Päivä 14 | Route66BMW | Las Vegas - Kuolemanlaakso - Barstow 560 km
Tämän päivän ohjelmassa oli reipas kaikkinensa vajaan 600 km ajo läpi Kuoleman laakson eli kuuluisan Death Valleyn. Lähtötreffit oli sovittu aamukahdeksaksi Flamingo-hotellin parkkihalliin mopojen ja Karin Kian luokse kerros kuutoseen, mutta erinäisten tiedonkulullisten epäselvyyksien johdosta eräs jäsenistämme odotti muita alhaalla hotellin respassa. Ja kun sattumalta Flamingo-nimisen majoitustehtaan lähtöaulassa on pari muutakin ihmistä aamulla tekemässä lähtöä, tulivat kännykät sekä niillä soittelu tarpeeseen, jotta edes eksynyt löydettiin.
Outi tutussa puuhassaan tankkaamassa. Tämä hoidettiin sujuvasti ajamalla pyörät kahden puolen bensapumppua ja sitten vain samalla pistoolilla lorotettiin bensat vuoron perään aina tankkausvuorossa olevaan pyörään. Itse tankkauksen aloituksen sujuvuus vaihteli eri asemilla. Toisilla riitti, kun luottokortin magneettijuovan suhautti lukijassa ja pumppu aukesi heti ilman mitään turhia turvaseremonioita kuten PIN-koodin kyselyä tms. Toiset pumput rupesivat kyselemään postinumeroani, ja siihen sujuvuus yleensä sitten kaatuikin. Amerikassa kun ei ole nollalla alkavia postinumeroita, niin pumppujen korttisoftat eivät tajua Hyvinkään postinumeroa 05800, vaan käskevät ottamaan yhteyttä kassalle. Sielläkin on eri proseduureja. Joskus riittää, kun jätän luottokortin kassalla ja pyydän avaaman pumpun. Joskus minun pitää arvata paljonko tarvitsen bensaa kahdeksaan pyörään ja yhteen autoon ja sitten sille tehdään katevaraus ja mahdollisesti ylimääräinen bensa lorotetaan maahan ...no ei sentään, vaan liikaa kortilta veloitettu raha palautetaan.
Lopulta päästiin liikkeelle ja ensimmäinen homma oli mennä tankkaamaan pyörät, koska Vegasiin oli saavuttu lähes bensahöyryillä. Kun tankit oi täynnä oli seuraava ongelma, miten päästä bensikseltä fiksusti kohti haluamaamme suuntaa, koska se ei ollut aivan ihanteellinen suhteessa aseman sijaintiin. U-käännöstä kahdeksalla pyörällä ja yhdellä autolla ei ajateltu ryhtyä harjoittelemaan juuri sillä kadulla...
Amerikan rekkamäärykset poikkeaa eurooppalaisista. Meillä on koko yhdistelmälle määrätty maksimi kokonaispituus. Amerikassa vain perävaunulla on maksimipituus ja veturin maksimia ei ole määrätty. Niinpä jenkkien rekkaveturit ovat meikäläisen täyden telikuormurin pituisia ja joskus pidempiäkin, koska ohjaamoa ei turhaan sijoiteta moottorin päälle huoltoa vaikeuttamaan ja sitten ohjaamon takana on joskus pienen kaksion verran asuntoa kuskille, joka monessa tapauksessa viettää viikkoja tien päällä. Ja aiemminhan olen jo kai maininnut, että nopeusrajoittimia näillä ei myöskään ole...
Minulla oli reitti seuraavaan reittipisteeseen eli Vegasista pohjoiseen sijaitsevaan Alien Centeriin. Tämän on kauppa/matkamuistomyymälä/huoltoasema Amargosa Valleyssä kuuluisan "Area 51"n liepeillä.
Markku ja Sari kuvasivat kahdella GoProlla. Tässä aamupäivällä matkalla kohti Beattya, kun kaikki oli vielä OK...
Amargosa Valleyn Area 51 -taukopaikka. Tässä kari oli meitä odotellut varttia aiemmin ja kuulemma jututtanut samaa partasuuta, jonka kanssa Kjell tässä haastelee.
Kari meni Kialla edellä ja koko ajan oma navigaattorini halusi viedä meitä eri reitille. Sitten eräässä Las Vegasin risteyksessä Kari kääntyi vasemmalle ja me koko mopoletka käännyimme oikealle. Ja se olikin sitten viimeinen näkymä toisistamme tälle torstaipäivälle. Karin reitti osoittautui nopeammaksi kuin meidän reittimme ulos kaupungista ja tämän lisäksi me otimme matkalla Amargosaan vielä yhden teknisen tauon. Kari odotteli meitä aikansa Amargosassa, josta muuten on kyltti vasemmalle "Death Valley Junction", ja kun hän epäili meidän jo ajaneen ohi paikasta matkallamme pohjoisempaan eli Beattyyn, hän päätti oikaista ja ehkä tavata meidät jossain Death Valleyssä. Kun me saavuimme Amargosaan, soitin Karille, ja hän kertoi lähteneensä oikotietä Death Valley Junctioniin. Meidän reittimme kiersi pohjoisempaa Beattyn kautta, jossa pitäisi tankata sekä pyörät että ihmiset. Lopun päivän joko Kari tai me olimme käynnykkäverkon ulkopuolella, joten yhteydenpito onnistui seuraavan kerran vasta illalla.
