Hannu Kankkusen

Olemme ystäväni ja entisen naapurini Jarin kanssa moottoripyöräilleet omatoimimatkoina Suomessa, Pohjoismaissa ja Euroopassa reilun vuosikymmenen ajan, pääosin olemme reissanneet kahdestaan. Aloitimme USA:n matkasta puhumisen jo muutama vuosi sitten, halusimme ajaa kuuluisan USA:n Historic Route 66:n. ”Once in a lifetime” -kokemus olisi saatava.

Edellisen talven aikana valmistelimme matkaa syksyksi 2019 ja totesimme melko nopeasti, että tällä kertaa kannattanee ottaa valmismatka ja tehdä reissu näin helpommaksi itsellemme. Varasimme suomalaisen PeterPanBiken matkapaketit, johon kuuluu pyörät, vakuutukset, bensat, majoitus, aamiaiset sekä pääsyliput käymiimme kohteisiin, matkanjohtajapalveluja unohtamatta. Itse tuli hankkia lentoliput edestakaisin, sekä maksaa iltaruokailut juomineen.

Päätimme Jarin kanssa mennä Amerikkaan pari päivää aikaisemmin ja käydä ensin Milwaukeessa, Wisconsinissa.

Milwaukee

Matkustimme torstaina 29.8 Finnairin suoralla lennolla Chicagoon ja vuokrasimme auton parin tunnin ajomatkan päässä olevan Milwaukeen reissua varten. Yövyimme Milwaukeen keskustassa sijaitsevassa Hyatt Regency Milwaukee -hotellissa.

Perjantaina menimme aamiaisen jälkeen Harley-Davidson museoon. HD:n historia alkaa 1900 -luvun alusta ja se on hienosti museoitu ja dokumentoitu, aikaa siellä voisi viettää enemmänkin. Museossa on eri osastoja ja näytteillä varmaankin lähes kaikki mallit, mitä tehdas on valmistanut. Seinätauluilla ja multimediassa kerrotaan kehityksestä, sen edistymisestä ja siihen vaikuttaneista asioista, sodistakin. Oma osastonsa on myös viihdeteollisuudella, sekä elokuvilla, joissa HD:llä on rooli. Samoin löytyy kilpailuihin liittyvää historiaa. Museon kaupasta voi ostaa HD -museon tuotteita.

Museolta ajoimme Harley-Davidson Powertrain Operations -tehtaalle, joka valmistaa HD:n polttomoottorit (sähkömoottorit tehdään Kaliforniassa). Tehtaalle voi mennä arkipäivisin ja osallistua tehdaskierrokselle, joka kestää kokonaisuutena noin tunnin verran. Odottelimme hiukan ja pääsimme päivän viimeiselle tourille, jossa kiersimme kaikki tehtaan osastot ja työvaiheet läpi opastettuna ryhmänä. Opas selosti kuulokejärjestelmän kautta kaikki vaiheet, pysähtyen välillä vastaamaan kysymyksiimme. Tehtaalla ei saa valitettavasti kuvata.

Tehdaskierroksen jälkeen kävimme paikallisen HD-kauppiaan tiloissa. Saimme vasta siellä tietää, että samana päivänä alkaa ”Milwaukee Rally 2019”, kokoontumisajo, johon on ilmoittautunut tuhansia moottoripyöräilijöitä. Ohjelma olisi ollut upea, tyyliin ZZ-Top jne., mutta olimme varanneet illaksi hotellin Chicagosta emmekä pystyneet jäämään paikalle pidemmäksi aikaa.

Chicago

Lauantain vietimme Chicagon keskustassa. Tutustuimme sen kohteisiin maasta, mereltä ja ilmasta. Kävelimme keskustan merkittävimmät kohteet; rakennukset, nähtävyydet ja rannat. Junaliikenne kulkee kaupungissa katujen päällä metallisilloilla, kuten kaikki ovat elokuvistakin nähneet. Menimme opastetulle laivaristeilylle, jossa ensin kävimme sulkujen läpi hieman korkeammalla olevalla Lake Michiganilla, josta palasimme kaupungin läpi menevälle Chicagojoelle. Joen kulkusuunta on vaihdettu; ennen se virtasi järveen, mutta saasteongelman poistamiseksi kulkusuunta vaihdettiin ja samalla vesihuolto hoidetaan sen kautta aina St Louisiin saakka. Ilmailemaan emme lähteneet, mutta Hancock Building -pilvenpiirtäjä, joka on kaupungin viidenneksi korkein, vastaa lentokonetta ja valikoitui käyntipaikaksemme läheisen sijaintinsa takia. Sen ylimmän kerroksen Signaturebar tarjoaa huimat näköalat yli kaupungin ja kauaksi Lake Michiganille, jonka vesi on puhdasta.

Sunnuntaina menimme uudelleen keskustaan ja Millenium Park’iin, kuuntelimme siellä festareita ja ihmettelimme ”hopeapapua” (Cloud Gate by Anish Kapoor). Kuvasimme ”Route 66 Begins” -kyltin ja palasimme hotellille ryhmäpalaveria varten.

