Lento Mumbaihin, entiseltä nimeltään Bombay, sujui rutiinilla uudella laajarunkoisella intialaisella koneella. Sievät intialaiset lentoemännät kantoivat punaviiniä hymyillen ymmärtäväisesti. Ruoka oli myös intialaista, kuinkas muuten.
Sanon jo tässä vaiheessa että Intia on ”byrokraattien paratiisi”.Vaikka lippumme olivat Helsingistä Chennaihin, jouduimme Mumbaissa ”klaaraamaan” itsemme maahan. Lisäksi jouduimme ottamaan matkatavaramme mukaan.
Mumbain kenttä on valtava joten kävelyä riitti ja pian ruuhkauduimme paikkaan jossa piti täyttää maahantulokaavakkeet. Heräsi kysymys, miksei kaavakkeita voinut täyttää jo koneessa?

Sitten oli vuorossa varsinainen klaaraus. Koska viisumit olivat liimattuina passeihimme, emme menneet ” E-Visa” jonoon. Joku koppalakkimies kuitenkin käski mennä tuohon E-jonoon. Seuraavaksi E-jonon koppalakkimies käski meidät pois tästä jonosta. Minulla rupesi keittämään ja nostin vähän ääntäni jolloin kolmas koppalakkimies ohjasi meidät ”diplomaattiluukulle” jossa asiat sujuivatkin diplomaattityyliin ja olimme virallisesti Intiassa.

Seuraava vaihe oli löytää kotimaan terminaali ja Chennain kone. Mainittakoon myös että kentällä oli valtavasti aseistettuja sotilaita, osa panssarikilpien takana. Terminaali löytyi ja esitin boardingpassimme niitä vaativalle sotilaalle. ”Ei käy,” sanoi aseistettu sotilas järkyttävällä englannilla. Pitää mennä hakemaan joku leima lentoyhtiön tiskiltä. Onneksi tiski oli lähellä ja virkailija kirjoitti kuulakärkikynällä lähtöporttimme numeron joka jo oli painettuna passiin. Uusi yritys ja nyt sotilas oli tyytyväinen.

Seuraavaksi alkoi varsinainen ”intialainen rumba”. Vuorossa oli turvatarkastus. Nyt niitä sotilaita vasta riittikin. Valtavassa, matkustajia täynnä olevassa hallissa oli lukuisia läpivalaisulaitteita ja metallinpaljastusportteja. Niistä vain kaksi oli käytössä. Meteli oli päätähuimaava. Härskisti porukka etuili ja töni toisiaan aivan estottomasti. Luoksemme saapui mies, joka sanoi, että Marjatan pitää mennä toiseen jonoon. ”Mitä helvataa”? Tarkensin katsettani ja todellakin kolmaskin linja oli käytössä ja siellä luki ” Women only” och samma på Hindi. Marjatan oli vaihdettava jonoa ja sillä siisti. Homma varmasti perustuu näihin uskontoseikkoihin ja se on maassa hyväksyttävä.

Pääsin sitten läpivalaisuhihnalle jossa tuli mieleen Speden legendaarinen ”rautakauppias” sketsi. Hihna liikkui äärettömän hitaasti pysähdellen aina muutaman sekunnin välein. Koppalakkimies otti jonkun kassin jonka jälkeen alkoi valtavan pulinan säestämä kassin penkominen jonka aikana hihna taas seisoi.

Pääsin sitten hihnan ja metallinilmaisijan läpi jonka jälkeen uusi koppalakkimies hipelöi epämiellyttävästi vartaloni täydentäen hipelöintiä vielä elektronisella ”haravalla”. Lopuksi leima lippuun ja olin kotimaanterminaalissa jossa Marjatta odotteli. Olipa kokemus! :)

Aamulla tapasimme runsaan aamiaispöydän ääressä oppaamme Danin joka kertoi muun porukan saapuvan iltapäivällä.

Lähdimme tutustumaan Chennaihin, jonka entinen nimi on Mardas, keskustaan. Ensijärkytys oli Marjatalla melkoinen.

Itse olen käynyt maassa -80 luvulla laivan kanssa muutaman kerran joten kulttuurisokki ei itsessäni tuntunut.

Ilma oli jo aamulla kuuma, kaupunki oli rähjäinen ja likainen, täynnä roskia ja muuta paskaa. Ihmisiä kaupungissa on n. 6 miljoonaa joista suurin osa tuntui olevan samalla kadulla kuin mekin.

