Päivä 12 | Kanab - Las Vegas 443 km

Päivä alkoi jo totutusti seitsemältä. Joukkue oli jo hyvissä ajoin valmistautumassa lähtöön.

Maailma on pieni! Kuvassa oikealla oleva herrasmies näki Suomen lippumme ja kertoi käyneensä Pietarsaaressa Suomessa 90-luvun alussa. Sitten kävi ilmi, että hän oli ostanut Suomesta Swan-veneen ja omistanut sen 17 vuotta. Sitten kävi ilmi, että Kjell oli ollut Nautorilla töissä ja todennäköisesti ollut suunnittelemassa tätä venettä. Herroilla oli monia yhteisiä tuttuja...

Haimme pakallisesta Napa-autotarvikeliikkeestä krominkiilloketta sekä Back to Black -muovivahaa ja Markun hiekalle kupsauttamasta Harrikasta tuli parempi kuin huono uusi! Pertti kannustaa, "että tuostahan pitäisi jo saada vuokraamosta hieman rahaa takaisinkin, kun pyörä suorastaan parani". 

Aiken's Lodgen yhden pöydän ja kahviautomaatin muodostamasta aamiaisrekvisiitasta osasimme jo edellisiltana fiksuina päätellä, että nyt syödään oikea aamiainen oikeassa ravintolassa. Esa oli porukasta ainoa kauaskatseinen, joka oli päättänyt aloittaa järkevän syömisen politiikan juuri Amerikassa ja hän tyytyikin Aiken's Lodgen kahviin, kun me muut painuttiin mässäilemään.

Tällä kertaa emme ottaneet riskejä aamiaisen suhteen vaan suunnistimme jo hyväksi todettuun Nedra's Too Mexican & American Restaurantiin, josta olimme juuri lähteneet vatsat pullollaan vain alle puoli vuorokautta aiemmin. 

Tämän kun hoiteli ääntä kohti, ei ruoka taas käynyt mielessä vähään aikaan.

Aamiaisen jälkeen lähdimme suunnistamaan kohti Zion National Parkia.  Tuo luonnonpuisto on ainakin eurooppalaisella Norjan ja Alppien jylhiä maisemiakin nähneelle todella erilainen kokemus. Tuossa vähän lisäviisautta aiheesta. (kuvat saat isommiksi klikkaamalla)

Zionin jälkeen kävimme tankkaamassa ja matka jatkui kohti Hooverin patoa Nevadan melkoisen ankeassa ja kuivassa maisemassa. Itseäni harmitti erityisesti oman kotoa tuomani ja jo 48 USA:n osavaltiota nähneen Highway Handlen teleskooppiosan putoaminen edellispäivänä Jacob Laken ja Kanabin välille. Tuon avulla kävi pitkillä suorilla ajo näppärästi jopa Harrikan takapenkiltä, mutta nyt ei tuokaan enää käynyt päinsä. 

Kun Zion loppui, alkoi Huitsin Nevadan aavikko. Ja sitä riitti, samoin kuin lämpöä, joka alkoi huidella päälle 36 asteessa. 

Tässä se, mitä hienosta Highway Handlesta jäi jäljelle, kun Harrikka ravistaa näköjään kaiken joutavan ja huonosti kiinnitetyn kyydistään. Hyvin tuo on LT:n ja Winkuloiden kyydissä neljännesmiljoonan kilometriä kestänyt, mutta rajansa ilmeisesti kaikella... Noo, onneksi tuo on helppo korjata kotoa löytyvästä teleskooppikävelysauvasta varastettavista osista.

Pääsimme kuitenkin Hooverin padolle Las Vegasin sisään- ja ulosmenoteitä risteillen, joka olikin hyvää harjoitusta aikanaan odottaville Los Angelesin pikku väylille. Vegasissa meni vain 5-6 kaistaa rinnakkain, mutta Losissa saattaa mennä kahdeksankin. Siis yhteen suuntaan...

Hooverin padolla.

Hooverin pato, jonka pidättelemä Lake Meadin veden pinta oli yhtä alhaalla vuonna 2009, jolloin kävin täällä ensimmäisen kerran. Mutta sähkö vain ei näytä loppuvan Las Vegasista...

Viihdevastaavamme Kari oli jäänyt omille teilleen jo Kanabissa ja sovimme, että soittelemme kun olemme lähdössä Hooverilta. Kari oli jo etukäteen Vegasissa varoittelemassa paikallisia Milwaukeen hurjan suomalaisjoukon lähestymisestä. Eli meille ei kannattanut ryppyillä tai saattaa hotellille käydä näin...