PeterPanBiken toinen ryhmä NY - LA, joka oli lähtenyt liikkeelle New Yorkista 28.8 oli saapunut Chicagoon ja tapasimme heidät hotellillamme Glenview’ssa Chicagon keskustan pohjoispuolella. Tuossa ryhmässä oli 8 pyörää ja matkanjohtajana Lasse.

Oli jännittävää tavata oma ryhmämme kokonaisena ensimmäistä kertaa sunnuntai-illan palaverissa. Ryhmään kuului 12 henkilöä ja 10 pyörää, matkanjohtajana Riitta. Olimme kaikki eri puolilta Suomea ja hyvin erilaisilla taustoilla, osa ei ollut koskaan aikaisemmin ajanut Harrikalla tai ryhmässä.

Yhteensä meitä suomalaisia oli siis näissä kahdessa ryhmässä 18 pyörää ja 22 ihmistä. Iltapalaverissa kävimme läpi perusasiat PeterPanBiken omista säännöistä, USA:n laeista ja määräyksistä, pyöristä, vastuujaosta ja ehkä tärkeimpänä ajamisesta letkassa eli ryhmänä kovassa liikenteessä heti ensimmäisestä päivästä lähtien, kun ajamme Chicagon keskustan läpi. Palaverin jälkeisellä illallisella tutustuimme toisiimme ja aloitimme hyvän matkahengen luomisen, tulisimme kuitenkin olemaan yhdessä reilut kaksi viikkoa.

Ensimmäinen päivä; pyörien vastaanotto ja ajo Chicago – Springfield; 365,7 km

New Yorkista lähtenyt Lassen ryhmä lähti hotellilta kohti Springfieldiä. Vaikka molemmat ryhmät tulisimme ajamaan samoja reittejä ja aikatauluja noudattaen, ajaisimme kuitenkin kahtena eri letkana. Tapaisimme viimeistään iltaisin samoissa hotelleissa.

Meidän ryhmämme siirtyi varusteineen takseilla läheiselle varastolle Glenview’ssa kuittaamaan pyörät Explorify Rentals & Tours’lta. USA:ssa oli sinä maanantaipäivänä Labour Day, eli kansallinen vapaapäivä, suurin osa kaupoista oli kiinni. Sen vuoksi pyörät olivat pihalla lukittuina ja luovutus kesti 2,5 h eli aivan liian kauan siinä kuumuudessa. Pyörät saatuamme pakkasimme tavaramme, opettelimme ajamaan ja käyttämään Harrikoitamme sekä merkitsimme naarmut ja lommot papereihin vakuutussyistä. Omaksi vuokrapyöräkseni sain Harley-Davidson Road Gliden 103 cin moottorilla, ajettu 23334 mailia ja jonka varusteisiin kuuluivat mm sivulaukut, stereot ja navigaattori - hyvässä kunnossa oleva pyörä.

Kävimme käsimerkit läpi ja Riitta kertoi meille paikkamme letkassa. Minulle määräytyi kokeneimpana letkan viimeisenä ajaminen, Riitta matkanjohtajana ajoi tietenkin kärjessä navigaattorinsa kanssa. Sitten vaan keula kohti lounasta ja Chicagon keskustaa, Widows Sons -liivi päällä alusta loppuun saakka!

Ensimmäiset kokemukset suurkaupungin liikenteestä pyörillä letkassa olivat mieleenpainuvat. Jenkit ymmärtävät, että pyöräletka on kuin rekka liikenteessä, sen annetaan yleensä mennä kokonaisuutena kaistanvaihdoissa, risteyksissä ja liikennevaloissa. Osalle ryhmämme jäsenistä tuotti kuitenkin hankaluuksia ajaa tiiviissä muodossa, he arastelivat muutenkin ja sen seurauksena minä jouduin viimeisenä ajamaan liian monta kertaa päin punaisia. Tämän tunnustan ja toivon saavani anteeksi, yhtään vahinkoa ei onneksi sattunut.

Lämpötila oli 25 – 30 C välillä, kuiva ajokeli ja suhteellisen hyvät tiet, vaikka teiden kunto koko reissun aikana vaihteli suuresti. Maisemat muistuttavat tuolla alueella omiamme, ainoastaan peltoaukeat ovat isompia.

Pysähdyimme kahdessa kohteessa: Dick’s Garage on Route 66 - Joplin Illinois ja Gemini Giant - Wilmington Illinois. Mukavia paikkoja molemmat. Yöpyminen tapahtui Route 66 Hotel & Conference Center’ssä, siellä oli muitakin motoristeja melko runsaasti.