Valtavat bussinrotiskot täynnä matkustajia painoivat hirvittävää vauhtia torvea töräytellen. Seassa liikkui yllättävän uuden näköisiä henkilöautoja myös ikäänkuin kilpaillen bussien kanssa. Sekasorron kruunasivat tuhannet ja tuhannet tuk tukit, moottoripyörät ja skootterit sekä sinne tänne ikäänkuin eksyneet polkupyöräilijät, härkävankkurit, käsikärryjen työntäjät.

Eikä sovi unohtaa Intian symboleja: pyhiä lehmiä joita maleksi kaikessa rauhassa keskellä katuja ja joita kaikki väistivät aiheuttaen lisää uusia hiuksia nostattavia tilanteita. Kaiken tämän kruunasi tuhansien ja tuhansien äänitorvien kakofonia.

Kuolemaa halveksien kiertelimme aluetta löytämättä mitään länsimaisille keskustoille tyypillisiä kahviloita, ravintoloita, kauppoja tai muitakaan tyypillisiä elementtejä. Polkupyörä-ja skootterikorjaamoita oli joka viiden metrin päässä.

Sivukaduilla joille teimme pieniä pyrähdyksiä löytyi pieniä kojuja joissa kaupusteltiin kaikenmaailman kamaa. Muutamat näkemämme ruokapaikat olivat kuitenkin sitä tasoa, että katsoimme paremmaksi pysytellä hotellin eväissä.

Loput matkalaisista saapuivat ja vuokraamo toimitti pyörät hotellin parkkipaikalle jossa alkoi tutustuminen laitteisiin. Pyörät olivat selvästi olleet jo useammallakin vuokraajalla. Ruostetta näkyi varsin yleisesti eikä maalipinnatkaan ei näyttäneet neitseellisiltä. Itselleni persjalkaisena oli laitteen korkeus pieni pettymys. Olin PeterPanBiken firmassa testannut Petterin tuomaa laitetta.

Pyörä oli ollut Suomessa jo vuosia ja nähtävästi iskarit olivat pehmenneet joten istumakorkeus tuntui riittävältä. Marjatan istuuduttua myös kyytiin, onneksi pyörä madaltui hieman.

Sitten seurasi tulikoe. Lähdimme tekemään lenkin Chennain keskustassa. Dani oli jo tutustunut seutuun ja oli vähän hajulla alueesta.

Pyörä käynnistyi nöyrästi. Ykkösen sisään saanti edellytti vasemman jalkapöydän taivuttamista alaspäin käyttäen kaiken vääntövaran mitä jänteet ja lihakset antoivat myöten. Jalkajarrun painaminen oikealla jalalla edellytti vastaavanlaista akrobatiaa lähentelevää vääntelyä kuin vasemmalla nilkallakin.

Matka alkoi. Pyörän keula tuntui köykäisemmältä kuin polkupyörässä. Ensimmäiset 100 metriä menikin vääntelemällä stongaa puolelta toiselle ja meno muistutti ”juosten kusemista”. Vaikka iltapäivä oli pitkällä, liikenne oli yhtä infernaalista kuin päivälläkin. Valehtelisin jos sanoisin ettei pelottanut. Intiassahan on vasemmanpuoleinen liikenne joten käännyimme hotellin pihalta vasemmalle. Ihme kyllä kukaan ei jäänyt minkään ajoneuvon alle. Väänsin kaasua ja pyörä kiihtyi ihan siedettävästi, kantapäällä sain kakkosen sisään ja matka alkoi sujua.

Nyt oli pidettävä huolta että porukka pysyi koossa. Skootterit ja muut välineet painelivat huimaa vauhtia ohitsemme tööttäillen.

Käännyimme onneksi koko ajan vasemmalle joten ei tarvinnut ryhmittäytyä joskin tuo termi taitaa olla intialaisille tuntematon käsite.

Seurailin taustapeileistä tilannetta koko ajan. Tosin nopeuden noustessa, peilit tärisivät siinä määrin että mitään järjellistä käyttöä niillä ei matkalla ollut. Dani tunsi jo keskustaa siinä määrin että opasti meidät paikalliseen Royal Endfield myymälään joka sijaitsi uudessa rakennuksessa ja oli varsin nykyaikainen. Onneksi T-paita valikoima oli olematon

Kävimme vielä tankkaamassa pyörät ja ihmeeksemme löysimme itsemme hotellista jossa Marjatta hermostuneena odotteli. Tutustumispäivällisen jälkeen siirryimme huoneisiimme valmistautumaan matkan tekoon.