Flamingon parkkitalon löytäminen ja sieltä edelleen paikkojen löytäminen kahdeksalle mopolle aiheutta aluksi hieman ohjelmaa. Vein letkamme ensiksi väärän hotellin sisäänkäynnille ja nokkelat repsikat Outi ja Sari päättelivät jo meidän olevan perillä ja hyppäsivät heti pois kyydistä. En tuota huomannut vaan lähdin jatkamaan matkaa saman tien. Markku sai Sarin vielä kyytiin, mutta Matti katsoi tilaisuutensa tulleen ja kaasutteli tiehensä Outin jäädessä huitomaan ajoteille miehensä perään. Perässä tullut Pertti noukki Outin Street Glidensa takapenkille ja myöhemmin kuultiin kyydin olleen aivan erinomaisen. Ne "Pertin ajolinjat ja koko muukin ajaminen oli niin pehmeää ja joustavaa verrattuna Matin kulmikkaaseen ajeluun"...No tästä ei nyt tämän enempää, saavat asianosaiset raportoida tarkemmat yksityiskohdat.

Hotelli Flamingoon kirjautuminen olikin sitten yhden sortin ohjelmanumero. Olin aamulla Kanabissa istunut yli puoli tuntia läppärin ääressä tehden meille etukäteis-check-in'it. Sain oikein viisi-tai kuusikirjaimiset varauskooditkin kuten lentovarauksissa konsanaan. Näin pitäisi sisäänkirjautumisen käydä kädenkäänteessä hotellin itsepalvelupäätteillä samaan tapaan kuin nykyään lentoasemien checkkaukset tehdään ruutua tökkimällä. Vaan kuinkas sitten kävikään...

Saapuessamme hotellin aulaan, joka ei muuten ole sitten ihan tavallisen matkustajakodin pikku respa vaan jumalaton halli, jossa kiemurteli sadan metrin jono ihmisiä kaikki menossa kirjautumaan sisään hotelliin, löysimme puoli tusinaa itsepalvelupönttöjä. Näistä kaksi oli pimeänä ja loput varattuja , mutta mehän yritimme herätellä niitä pimeitä kuolleista. Ei auttanut luottokortin tökkiminen luottokorttipesään, ei passin vilauttelu skannerissa eikä lopulta kevyt potkiminen tai takominenkaan. Rakkineet pysyivät pimeinä. Kjell oli fiksuna miehenä asettautunut siihen sadan metrin jonoon pitämään meille paikkaa kun me muut pääsimme lopulta taistelemaan yhden vapautuneen ja hengissä olevan pömpelin kanssa. Koko aamullinen istumiseni läppärin ääressä ja osoitteiden, kengännumeroiden, lapsiluvun ja silmien värin syöttely miljoonan eri kenttään kuuden huoneen varauksissa oli valunut hiekkaan! Pöntön pömpelin softassa ei ollut kenttää, johon syöttää varauskoodi! Homma alkoi passin skannaamisella, joka johdatteli seuraavaksi passinomistajan luottokortin höyläämiseen ja lopulta pömpeli ulosti sisuksistaan pari huoneen avainta. Kaikkien huoneveloitukset piti mennä meikäläisen / PeterPanin kortilta, mutta eihän tuo tyhmä pömpeli sitä tietenkään käsittänyt. Minun korttini tiedot kun eivät vastanneet yhtä huonevarauksessa olevien ihmisten passitietojen kanssa. No ei tietenkään vastannet, p..le! Hikipäässä siinä kaikkien kassien kanssa saimme jo viisi huonevarausta tämän pömpelin kanssa tehdyksi, mutta kuudes ei sitten mennytkään läpi! Kapine kehotti ottamaan yhteyttä vastaanottotiskiin. (Siis suomeksi asettautumaan sen sadan metrin jonon hännille!) Onneksi Kjell oli ollut jonossa koko tuon pömpelin kanssa taistelemamme ajan, joten menimme Pertin kanssa hänen paikalleen odottelemaan tapaamista ihmisvirkailijan kanssa, joka tapahtuikin sitten noin vartissa. Arvelimme vian olevan siinä, että Pertin varauksessa on hänen sukunimensä kirjoitettu "Pitkanen" ja passissa lukee "Pitkänen", joten tyhmä jenkkipääte menee siitä solmuun ja kehottaa ottamaan yhteyttä ihmiseen. Ihminen kyllä osasi hoitaa homman ja lisäksi hän osasi antaa meille 18 dollarin edestä per huone ruokakuponkeja ynnä 20 taalalla ilmaista Über-kyytiä jne. joista tuo tyhmä pömpeli ei tiennyt mitään. Ja huoneiden luottokorttiveloituksetkin voidaan vielä oikaista menemään oikealta kortilta. Ihmisvirkailijan kautta laitoin terveiset Flamingon check-in-softankehittäjille, että tällä menolla he onnistuvat kyllä tehokkaasti ohjaamaan asiakkaita naapurihotellien asiakkaiksi...