Toinen ajopäivä 3.9 Springfield Illinois – Rolla Missouri; 431,5 km

Tasasimme aamulla ryhmät helpottamaan ajamista siten, että molemmissa oli 9 pyörää. Magnus oli vapaaehtoinen siirtymään Lassen ryhmään. Lähdimme liikkeelle 07:30 ja perille saavuimme illalla 18:00, päivään sisältyi useita pysähdyksiä ja nähtävyyksiä. Ensimmäinen oli Carlinville Illinois, todella viehättävä pikkukaupunki, josta löytyi loosikin. Torin laidalla keskustelin myös pitkään Shriners -järjestöön kuuluvan miehen kanssa. Hän tunnisti liivini ja tuli juttelemaan, samoin kuin useat muutkin henkilöt matkamme varrella. Seuraavat nähtävyydet olivat Litchfield Museum Route 66 Illinois, Soulsby’s Service Station Illinois, Henry’s Rabbit Ranch Staunton Illinois, joissa kaikissa vierailimme.

Chain of Rocks -silta on vanha metallisilta yli Missisippijoen, ajoimme sen yli molempiin suuntiin. Se on 1632 m pitkä ja vaikuttava rakennelma lähellä St Louisia, jonne seuraavaksi ajelimme katsomaan Eero Saarisen suunnittelemaa Gateway Arch’ia. Kuuluisa kaari on iso ja näkyy kauas, se antaa oman leimansa koko kaupungille.

Ajo-olosuhteet olivat edelleen hyvät, lämmintä 25 – 30 C ja kuivaa. Tiet olivat hyviä ja huonoja, nopeita ja hitaita sekä kaikkea siltä väliltä. Isot rekat ajavat lujaa, parhaimmillaan 130 – 140 kmh (80 - 90 mph), mikä tuntui aluksi hyvin oudolta. Maasto alkoi muuttua kumpuilevaksi, mutta valtavan laajoja peltoaukeita riitti edelleen silmänkantamattomiin.

Kolmas ajopäivä 4.9 Rolla Missouri – Joplin Missouri; 309,6 km

Lähdimme taas liikkeelle aamulla ajoissa viileyden toivossa. Lämpötilat nousivat korkeammiksi päivä päivältä. Aamun viileydestä päästiin jo 35 C lämpötilaan ja urheilujuomia kului useampi litra päivässä. Totesimme viimeistään nyt, että pelkällä vedellä ei pärjää. Peltoaukeita riitti edelleen runsaasti, maasto oli muuten vehreää ja tiestö erinomaista.

Vierailupaikkamme olivat Munger Moss Motell Lebanon Missouri ja Gay Parita Sinclair Station Everton Missouri. Mukavia paikkoja ja lämmin vastaanotto.

Ajopäivä oli lyhyehkö, tähtäsimme ajoissa Jopliniin hotellille, koska siellä oli iso uima-allas odottamassa innokkaita vilvoittelijoita.

Ajoimme tuon päivän molemmat letkat yhdessä. Kun 18 Harrikkaa lähtee yhtä aikaa liikennevaloista, siinä äänessä on sitä jotakin!

Neljäs ajopäivä 5.9 Joplin Missouri – El Reno Oklahoma; 437 km

Kolmen osavaltion päivä alkoi aikaisin, suuntasimme ensin Kansasin puolelle Galena’an, jossa on Cars on the Route 66. Se on vanha huoltoasema ja kaikkien tunteman Cars -elokuvan inspiraation lähde. Pihalla olevia autoja katsoessaan tämän tajuaa jokainen ilman kertomustakin.

Route 66 menee Kansasissa vain lyhyen pätkän, toinen kohteemme siellä oli Rainbow Bridge Baxter Springs’ssä. Se on ainoa Route 66:n jäljellä oleva puinen kaarisilta.

Seuraavaksi ajoimme pitkin Ribbon Road’ia Miami’ssa Oklahoman osavaltiossa. Tuo tie on vanhin alkuperäinen Route 66:n päällystetty tienpätkä, joka on jo hiukan kehnossa kunnossa Harrikalle, jonka jousitus joutui ensimmäisen kerran todelliseen testiin.

Seuraava kohteemme oli Seaba Station Motorcycle Museum Warwick’issa Oklahomassa, se on nimensä mukaisesti pakollinen ja kiinnostava museo motoristille. Round Barn Arcadia’ssa Oklahomassa on pääosin intiaanien ylläpitämä pyöreä seurojentaloa vastaava paikka, jossa on kokoonnuttu isolla joukolla yhteen eri syistä.

Ajamisen kannalta jännitystä nosti Tulsan ja varsinkin Oklahoma Cityn läpiajot, joihin oppaamme Riitta valmensi meitä huolella; välejä ei saa jättää, muuten erkanemme toisistamme ja porukan kokoamiseen menee loppupäivä. Valmennus tehosi ja pysyimme koossa. Tuo päivä oli ensimmäinen, kun lämpötila kohosi yli 40 C asteen, alkoi olla hikiset oltavat.