No siis, me suunnistimme kohti Beattya, jossa kävimme noin klo 11:30 maissa brunssilla Mels's Dinerissa, joka oli lopettanut aamiaistarjoilun puoli tuntia aiemmin. Tankattuamme pyörät jatkoimme seuraavaksi kohti länttä ja myöhemmin kohti etelää Death Valleyyn.
Brunssilla Mel's Dinerissa ja kylähän on nimeltään Beatty, Nevada.
Huomaa lämpötila HD:n näytön vasemmassa alareunassa. 116 astetta Fahreinheitia on yhtä kuin 46,67 astetta Celsiusta. Navin alakulmassa näkyy korkeusasema merenpinnasta. Jälkikäteen ihmettelimme, että miten tuollainen huonon saunan lämpö voi näännyttää ihmisen. Joku totesi, että pikku ero on siinä, että saunasta pääsee äkkiä pois eikä siellä olla vaatteet päällä. Kumpikaan näistä kun ei päde Death Valleyssä...
Kuoleman laakso on kaikin puolin nimensä veroinen. Ainakin näin elokuussa. Beattyn jälkeen lämpötila alkoi kiivetä sitä mukaa kuin navigaattorin osoittama korkeusasema merenpinnasta putosi.
Death Valley, tässä maisemassa ei kasva mikään...
Saapuessamme tämän mantereen alimpaan pisteeseen Badwateriin, oli porukan hymyt jo hyytyneet. (Kuva 9 ja 10) Nyt alkoi olla jo totiset paikat yhdellä kuskilla ja yhdellä repsikalla, lämpöhalvaus alkoi olla lähellä. Jaoimme kaiken mukana olleen juotavan pahimmassa jamassa oleville ja komensin pelkissä T-paidoissa ajaville takit päälle. Ajoviima oli suorastaan polttavaa ja ihmisen hiki haihtui saman tien ilmaan.
Navigaattorini kertoi seuraavan juotavaa tarjoavan paikan sijaitsevan Shoshonessa, jonne oli ajomatkaa tunti ja 7 minuuttia. Nyt alkoi olla todella kiire ja Karin Kiaa olisi nyt ilmastointilaitteineen todella ensimmäisen kerran tarvittu tarjoamaan helpotusta pahimmassa kunnossa oleville. Mutta kun ei kännyköillä tehnyt mitään ja Kari oli aivan eri reitillä ja jo kaukana edessä päin.
Lähdimme eteenpäin ja itselläni oli erityinen huoli sekä Sarista Markun kyydissä, että Pekasta, joka ei porukan perällä vaikuttanut olevan enää ollenkaan terävimmillään. Muutaman kilometrin jälkeen päätin, että Sarilla on sentään Markku turvanaan ja toivottavasti hän vahtii, ettei repsikka putoa kyydistä. Pekka, Tapsa ja Esa sen sijaan joutuvat myös ajamaan pyöriään, joten kyllä minun on pakko pitää ryhmämme peräosastoa silmällä, että ainakin näen jos jotain hälyttävää tapahtuu.
Niinpä viittasin Markulle ja kolmelle muulle, että antakaa mennä vaan, ja itse hiljensin vauhtia jäänen odottamaan ryhmä Tres Amigosia, joista olin erityisen huolissani Pekasta. Koko ajan kyttäsin navigaattorin laskemaa saapumisaikaa juomapisteelle. Enää 50 minuuttia, enää 45 minuuttia, enää 40 minuuttia... kesken kaiken huomasin, että perässäni oli enää yksi pyörä!
Pysähdyin ja Pekka tuli vierelleni ja sanoi, että kavereita ei ole näkynyt enää vähään aikaan, jotain on täytynyt sattua! Voihan voimasana sentään! Käänsin Harrikan ympäri ja lähdin paahtamaan tietä takaisinpäin. Minuutin päästä näin kaksi pistettä horisontissa ja kyllä kokemani helpotuksen tunne oli sanoin kuvaamaton! Ei siellä ainakaan olla ojaan ajettu! Esa ja Tapsa tuli vastaan ja kun nostin kysyvästi peukaloni ylöspäin tuli kummaltakin sama ele, joten kaikki OK! Ei muuta kuin taas pyörä ympäri ja kummankin ohi vahtimaan Pekkaa, joka myöhemmin kertoi ajaneensa täysin hämärän rajamailla. Tuo Esan ja Tapsan matkasta jättäytyminen johtui siitä, että pojat olivat pysähtyneet pukeakseen lisää vaatetta päälle...siis +46 asteen helteessä!