Koitti lähtöpäivän aamu. Runsaan, joskin kasvispitoisen aamiaisen jälkeen siirryimme parkkihalliin. Matkaamme osallistui myös huoltoauto, mekaanikko ja auton kuljettaja. Näin ei pyöriä tarvinnut pakkailla vaan tavarat kulkivat sujuvasti autossa.

Danin johdolla käännyimme taas vasempaan. Oli sen verran aikaista että ruuhka ei ollut vielä alkanut joten oli varsin hieno ”fiilis” ajaa eräässä Intian suurimmassa kaupungissa. Dani navigoi tyylikkäästi ja matka taittui. Liikenne kuitenkin lisääntyi ja sitten alkoivat ongelmat.

Oli sovittu että eksymisen välttämiseksi pysytään mahdollisimman tiiviissä muodostelmassa kaupunkien alueilla, mutta eihän siitä mitään tullut näin alkumatkasta. Paikkakuntalaiset hyökkäsivät häikäilemättömästi pienimpäänkin rakoseen joten hajosihan porukka.

Itse ajoin toiseksi viimeisenä ja Marjatalla kuten viimeisenä ajavalla Hannulla oli huomioliivit päällään.

Liivit osoittautuivat loistaviksi, vaikka peilit tärisivät, niistä erottui kirkkaan keltainen täplä. Intialaisethan eivät tällaisista hienouksista mitään ymmärtäneet joten täplän nähdessäni tiesin että Hannu on mukana.

Saavuimme busseja täynnä olevalle terminaalille. Bussit peittivät näkyvyyden eteen siten että Dani ja toisena ajava Juha kääntyivät vasemmalle ja me muut jatkoimme bussin perässä suoraan. Älysimme muutaman kilometrin päästä että jotakin on vialla. Pysähdyimme ja samassa puhelimeni soi ja Dani uteli missä olemme. Vastaukseni: ”Intiassa” ei herättänyt juurikaan hilpeyttä.

Onneksi kokeneella Hannulla oli Heren kartat kännykässään ja herrat sopivat missä tavataan. Ajelimme sitten Hannun perässä mitä järkyttävimpien kylien ja kaupunkien läpi. Tiet olivat paikoitellen kehnossa kunnossa, liikenne oli ruuhkaista, ilma kuuma, lehmänpaska haisi ja oli muutenkin eksoottinen fiilinki ;)

Hengissä kuitenkin selvittiin tästä ensimmäisestä eksymisestä . Dani ja Juha odottelivat meitä eräällä huoltoasemalla. Tilanne käytiin läpi ja todettiin että bussit peittivät totaalisesti risteyksen ja eksyminen oli väistämätöntä.

Liikenne täälläkin Hosurissakin oli kaoottinen. Onneksi jo oli pahin pelko selätetty. Dani ei tiennyt hotellin sijaintia aivan tarkkaan joten jouduimme hakemaan sitä. Taas oltiin bussien edessä, välissä, takana ja sivuilla. Ajoimme myös härskisti väärään suuntaan. Intialaiset eivät noteeranneet asiaa millään tavalla. Valot eivät vilkkuneet, keskisormet eivät nousset. Torvet soi mutta nehän soivat Intiassa muutenkin.

Löysimme viimein vaatimattomaan hotellin aivan keskustassa. Olimme Marjatan kanssa niin poikki ettemme lähteneet edes syömään vaan pikasuihkun jälkeen uni maittoi. Olimme ajaneet Royal Endfieldillä yli 300 km halki eteläisen Intian ja olimme nyt syvällä sisämaassa.

Hosurin aamu valkeni aurinkoisena luvaten lämmintä ajopäivää. Hotelissamme ei ollut aamiaista joten Dani päätti että syödään heti kun ruokapaikka löytyy. Nyt on niin että vaikka maassa on McDonaldseja ja pizza Huteja, niitä ei ole siunautunut näihin ”maaseutukaupunkeihin.”

Ruuhkasta selvittyämme pysähdyimme pienelle kioskille joka myi virvoitusjuomia, karkkeja yms. Dani osteli monenlaisia pipareita, energiapatukoita ja limsaa joilla saimme kalorit tankattua.