Viides ajopäivä 6.9 El Reno Ohlahoma – Amarillo Texas; 388,5 km

Maasto alkoi vaihtua autioksi preeriaksi ja moottoritiet on tehty viivottimen avulla. Suomalaisen on vaikea käsittää, että tien seuraavaa mutkaa tai mäkeä ei näe, koska se on niin kaukana. Tie häviää edessä pieneksi pisteeksi, kun suorat ovat satoja kilometrejä pitkiä. Lämpötila nousi jo aamusta 40 C, joten ajamisen kannalta päivä oli hiukan tylsä.

Ensimmäinen pysähtyminen tehtiin Oklahoma Route 66 Museum’ssa Clintonissa ja toinen National Route 66 Museum’ssa Elk City Oklahoma’ssa. Hienoja paikkoja, varsinkin viimeinen, jossa olisi voinut viettää pitemmänkin tuokion. Se oli matkamme hienoin museo mielestäni.

Sitten ajoimme Eric -nimiseen kaupunkiin Oklahomassa, jossa kävimme erikoisessa paikassa: Sandhill Curiousity Shop. Paikan pitäjä on intohimoinen keräilijä ja nautintoaineiden ystävä, mutta myös loistava esiintyjä. Kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa, jos alueella liikutte, näette hienon ja erikoisen shown.

Illan jo tummetessa saavuimme Amarilloon hotellille. Pikaisen suihkun ja vaatteiden vaihdon jälkeen siirryimme Big Texan -nimiseen maailmankuuluun pihviravintolaan sen järjestämillä limusiinikuljetuksilla. Ravintola on valtavan suuri ja kuuluisa myös haasteestaan: jos pystyt syömään sen noin 2 kg pihvin alle tunnissa, ravintola tarjoaa sinulle koko illan ilmaiseksi sekä saat nimesi ja kuvasi ravintolan seinälle mittavan arvostuksen myötä. Ryhmämme tyytyi pienempiin annoksiin, vaikka nekin olivat isoja. Eräs kanadalainen isokokoinen mies yritti haastetta, joka tapahtuu korokkeella valokeilojen loisteessa ruokaillen, mutta huonoin tuloksin, hän pystyi syömään vain kolmanneksen. Haasteen on useampi suorittanut, kunniataulun ennätys on naishenkilöllä ja se on 4 minuuttia. Uskomatonta!

Kuudes ajopäivä 7.9 Amarillo Texas – Santa Fe New Mexico; 483,9 km

Aamiaisen jälkeen ajoimme läheiselle Cadillac Ranch’lle. Siellä on maahan puoliksi upotettuja autoja pystyasennossa, joita maalataan spraymaaleilla. Omituista, mutta kovin suosittua.

Ajelimme kohti MidPoint Cafe Adrian Texas’ia, joka on Routen puolivälissä. Tarjosin siellä ryhmällemme kakkukahvit oman syntymäpäiväni kunniaksi. Olimme nyt ajomatkassa puolivälissä, mutta ajankäytöllisesti emme ihan vielä.

Suuntasimme kohti Route 66 Auto Musem Santa Rosaa New Mexicon puolella. Ihailimme sitä tovin, jonka jälkeen suorinta tietä kohti Santa Fe’tä.

Nousimme yli 40 C lämpötilassa pikkuhiljaa korkeammalle ylängölle hyvää tietä ajaen, mutta koventuva tuuli alkoi vaikuttaa ajamiseen, vaikka ilma oli muuten mitä parhain. Yli 2 km:n korkeudessa tuuli oli jo niin kova, että pyörät olivat vinossa tuulta vasten ja tunne välillä jopa epämiellyttävä. Mietin, että miksi tuuligeneraattoreita oli Texasissa todella paljon, mutta ne lähes loppuivat New Mexicon puolelle tultaessa. Ei ole vaikeata arvata, että niitä sinne rakennetaan tulevaisuudessa.

Hotellille päästyämme tarjosin vielä koko porukalle hotellin puistikossa synttärijuomat. Kaikki olivat jo tutustuneet toisiinsa ja yhteenkuuluvaisuuden tunne oli lämmin ja hieno!

Huoltopäivä 8.9 Santa Fe New Mexico

Välipäivä kului USA:n toiseksi vanhimpaan kaupunkiin tutustuessa, Toki myös hikisiä varusteita pestiin. Santa Fe on myös New Mexicon osavaltion pääkaupunki. Se sijaitsee ylängöllä vuorten välissä, yli 2 km korkeudella meren pinnasta ja on kuin keidas autiomaassa, kiva paikka.

Kaupungissa vietettiin tuona päivänä kerran vuodessa järjestettävää espanjalaisten Fiesta -juhlaa, johon kuulemma meksikolaiset eivät osallistu laisinkaan. Ohjelma oli kyllä hieno kulkueineen ja toritapahtumineen, päivä kului rattoisasti mukavassa seurassa ja ympäristössä. Pyöriin ei koskettu tuona päivänä.