Samaan aikaan Markku veti eturyhmää kohti Shoshonea aika reipasta haipakkaa saadakseen vaimonsa pois kuumuudesta. Vastaan tuli tietysti poliisiauto, kun Markku paahtoi 55 mph tiellä noin 30 mailin ylinopeutta. Poliisi kuulemma sytytti kattomajakkansa ja näytti sormellaan alaspäin, että himmaahan vauhtia, mies!
Jälkikäteen päättelimme poliisin olleen vain mukavuudenhaluinen. Mitä järkeä olisi ollut kiepata U-käännös ja lähteä ulos ilmastoidusta autosta yli 45 asteen helteeseen puhuttamaan yhtä motoristia?
(Tässä yhteydessä on syytä mainita, että viihdevastaavamme Kari ei ollut Kiallaan yhtä onnekas kolme päivää aiemmin hänen ajaessaan meidän edellämme Grand Canyonilta matkalla Kanabiin. Kari hurautti 65 mailin nopeusrajoitusalueella jonkun ohi ja poliisi ampaisi perään ja kertoi herran ajaneen 85 mph. Ei auttanut suomalaisen ajokortin esittely eikä nöyryys vaan poliisi alkoi luetella sen päivän saldoa: Yksi sveitsiläinen, yksi norjalainen, yksi saksalainen...jne. Kyllä tähän porukkaan yksi suomalainenkin mahtuu, joten tässä 325 dollarin matkamuisto, kiitos ja hyvää päivänjatkoa!
Amerikkalaisystävämme Bill ja Buzz kehottivat kuuliaisina kansalaisina Karia repimään sakkolapun ja ripottelemaan sen vaikkapa Las Vegasin ja Los Angelesin välille varteen...Tätä kirjoittaessani Kari ei vielä liene päätöstään tehnyt, maksaako vai ei...Hänen pitäisi tulla parin viikon päästä uudelleen Chicagoon, joten mitäs jos hän ei pääsekään maahan maksamattoman sakon vuoksi..? :)
Takaisin matkalle ulos Kuoleman laaksosta: Pekka ajoi jossain edellämme reilusti alle sallitun nopeuden ja minä, Esa ja Tapsa saavutimme hänet aika pian. Yhtäkkiä Esa ohitti meidät kaikki ja lähti ajamaan kuin vimmattuna eteenpäin. Lähdin perään varmistaakseni, että mies osaa kääntyä oikeasta paikasta, sillä kukaan meistä ei ollut opetellut Harrikoiden navigaattoreiden käyttöä sen enempää kuin että osasimme käyttää sitä karttana. Minulla ja Kjellillä oli omat Garminit mukana, jossa reittimme olivat. Esa ajoi sen verran kovaa, että luovutin suosiolla takaa-ajon ja samalla totesin tulevan risteyksen olevan sellainen, että siitä ei voi ajaa harhaan muu kuin täysi tollo. Eikä Esa ollut tollo. Hän oli tulkinnut HD:n karttanäyttöä ja todennut, että vasemmalle käännyttäessä kartalla ei näy mitään sivistyksen merkkiä, mutta oikealle käännyttäessä näkyy. Siis sinne!
Jättäydyin uudestaan varmistamaan Pekan ja Tapsan perille pääsyä ja lopulta minuutit navin näytöltä vähenivät niin paljon, että keidas autiomaassa ei ollut enää pelkkä kangastus.
Keidas Kuoleman Laakson jälkeen. Keitailla on aina hintansa. Bensa muualla maksoi noin 2 -2,5 dollaria litralta, täällä hinnat olivat neljässä taalassa!
Saavuimme Charles Brownin sekatavarakauppaan, jossa Pekka vetäisi heti aluksi kolme litraa Gatoraidia eli paikallista urheilujuomaa. Muu ryhmä oli ollut paikalla jo varttitunnin verran ja Sarikin oli taas palaamassa takaisin elävien kirjoihin.
Loppumatkalla Barstowiin pysähdyttiin vielä Yermon pikkukylässä kuuluisassa Peggy Sue's 50's Dinerissa.
sieltä oli enää 11 mailia Barstowin California Inniin, jonne saavuimme iltahämärissä ja jossa Kari oli jo meitä pari tuntia odotellut. Kylmää olutta oli sopuhintaan tarjolla ja illalliselle ei koko ryhmällä enää lähdetty. Sen verran oli päivä ottanut koville!