Pakollisten suihkujen ynnä siistiytymisten jälkeen olimme taas hotellin lobbyssa ja viihdevastaavamme lähti jo kahdeksannen Las Vegas-vierailun tuomalla rutiinilla johdattamaan meitä alkajaisiksi kohti Caesar's Palacea, joka lienee yksi tämän kylän epätodellisuuden huipentumista.  (Kuvat 15, 16 ja 17)

Porukkamme kuuntelemassa viihdevastaava Karin lyhyttä esitelmää Las Vegasin houkutuksista.

Yksi Caesar's Palacen monista sisääntuloauloista.

Hotellikompleksin sisään on rakennettu myös roomalainen tori eli Forum, jonka keinotaivaan väri vaihtelee aamuruskosta iltahämärään. Porukkamme Trevi-ravintolassa nautitun illallisen jälkeen. (Taisi muuten olla koko tähän astisen elämäni ensimmäinen ravintola, josta ei saanut minkään valtakunnan teetä! Ei edes perus Liptonin keltaista pussia heillä ollut. Kehotin pummaamaan vaikka huoltoasemalta yhden pussin seuraavaa asiakasta varten...)

Illallisen jälkeen lähdimme vielä hoteli Bellagion edustan vesishowta katsomaan. Siinä vesisuihkut, valot ja musiikki on jonkin koreografin toimesta pantu rimmaamaan aika kivasti!  Show toistui illan mittaan useita kertoja aina eri musiikin tahdissa. 

Hotelli Bellagion musiikkiin tahditettu vesishow.

Tuosta sitten osa porukasta vetäytyi yöpuulle (tai blogia kirjoittamaan) ja osa jäi vielä ihmettelemään Las Vegasin (yö)elämää, joka jatkuu suvereenisti vuorokaudet ympäri. Tämän takia ei pelihalleisa löydy edes kelloja: Jotta ihmiset eivät turhaan rupeaisi huolehtimaan, etttä onpas nyt jo myöhä ja pitää mennä nukkumaan...

Las Vegasista löytyy niin Pariisi kuin Venetsiakin!

Päivä 13 | Las Vegas | Vapaapäivä

Osa porukastamme lähti aamiaiselle ihan naapurissa muka olevaan Denny'sin ravintolaan. Kari totesi, että kappas vain, sehän onkin purettu ja tilalla on The Linq Hotel (jossa itse yövyin vuosi sitten), joten sujuvasti vaihdoimme aamiaispaikkamme meksiolaisravintolaksi, jossa tarjoiltiin myös hyviä aamiaisia.

Pääosa ryhmästämme aamiaisella. Markku ja Sari puuttuivat.

The High Roller

Karin annosta koristi pikku pääkallo. Arvuuttelimme, että mahtaako tuo olla vihje joko ruuan tai itse paikan soveltuvuudesta ihmisten syöttämiseen. Vähän niinkuin ne Suomessa ruokapaikkojen etuovien pielessä nykyisin olevat Oiva-merkit eli hymynaamat joko suupielet ylöspäin tai alaspäin. Näillä ollaan kertovinaan yleisölle paikan yleisestä hygieniatasosta, (joka systeeminä ei muuten toimi, näin sivumennen sanottuna...). Tuo pääkallo sen sijaan tuo viestin perille kunnolla!

Tästä sitten jatkoimme ostamaan liput The High Rolleriin eli maailman korkeimpaan maailmanpyörään. Sillä on korkeutta 550 jalkaa eli 168 metriä. Laitteessa on 28 kpl 40 henkeä mahduttavia ilmastoituja kabiinia.

Seuraavaksi osa ryhmästämme siirtyi Las Vegasin Monorail-ajelulle. Osa tutustui kaupunkiin omin nokin.

Osa lähti Karin autolla erilasille asioille. Tällainen oli esim. uuden kameran ostaminen. Entinenkin oli kuulemma ihan hyvä, mutta erään nimeltä mainitsemattoman pariskunnan vaimo tarvitsi hieman apua sen kanssa ja sitten tuli mies paikalle ja söhläsi siinä sen verran muka auttaakseen, että kamera otti ja putosi lattialle ja hajosi. Vaimo yritti ottaa syyt niskoilleen, mutta kaikkihan sen nyt tietävät, että  miehen syytähän tuo oli, joten saikin sitten ostaa uuden kameran.

Illalla olimme suunnistamassa vielä yli 30 asteen helteessä syömään The Hard Rock Cafe'en, mutta päädyimmekin The Twin Peaks-ravintolaan.

Tanakat eväät Twin Peaks-ravintolassa

Täällä kaikki on suurempaa. Jopa tämä jatkettu Hummer oli niin pitkä, että kuskilla oli vaikeuksia saada se taittumaan pääkadulta yhden hotellin pihaan. Tosin kuskina näytti olleen viehko blondi...

Aamulla siten kohti Kuoleman Laaksoa...lämpöä tulee rittämään! 

Comment