Seitsemäs ajopäivä 9.9 Santa Fe New Mexico – Holbrook Arizona; 634,2 km

Välipäivän jälkeen lähdimme liikkeelle reissumme pisimmän ajopäivän aamulla 7:30 myös matkamme viileimmässä lämpötilassa 13 C kohti Los Alamos’n koealuetta. Kiersimme reilun 100 km:n ylimääräisen lenkin upean ja mutkaisen tienpätkän takia, White Rock nelostie, kuin moottoripyöräilijöitä varten tehty tie!

Nousimme koko ajan ylöspäin ja saavutimme reissun korkeimman pisteen 2776,4 m merenpinnan yläpuolella. Tuulet kovenivat jatkuvasti, nyt ymmärrän miksi cowboyt käyttävät elokuvissa aina nilkkoihin ulottuva pitkää nahkatakkia. Sitä tarvittiin suojaksi itselle ja hevoselle. Tuuli oli epämiellyttävän kova, vaikka mitään myrskyä ei ollut. Itselleni tämä erittäin kova tuuli oli suurin yllätys koko matkalla.

Ajoimme Albuquerque’n kautta El Rancho Hotel’iin Gallupin kaupungissa, joka on John Waynestä tunnettu paikka. Koko pikkukaupunki elää ja hengittää hänen muistolleen.

Ruokailtuamme suuntasimme kohti Grants’ia ja edelleen Painted Desert ja Petrified Forest – luonnonpuistoihin. Intiaanien antamat nimet kertovat, mistä on kyse, kerrassaan upeita paikkoja. Varsinkin vulkaanisen toiminnan jäljet kivettyneessä metsässä on suomalaiselle silmiä avaava kokemus.

Ajopäivän päätteeksi ajelimme suoraan laskevaa aurinkoa kohti Holbrookiin, oli todella vaikea nähdä mitään. Illan jo tummetessa saavuimme Wigwam Motel’iin. Hotellihuoneet ovat kuin wigwameja, tosin valmistettu kiviaineksesta. Erikoinen kokemus sekin.

Kahdeksas ajopäivä 10.9 Holbrook Arizona – Williams Arizona; 403,1 km

Lähtö oli taas aikaisin, jotta jäisi kunnolla aikaa olla Grand Canyon’lla. Tie oli hyvä ja suora, mutta tuuli ERITTÄIN kova.

Yksi pyöristä sanoi yhteistyösopimuksensa irti ja se jouduttiin vaihtamaan toiseen. Kuulemani mukaan lambda-anturi korkkasi sylinterin kannesta. Kyseinen kuski ja toisen ryhmän opas jäivät hoitamaan asiaa ja me loput jatkoimme yhtenä letkana koko päivän.

Grand Canyon on erikoisin paikka, minkä olen koskaan nähnyt! Se valtava kanjoni on itse koettava ja aistittava, mikään kuva ei kerro mistä on kysymys. Luonto on tehnyt ihmeitä. Kolmen tunnin aikana kerkesimme saada kanjonin reunalta hyvän käsityksen siitä ja tarkoituksemme oli mennä helikopterilennolle kanjonin ylle.

Valitettavasti kova tuuli esti kahden helikopteriyhtiön lennot ja vain yksi pystyi lentämään tukikohtansa sijainnin ja erilaisen kalustonsa ansiosta - ruuhkahan siitä aiheutui. Keskustelimme porukassamme lennosta kiinnostuneiden kesken ja sovimme ketkä neljä pääsevät päivän viimeiselle lennolle, sen viimeisille vapaille paikoille. Annoin oman paikkani - työurani helikopterilentäjänä toimineena - suosiolla sellaiselle ajokaverille, joka ei aikaisemmin ole ollut helikopterissa. Hän oli erittäin tyytyväinen ja totesi lennon jälkeen, että jos kerran elämässäsi osallistut helikopterilennolle, tee se Grand Canyonilla! Olisin tuon kopterilennon kyllä itsekin mielelläni kokenut!

Majoituspaikkamme Williams on todella viehättävä pienehkö lännenkaupunki aitoon vanhan tyylin, juuri sellainen kuin elokuvissa. Siellä on osattu ottaa ”lännenmeiningistä” kaikki irti. Suosittelen lämpimästi pysähtymään, jos alueella liikutte. Illallinen siinä ympäristössä ”lännenterassilla” jää mieleen ikiajoiksi.

Lämpötila oli näinä viimeisinä kahtena päivänä suomalaisellekin siedettävä 25 - 30 C päivisin, oltiin niin korkealla merenpinnasta, siinä syy.

Yhdeksäs ajopäivä 11.9 Williams Arizona – Las Vegas Nevada; 509,4 km

Jatkoimme ylängöllä ja länkkäriteemalla Seligmanin ja Kingmanin kautta Oatmaniin. Upeita pikkukaupunkeja menneisyydestä, historia suorastaan vyöryy päälle. Varsinkin kullanhuuhtojien Oatman vuoristossa on nähtävyys, samoin se ”motoristin unelma” vuoristotie, jonka kautta sinne ajetaan. Kesyt aasit ovat irti liikenteen seassa ja aiheuttavat hilpeyttä, yksi yritti syödä pyöräni antennin. Tunnettua Easy Rider -elokuvaa on kuvattu näillä alueilla.

