ajamaan ensimmäisen ajopäivän herkullisin 25 km etappi uuudelleen, mutta nyt alamäkeä pitkin. Tätä ilottelua riitti aina Rondaan saakka.
Rondasta suunta otettiin kohti Välimerta ja Algericiasta. Ubriquen kulmillta “oikaistiin suoraan” Esteponaan.
Tätä reittiä ei aivan vilpittömällä mielellä voi oikotieksi kutsua, sillä nyt päästiin ajaman todellista mutkaa ja syheröä aina Sierra Bermejan luonnonpuiston huipulle saakka, josta avautui hieno näkymä Esteponaan.
Alas Esteponaan vievät 25 km oltaisiin voitu vaikkapa lasketella vapaalla, ellei olisi tehnyt mieli hieman availla kaasua mutkien välissä. Esteponan kaupungin laitoja nuollen ajettiin Välimeren rannan tuntumaan, jossa pysyteltiiin aina Torremolinokseen asti. Toki pakollinen Marbellan kiertotie A7 ja muita käytönnön syitä vei meidät hetkeksi hieman kauemmaksi rannasta.
Tultuamme perille, meille jäi pari tuntia omaa aikaa, jonka jälkeen tavattiin taas tuttuun tapaan hotellin edessä klo 19.55, mistä suunnistettiin illalliselle.
Tutulta, vartioidulta parkkipaikalta on hyvä lähteä liikkeelle ja varmistaa rauhassa, että kaikki tarvittava on matkassa. Tänne on myös hyvä palata, vaikkapa pyörä kerrallaan jos on sattunut ajamaan harhaan, joka on käytännössä mahdottomuus, mutta tämänkin säännön voi vahvistaa poikkeus.
Alhaurin de Granden tauolla kahvittelemassa, kuvassa jytisee kokeneita Tapertajia. Jari, Eki ja Harri.
“Poikaosasto” sai tarjoilijaan vauhtia, ja mikäpä tällaisia uroita on palvella. Juha, Markus ja Eero.
Ei ole poijjaat meidän grannissa tällaisia mäkiä, tiesi Jari kertoa Seinäjoen maastonmuodoista ja luetteli nopeasti kaikki Seinäjoen seudun yli 500 metriä korkeammat huiput.
Metsänvartijan patsas, eli metsänvartija poikansa kanssa vahvistettuna satakuntalaisella mieskomeudella. Kuvassa Juha.
Eero tyytyi hieman vaatimattomampaan esiintymiseen edustaen Ulvila-Harjavallan seutua.
Tie vei meidät vanhalle hevostallille, missä nautittiin myöhäinen lounas. Oli erityisen hieno kokemus vierailla tällä iki-aikaisella, ravintolaksi muutetulla hevostallilla.
Hevostalli-teemaan sopi hienosti omat sotaratsumme, joita meillä oli tarjota lähes tuhannen hevosvoiman verran. Siinä ne hirnuvat kun Porin pojat ja tyttö nauttivat ravintolan antimista.
“Otatko muuten kuvan musta ja mun pyörästä”? Kuvassa Harri ja kuvan otti ammattivalokuvaaja Juha “Tyyne” Laaksonen.
Ruokailun jälkeen päätettiin mennä kotiin, ja suorinta tietä. Se suora tie vei meidät vuorten yli, halki pari vuotta sitten raivonneiden metsäpaloalueiden läpi Esteponaan. Muu kotimatkaan liittyvä onkin kerrottu jo blogin alussa.
Illalla taas syötiin, hyvin. Nyt on pöytä vähän vaatimattoman näköinen, mutta tilanne korjaantui niin, että porukka meni kerrasta hiljaiseksi - ja tuli kylläiseksi.