Teimme välistopin Hackberry General Store’ssa Kingmanissa. Se oli ainoa paikka koko reissulla, jossa näin ostokset maksettavan shekillä. Kuvakieltä käyttäen; tapahtuma sopi jotenkin hyvin tähän seisahtuneeseen yleisilmeeseen ja tunnelmaan.

Lämpötilan noustessa taas yli 40 C asteen matkasimme vuoristosta alaspäin ja yhtäkkiä maisemaan ilmestyi ensimmäinen kasino, olimme saapuneet Nevadaan.

Ajoimme Hooverin padolle, joka sijaitsee todella ison kanjonin pohjalla. Kun ajetaan mutkaista tietä kanjonin reunaa alas, aistit jälleen kerran hämääntyvät, pato näyttää pieneltä. Kun kohteelle lopulta saavutaan, se on järkyttävän iso rakennelma. Nähtävyys on myös syvän kanjonin yli rakennettu moottoritie.

Pimeyden laskeuduttua lähestyimme valomerta eli Las Vegasia. Opas oli nimenomaan suunnitellut aikataulun näin; sinne on jotenkin erityistä saapua silloin kuin kaikki valot ja mainokset vilkkuvat pimeässä. Kuvista tuttuja paikkoja vilahteli ohi, kun ajoimme ydinkeskustan läpi hotelliimme Stratosphereen, yli 300 metriseen paikalliseen ”näsinneulaan”.

Välipäivä Las Vegasissa

Las Vegas on hyvin omalaatuinen kaupunki, josta voisi kirjoittaa oman juttunsa. Se jakaa vahvasti mielipiteitä; joko siitä pidät tai sitten et, muita vaihtoehtoja ei ole. Itse kyllä tykkäsin kovasti. Joku kokenut jenkki -matkaaja ryhmästämme sanoi, että USA:ssa on kaksi erilaista kaupunkia; Las Vegas ja New Orleans, muut ovat kaikki samanlaisia.

Las Vegas on perustettu vasta 1905. Siellä on kaikkea, mitä rahalla voi kuvitella aikaansaatavan. On mietitty erikoisuuksia ja normaaleista standardeista poikkeavia asioita, sen jälkeen ne ideat on toteutettu. Varmaan uusia hankkeita muhii kaiken aikaa.

Tutustuimme päivällä pääkadun ”the Strip:in” varrella oleviin upeisiin ja erikoisiin hotellikolosseihin, suosittelen lämpimästi vierailua. Pelikoneitakin niistä löytyy joka lähtöön; isoja ja vielä isompia. Kävimme porukan vaatimuksesta yhdessä maailman suurimmista Harley-Davidson kaupoista ja seurasimme seuraavana viikonloppuna ajettavan Las Vegas Nascar -osakilpailun renkaanpolttopromootiota the Stripillä. Lounastimme hotelli Venetian sisäpihalla gondolien ympäröimänä italialaisessa iltatunnelmassa, siis keskellä iltapäivää.

Oppaamme tilasi illaksi hotelliltamme kookkaan limusiinin, johon molemmat ryhmät hyvin mahduimme. Ajoimme ensin kaupungin läpi varsin tunnetulle Las Vegas -valokyltille ottamaan pakolliset ryhmäkuvat, josta siirryimme hotelli Bellagion eteen seuraamaan tasatunnein esitettävää maailmankuulua suihkulähdeshowta. Sieltä ajoimme pohjoiseen Las Vegasin ”vanhaan kaupunkiin”, joka on täynnä sille ominaisia ja elokuvista tuttuja, hiukan vanhanaikaisia valokylttejä. Jatkoimme jalkaisin katetulle Fremont Streetille katsomaan tasatunnein esitettävää multimediashowta. Upea ja mieleen jäävä kokemus.

Välipäivä päättyi iltapalaan oman hotellimme Stratospheren yläravintolassa 300 metrin korkeudessa valomeren ympäröimänä. Muutamat uskalsivat myös kokeilla sen ylätasanteella olevan huvipuiston laitteita.

Kymmenes ajopäivä 13.9 Las Vegas Nevada – Barstow California; 552,2 km

Monipuolisen ja runsaan hotelliaamiaisen nautittuamme suuntasimme keulan kohti luodetta ja Area 51 Cafe’ta. Emme tällä kertaa tavanneet alieneita, joten jatkoimme kohti Mojaven autiomaata ja Death Valleyn turistikeskusta.

Ostimme omasta mielestämme riittävästi juomaa kuolemanlaakson ylitystä varten, siellä oli kuulemma viileä päivä, vain +47 C. Ohitimme kyltin ”Next 70 miles, no service”. Kuuma kävi koko ajan kuumemmaksi, varsinainen pätsi. Paahde vaan lisääntyi suola-aavikolla kun ajoimme seisovassa ilmassa kohti Death Valleyn alinta kohtaa Badwater Basinia, joka on 85,5 m meren pinnan alapuolella. Siellä on myös yksi erikoisimmista golf -kentistä; Devil’s Golf Course, joka on kaikkea muuta kuin vihreä paratiisi.

Ohitimme jälleen kyltin ”Next 50 miles, no service” matkalla kohti Shoshone Crowbaria. Yllättäen jouduimme pysähtymään tietyön takia parinkymmenen minuutin ajaksi keskellä ei mitään. Osalta alkoi juomat loppua, niitä jaettiin porukan kesken eikä kukaan joutunut pahemmin kärsimään. Moottoripyörän päällä hikoilua ei huomaa, hiki kuivuu saman tien käsivarsista, mutta ajohousut olivat hiestä märät.

Yövyimme Barstowssa hotellissa, sen uima-allas täyttyi varsin nopeasti moottoripyöräilevistä matkalaisista.

Viimeinen ajopäivä 14.9 Barstow California – Los Angeles California; 287,6 km

Reissumme viimeinen ajopäivä alkoi niin aikaisin, ettei Victorvillen Route 66 -museo ollut edes auki. Aito vanha Route 66 olisi mennyt San Bernardinoon, kuten laulussakin sanotaan, mutta mepä ajoimmekin Phelaniin ja sieltä Angeles Crest Highwayn kautta Pasadenaan. Reilun 100 km pitkä, mutkainen ja mäkinen vuoristotie, aivan ”sairaan hieno prätkätie”! Vastaan tuli monenlaisia urheiluajoneuvoja, osa varsin kovaa vauhtia.

Los Angelesin saastepilvi näkyi vuoristosta 2 km korkeudelta, se oli ainoa kerta matkastamme, kun tuollaista oli havaittavissa, mutta enää kaupungissa merenpinnan tasalla sitä ei huomannut. Lämpötila oli 42 C, joten edelleen tarkeni varsin hyvin.

Ajoimme Los Angelesin suurkaupungin läpi ja ohitimme maailman kuuluja nähtävyyksiä; Pasadena, Hollywood, Sunset Bulevard ja Beverly Hills kunnes saavuimme meren rantaan Santa Monicaan. Pyörät parkkihalliin ja Santa Monica Pier:n kyltille ottamaan ryhmäkuva. Reissu oli nyt saavuttanut loppupisteensä.

Veimme pyörät lentokentän lähellä olevaan luovutuspisteeseen ja suuntasimme kohti hotellia. Valmistauduimme viimeiseen yhteiseen illanviettoomme. Tunnelma oli tavallaan haikea, meistä oli tullut reilun kahden viikon aikana ystäviä.

Los Angeles 14. – 18.9

Jäimme ajokaverini Jarin kanssa muutamaksi päiväksi tutustumaan Los Angelesin suurkaupunkiin. Enkelten kaupunki tarjoaa runsaasti erilaista nähtävää tai tekemistä. Kukin pystyy makunsa mukaan suunnittelemaan kiinnostavaa ohjelmaa vaikka viikkokausiksi.

Kävelimme ensimmäisenä päivänä Santa Monican alueen läpi Venice Beachille ja sieltä Marina Del Reyhin. Upeita paikkoja kaikki, vaikka elokuvissa näyttävät vieläkin hienommilta.

Toisen päivän käytimme Hollywoodissa Universal Studiosilla. Koko päivä meni, eikä kaikkea keretty sielläkään näkemään. Omaksi suosikikseni jäi Transformers -alue, varsinkin sen 3D -elämysrata. Romua tuli ”päin näköä”.

Kolmas päivä meni Hollywoodin keskustaa ihmetellen: Walk of Fame, Chinese Theatre, Hard Rock Cafe jne. Nähtävyyksiä siellä riittää!

Paluulentoni lähti keskiviikkona Lontoon kautta Helsinkiin, se oli pikku moka. Olisi pitänyt valita sellainen päivä, että olisi päässyt suoralla lennolla Helsinkiin, istumista olisi ollut 4,5 tuntia vähemmän, lisäksi koneen vaihtoon kulunut aika Lontoossa.

Mitä USA:n reissusta jäi käteen

USA on aidosti osavaltio monellakin tapaa. Lait ja määräykset poikkeavat huomattavasti toisistaan eri osavaltioissa, esim motoristi huomaa sen konkreettisesti kypärän käytön pakollisuutena tai vapaaehtoisuutena. Myös asekaupat, kasinot ja marihuana ovat osavaltioittain joko sallittuja tai kiellettyjä.

Aluksi ihmettelimme, miksi hinnat ilmoitetaan useimmissa paikoissa verottomina. Selitys lienee eri osavaltioiden erilaisessa verotuksessa, on helpompi mieltää tuotteen hinta ja verotus erikseen, kunhan siihen ajatukseen ensin tottuu. Samoin tipit kuuluvat aina asiaan, osalla palvelualan työvoimasta se on ainoa palkka ja kaikilla vähintäänkin merkittävä palkan osa.

Hintaerot olivat yllättävän suuria, esimerkiksi bensiini maksoi Chicagossa noin 2,4 dollaria per gallona. Kaliforniassa hinta liikkui 3,7 dollarin paikkeilla. Sähköautoja näimme lähtöpäässä vähän, mutta länsirannikolla niitä oli melko runsaasti.

Ihmiset ovat poikkeuksetta ystävällisiä ja välittömiä, palvelu on kaikkialla erittäin hyvää. Ruoka-annokset ovat isoja, mutta vihanneksia ei juuri näy. Niitä ei edes myydä monissa kaupoissa, sen sijaan vitamiinipurkkeja on joka lähtöön.

Maasto on idässä alavaa, rehevää ja ”suomimaista”. Valtavia peltoalueita riittää silmänkantamattomiin. Teksasiin saavuttaessa noustaan ylöspäin, kuivuus lisääntyy ja kasvullisuus on kituliaampaa, kunnes häviää kokonaan. Puuttomat arot muuttuvat pikkuhiljaa autioksi preeriaksi. Korkea ylänkö jatkuu aina Tyynen Meren rannan tuntumaan saakka.

Suurin osa Route 66:n alueesta on hyvin harvaan asuttua tai asumatonta, kaupunkeja lukuun ottamatta. Reitille osuu muutama todella iso kaupunki, kuten Chicago, St Louis, Tulsa, Oklahoma City ja tietenkin Los Angeles. Las Vegas on hiukan reitin sivussa. Enkelten kaupunki on niin laaja, että sitä on vaikea tajuta, toisaalta useita kaupunkeja on alueella kasvanut yhteen ja kokonaisuus on valtava. LA:ssa on suhteellisen vähän takseja, Uber on vallannut markkinat melko täydellisesti oikeastaan koko USA:ssa. Autolla mennään edelleen kaikkialle, julkista liikennettä ei reitin varrella juuri huomaa.

Tavarajunat ovat valtavan pitkiä, jopa 4 kookasta veturia ja useamman kilometrin pitkiä junia etenemässä melkoisia ylä- ja alamäkiä, korkeuserot ovat rautateilläkin isoja. Tieliikenne on yleensä sujuvaa, paitsi suurkaupungeissa. Tiet ovat enimmäkseen hyviä, mutta sekä loistavia että huonojakin on. Yleisin nopeusrajoitus on 70 mailia, mutta rekat painavat surutta ohi moottoriteillä, jos niin hiljaa ajetaan. Moottoripyöräletka on pidettävä erittäin tiiviinä, silloin autoilijat käsittelevät sitä ikään kuin rekkana liikenteessä; annetaan letkan mennä kokonaisena risteyksistä eikä kiilata väliin muuallakaan. Tästä johtuen jouduin peräpään valvojana ajamaan aika monesti päin hivenen vanhentuneita vihreitä liikennevaloja. USA:ssa on paljon moottoripyöriä ja ihmiset ovat niihin tottuneita. Harrikan kuulee jo kaukaa, eikä muita hiljaisempia merkkejä juuri näe eikä tietenkään kuule. ”Loud pipes save lives!”

Sää oli syyskuussa sateetonta, kaunista ja lämmintä, viimeinen viikko jopa kuumaa. Ilma oli puhdasta ja kirkasta, ainoa poikkeus LA:n päällä näkynyt saastepilvi. Jenkit ovat varsin siistejä muutenkin, roskia ei juuri reittimme varrella näkynyt.

Matkaamme voidaan luonnehtia myös turvalliseksi, mitään ikävää ei reissun aikana koettu eikä edes nähty.

Yli 4800 km ajomatka parissa viikossa on aika pitkä varsinkin aloittelevalle motoristille. Suosittelen pientä kotimaan harjoittelua ja Harrikkaan tutustumista ennen tuollaiselle matkalle lähtöä, jos olet vähemmän harrastuksen parissa toiminut. Samoin letkassa ajamiseen olisi hyvä hankkia kokemusta, koska Chicagosta lähdettäessä joudutaan heti suurkaupungin vilskeeseen.

Ajokaverini Jarin kanssa aioimme aluksi tehdä matkan omatoimisesti, mutta ryhmämatkan helppous voitti. Hintaan kuului kaikki muu, paitsi lennot, iltaruokailut ja juomat. Me tuskin olisimme omatoimisesti löytäneet edes Historic Route 66 -reittiä kaikin paikoin, koska sitä ei ole enää kaikilta osin olemassakaan ja tiemerkintöjäkin puuttuu. Samoin vierailukohteet olisivat jääneet valtaosin löytämättä, kaikki eivät ole tien varrella. Jotta matkasta saisi kaiken irti, suosittelen ajamista oppaan tai matkanjohtajan kanssa. Silloin mahdollinen kielitaidon puutekaan ei ole ongelma eikä rajoite.

Kaikin puolin upea matka, suosittelen lämpimästi!